Tanssitaiteen kentän verkostoitumista ja vertaistukea tarjoava Kiertoliike-tapahtuma järjestettiin viidennen kerran Kokkolassa 8.-9.10.2021. Kiertoliikkeen kyljessä tanssittiin myös Kokkolan Talvitanssit -festivaali, tänä vuonna jo 27. kerran. Kokkolassa syntyneenä, kasvaneena ja yhä työsuhteiden kautta toimivana puolikokkolalaisena minua ilahdutti suuresti eri puolilla maata toimivien tanssintekijöiden saapuminen kaupunkiin.
Osallistuin itse Kiertoliikkeeseen sekä osallistujana että Kokkolan Talvitanssien esiintyjänä ja festivaaliavustajana. Ehdin osallistua isoon osaan ohjelmaa paikan päällä sekä jälkikäteen täydentää etänauhoitteen kautta puuttuneita osia ja pohtia asioita myös kirjoittajan näkökulmasta. Oma osallistumiseni tuo esiin työn sirpaleisuutta ja monia rooleja, joihin kentällä työskentely helposti ajaa. Tapahtuman tämänkertainen tematiikka kytkeytyikin täysin työn kysymyksiin nyt ja tulevaisuudessa.
Taide ja tulevaisuuden lukutaito
Tapahtuma alkoi tulevaisuudentutkija Otto Tähkäpään puheenvuorolla Välähdyksiä vaihtoehtoisista tulevaisuuksista. Avaus herätti paljon ajatuksia oman työn roolista osana tulevaisuuden rakentumista. Tähkäpää korosti tulevaisuuksien moninaisuutta ja muuttuvien ilmiöiden ennakoimattomuutta. Hän toi myös esiin, kuinka yhteiskunnassa esiintyvä tulevaisuuspuhe jää usein yhden vision varaan. Tällaisessa optimoivassa näkökulmassa korostuvat voimakkaasti tekoäly ja teknologinen kehitys sekä jatkuvan kasvun ajatus, kun taas yllättävät muutokset jäävät liian vähälle huomiolle. Vaikka nähtävillä olevat megatrendit (pitkäkestoiset, hitaasti muuttuvat, toisiinsa kytkeytyvät ilmiöt) osoittavat selkeitä kehityssuuntia ja tieteellisesti ja kokemuksellisesti tiedämme, että ilmastonmuutos, luontokato ja väestönkasvu ovat muuttuvia tekijöitä, joiden muutosvoimaa ei voida tarkasti ennustaa, nämä ilmiöt sivuutetaan usein tulevaisuutta tai rajatummin vaikkapa työn tulevaisuutta ennakoitaessa.
Koska tulevaisuuskäsitys on projektio tästä hetkestä jonnekin kaukaisuuteen, sen voi nähdä vain niistä mahdollisuuksista käsin, joita nyt-hetki kullekin tarjoaa. Tähkäpään vetämässä, Lasten ja nuorten säätiön alaisuudessa toimivassa Tulevaisuuskoulussa pyritään avaamaan mahdollisuuksia tulevaisuuksien ajattelulle luovasti ja notkeasti. Tulevaisuuden mahdollisuuksiin vaikuttaminen tapahtuu mielikuvitusta ja luovuutta käyttäen, tulevaisuuden hallitsemattoman luonteen hyväksyen. Keskeistä on pysähtyä ja kysyä, mihin suuntaan haluaa itsen ja maailman ilmiöiden kulkevan. Puheenvuorossaan Tähkäpää korosti omien ennakkoasenteiden tiedostamisen tärkeyttä suhteessa siihen, millaisena tulevaisuuden voi kuvitella. Suurimpia esteitä muutokselle ovat tunteet ja asenteet, jotka ohjaavat ajatteluamme ja toimintaamme automaattisesti ja tiedostamattomasti.
