Iva ja pilkka ja nöyryytyksen henki olivat käsinkosketeltavia. Katsomossakin tuli paha olo. Kun nöyryyttäjät saivat tarpeekseen, poistuttiin takavasemmalle keittämään kahvit niin kuin ei mitään.
Mitä? En ymmärrä
Työryhmä: Elina Hietala, Milla Kangas, Anne Nimell, Lea Orpana, Kati Raatikainen, Jenni Urpilainen
Valo- ja ääniajo: Kaj Mäki-Ullakko
Kuvat: Ulla Nikula
Juliste ja käsiohjelma: Minna Hiltunen
Tuotanto: Ia Pellinen, TekoTeatteri
Isoja kysymyksia yhteisöistä ja yksinäisyydestä
Kokkolassa ja Helsingissä toimiva esittävän taiteen ryhmä toi Teatteri Universumiin hienon vierailuesityksen. Mitä? En ymmärrä ei ollut varsinaisesti tanssia, mutta teos tuli lähelle nykytanssin fyysistä poolia, missä pelataan puheella, äänellä, äänen rytmillä, hengityksellä, hienoviritteisillä eleillä sekä ruumiin kielellä. Teosta olisi voinut kutsua myös musikaaliksi, ei kuitenkaan perinteisessä tai klassisessa mielessä. Työryhmästä kaksi oli tanssijoita, yksi musiikkiteatterin ammattilainen, kaksi näyttelijää ja yksi kuvataiteilija. Teos oli onnistunutta fuusiotaidetta: kaikkien osaamisalueet näkyivät vahvasti kokonaisuudessa. Kukaan ei kuitenkaan uinut vain omalla osaamisalueellaan, vaan esityksen jälkeen oli vaikea arvioida kenen tausta oli missäkin lajissa.
Teos alkoi siten, että esiintyjät istuivat rivissä tuoleissa katsomon edessä ja kertoivat asioista, mitä olivat viime aikoina pohtineet. Pohdinnat maalasivat eräänlaisen taustakankaan koko esitykselle.
Teoksessa käsiteltiin yhteisöllisyyteen, yksinäisyyteen ja läheisiin ihmissuhteisiin liittyviä teemoja. Ihmissuhteissa läsnä oleva valta tiivistyi välillä yhteisölliseksi alistamiseksi ja nöyryyttämiseksi. Pelko yksinäisyydestä ja halu kuulua johonkin: halu, että joku sanoo, miten on hyvä ja toisaalta halu tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Kuinka paljon olen valmis olemaan sellainen kuin minun oletetaan olevan, että saan olla rauhassa yhteisössäni? Että saan yhteenkuulumisen tunteita yksinäisyyden tunteiden sijaan? Entä jos ei ole mitään yhteisöä, ei mitään kuulumista? Onko se pelotus vai helpotus? Kuinka paljon kuulumattomuus on omaa valintaa, kyvyttömyyttä tai haluttomuutta?
Rajun fyysinen kohtaus oli kyykytyskohtaus. Siinä yhdelle esiintyjistä laitettiin silmälaput silmille, koska: ”Ne sopivat just hyvin sulle, ovat just sun tyyliset! Just tommoset niitten nyt pitää olla!”. Silmälappupäinen epäröi: ”Em mää tiiä, ovatko nää oikein mun tyyliset?”, mutta ystäväjoukon valehteleva vakuuttelu sai hänet uskomaan. Sitten ystäväjoukko ympärillä alkoi käskyttää silmälappupäistä: ”Ylös! Alas! Pyöri! Ryömi! Housut pois! Housut pois! Haara! Perus! Kontilleen! Mites se kissa sanoo? Sano lujempaa! Mites se kissa heiluttaa häntää?” Iva ja pilkka ja nöyryytyksen henki olivat käsinkosketeltavia. Katsomossakin tuli paha olo. Kun nöyryyttäjät saivat tarpeekseen, poistuttiin takavasemmalle keittämään kahvit niin kuin ei mitään.
Kun katsoo, miten ihmiset käyttäytyvät läheisiään kohtaan, on jeesustelua ihmetellä, miksi maailmassa soditaan.
Miten paljon siihen, millaisiksi omat rajani muodostuvat, vaikuttavat ympärillä olevat ihmiset, ystävät? Kuinka paljon yritän toteuttaa muiden odotuksia siitä, millaisena he haluavat minut nähdä? Vai ovatko rajani itse pystyttämiäni? Kuinka paljon rajoja voi venyttää ja onko sellaisia suuntia, mihin rajojaan ei osaa/pysty/uskalla venyttämään?
Millainen rajanvenytys saa aikaan sen, että ihmiset eivät enää tunnista minua minuna? Että tyypistä on tullut jotenkin ihan outo tai siitä on tullut pinnallinen tai mulkvisti. Kuinka pitkälle rajojen ylläpitäminen on tietoista ja kuinka paljon tiedostamatonta? Kuinka paljon se on mukavuudenhalua? Ja milloin rajojen rikkominen kumpuaa siitä, että oikeasti haluaa kokea maailmaa jostain uudesta näkökulmasta ja kuinka paljon se on vain huomionhakuisuutta ja sitä, että on in rikkoa rajojaan? Millainen rajojen rikkominen on sankarillista ja tavoiteltavaa ja herättää ihailua yhteisössä ja millainen on raukkamaista, mitätöntä tai jopa alhaista? Joskus nyanssit ovat pienestä kiinni.
Esitys oli täynnä soljuvasti lomittuvia kohtauksia, jotka sisälsivät hienovireisiä viittauksia toisiinsa. Ihan mahtava oli sataa, ei sada -kohtaus: Oli käsittämättömän kaunis kesäpäivä ja yhden esiintyjistä synttärit. Kakkukaan ei ollut mikä tahansa kakku, vaan oikein konditoriasta haettu. Mansikkakakku. Etupihalla paistoi aurinko ja oli kuuma, niin kuuma ettei ikinä ole ollut. Takapihalla satoi kaatamalla, niin paljon, ettei ikinä ennen ollut niin satanut. Kohtauksesta kehkeytyi hieno fyysinen sinkoilu, kun synttärisankari ei osannut päättää ollako sateessa vai kuivassa.
Seuraava kohtaus jatkui viitteellä kermakakkuun, kun kaikkeen tylsistynyt, täysin vetämätön sika marssi ähisten ja huokaillen lavalle ja ahmi kakkupalan rapsakan herkullisesti suoraan kämmeneltään. Sika-kohtaus oli ihan hemmetin hieno kaikkine nyansseineen ja sian pitkän katseen saattelemine tilasta poistumisineen. Myös teoksessa esiintynyt toinen eläinhahmo, jänis, sai kaikessa välinpitämättömyydessään, ehdottomat sympatiat puolelleen. Jänis oli niin täydellisen elvis, eikä suostunut käskystä painamaan ihmistä päästä maahan makaamaan. Toivottavasti jänistä ja sikaa tavataan vielä ryhmän seuraavissa tuotannoissa. Ne olivat niin tyyppejä isolla T:llä!
Osin rankoista ja isoista aiheistaan huolimatta teos oli myös hemmetin hauska.
Katja Keränen