Oma kokemukseni taiteen harjoittamisesta sisältää juurikin mahdollisuuksien kuvittelua, mukautumista, tiedostamista ja joustavaa ajattelua. Taiteessa kuvitellaan maailmoja ja erilaisia tapoja olla yhdessä, ilmaistaan kokemusta ja tunteita ja identiteettejä, tullaan tietoiseksi havainnoista ja ajatuksista. Tanssitaiteen kontekstissa ruumiillisuus, vuorovaikutus ja yhteyden kokemus korostuvat erityisesti. Siksi väitän, että liiketyöskentelyn potentiaali yhteiskunnallisena voimavarana on aivan ainutlaatuinen. Myös Otto Tähkäpään Tulevaisuuskoulussa on tehty yhteistyötä taiteilijoiden kanssa, ei kuitenkaan vielä tanssitaiteilijoiden kanssa. Jos omalta tanssikentältä ulos kurottelu tuntuu vaikealta eikä tiedä mistä voi aloittaa, Tähkäpää kehottaa meitä kokeilemaan kaikkea, mikä millään tavalla kiinnostaa ja ottamaan rohkeasti yhteyttä muun alan asiantuntijoihin. Monia tutkijoita lähtökohtaisesti kiinnostaa yhteistyö, uudet tulokulmat ja taiteen avaamat tietämisen tavat.
Ajattelen, että niukkuudessa toimivat tanssitaiteilijat ovat asiantuntijoita ainakin mukautuvuuden, olennaisten resurssien kanssa pelailun ja ruumiillisuuden kysymyksissä. Ruumiin kokemuksellisuus, kehontietoisuus ja aistivuus, johon vuosien saatossa kasvamme liikkuessamme omassa tila-ajassamme, on rikkaus ja voimavara, johon kaikilla ei ole pääsyä. Meidän tulisi omistaa tämä rikkaus – ehkä ainoa, jota koskaan voimme alallamme saavuttaa – ja kantaa sitä ylpeänä! Voisimme opetella puhumaan siitä myös niille, jotka jakavat yhteiskunnallisia resursseja ja säätävät elintilaa ja mahdollisuuksia toiminnallemme. Toisaalta samaan aikaan ajattelen, että meidän ei tarvitse tehdä yhtään enempää kuin jo teemme. Se, mitä teemme, on jo nyt omassa marginaalissa mittakaavassaan tulevaisuustyötä parhaimmillaan. Ruumiillisuuden, liikkeessä elossa olemisen ja yhteyden kokemuksen kautta meidän on mahdollista luoda tilanteita, joissa lisätä tietoisuutta itsestä ja omista asenteista, hyväksymistä, mukautumista, luovaa ratkaisukykyä, mielikuvittelua ja empaattista vuorovaikutusta.
Tanssintekijöiden kestävä kehitys
Kuinka sitten selvitä tanssitaiteilijan työssä, joka ainakin omassa kokemuksessani on sisällöltään äärimmäisen merkityksellistä, mutta käytännön tasolla toistuvasti liian kuormittavaa? Mistä kerätä voimavaroja ja löytää aikaa palautua, millä rahoittaa taiteellinen työ ja palautumisen aika projektien välissä, kuinka sietää torjuntaa rahoittajien toimesta? Kiertoliikkeen toisen keynote-puheenvuoron piti alamme työhyvinvointikeskustelun uranuurtaja, tanssitaiteen tohtori Kirsi Törmi. Kuten joka kerta, kun olen häntä kuullut, hän sanoitti jälleen tanssitaiteilijan työn kokemuksia freelancekentällä hyvin osuvasti.
Törmin mukaan työmme luonteeseen liittyy jatkuva valoisamman tulevaisuuden toivo, joka kuitenkin jää saavuttamatta: projektit seuraavat toinen toisiaan ilman tarvittavaa lepotaukoa, koska emme uskalla kieltäytyä niistä samalla toivoen, että seuraavan projektin jälkeen ura olisi luotettavammalla pohjalla. Myös jatkuva rahoituksen hakeminen, toivominen, pettyminen ja torjutuksi tulemisen kokemus luuppaavat ympärivuotisesti taiteellisen työmme keskiössä.
Törmi avaa torjutuksi tulemisen ja hylkäämisen kokemuksia myös hermoston näkökulmasta. Laumaan kuuluminen ja siitä ulos jääminen on kokemuksena suuri hätätila ja evolutiivisesti hengissä selviytymiseen liittyvä ilmiö. Itse pohdin myös köyhyyttä hermoston näkökulmasta. Apurahasysteemi ja apurahatta jääminen on yksi taso, joka lisää stressiä ja nakertaa taiteilijaidentiteettiä, toinen on rahattomuus, joka myös on selviytymisen ja turvallisuuden tunteen kannalta merkittävä tekijä, erityisesti pitkään jatkuessaan.
On selvää, että tanssitaiteen kenttä, joka eroaa rakenteettomuudessaan monella tapaa esimerkiksi teatteri- tai musiikkikentästä, on erittäin kuormittava työympäristö ja työskentelytapamme ovat monelle meistä kestämättömiä. Välillä voi itse vaikuttaa työn kuormittavuuteen ja opetella rajaamaan työn määrää, välillä taas työstä maksetaan niin vähän tai maksut ovat epäsäännöllisiä, että on pakko tehdä enemmän kuin oikeasti jaksaisi. Iso ongelma on useiden projektien päällekkäisyys, johon en ainakaan itse ole keksinyt ratkaisua, kun haluan työskennellä toisten kanssa työryhmissä. Monen ihmisen aikataulujen yhteen saattaminen kaikkien jaksamista tukevalla tavalla on todella haastavaa useiden sirpaletöiden muodostamassa palapelissä. Myös jatkuva apurahojen hakeminen tai edellisten raportoiminen on työtä, josta ei makseta mitään, ja joka jakaantuu ympärivuotisesti päällekkäin kaiken muun työn kanssa.
Tapahtuman toinen moderaattori, performanssitaiteilija Maire Karuvuori kommentoi työidentiteetin kysymystä kertomalla, kuinka hänen koulutuksessaan tuotiin selkeästi esiin, että taiteilijan ammatti-identiteetti voi hyvinkin olla tulojen hankinnasta erillinen. Vaikka tulot hankkisi muulla työllä, sen ei tarvitse riistää omaa ammatti-identiteettiä. Koen, että tanssin puolella identiteetti on todella riippuvainen koulutuksesta ja rahoituksesta. Ehkä nykyhetken ja mahdollisesti tulevaisuudenkin rehellinen tarkastelu ja oman tilanteen hyväksyminen voisivat ehdottaa pohtimaan tulonhankkimisrakenteen laajentamista. Vaikka hyväksytyksi tuleminen on osa sosiaalisen hermostomme toimintaa ja elintärkeä kokemus, voimmeko aktiivisesti harjoittaa itsemme hyväksymistä myös apurahajärjestelmästä irrallisena taiteilijana? Voimmeko tietoisesti rakentaa suhdettamme omaan taiteilijuuteen sisältölähtöisesti ja löytää merkityksellisyyttä ja kuulumisen kokemusta palkitsevista kohtaamisista?
Mitä jos tuottaisimme teoksia vähemmän ja harvemmin? Realismia on, että tällä hetkellä vain muutama kentällämme voi toimia apurahojen turvin kokopäiväisenä taiteilijana vuodesta toiseen ja kehittää rauhassa omaa praktiikkaansa. Yhtä harva voi saada työstään tanssitaiteilijana säännöllistä palkkaa. Suuri osa meistä joutuu tekemään valintoja vallitsevissa mahdollisuuksissa; esimerkiksi vähentää elinkustannuksia muuttamalla maalle, kuten osa Kiertoliikkeessä puhuneista taiteilijoista on tehnyt, elää niukkuudessa työttömyyskorvauksella ja käyttää sitä yhteiskuntamme mahdollistamana miniapurahana (pidemmän päälle tämä onnistuu helpommin, jos ei ole lapsia tai eläimiä elätettävänä) tai tehdä taiteen ohella muuta työtä, joka voi olla esimerkiksi oman osaamisalueen opettamista tai asiantuntijatyötä tai täysin muun alan työtä. Ammatillista opetusta tarjoavilla kouluilla on velvollisuus opettaa opiskelijoille työelämätaitoja, jotka ovat kentällämme kehnot, ja yksi osaamisen osa-alue on realismi suhteessa tulojen rakentumiseen. Alalla jaksamisen kannalta on hyvä, jos jo opiskellessa voi hahmottaa omaa työnkuvaa laajana kokonaisuutena.
Pienryhmäkeskustelussa, johon itse osallistuin viikonlopun päätteeksi, pohdimme, kuinka tanssitaiteilija voisi voida hyvin. Keskeisiä asioita, joihin me halusimme kentän kohdistavan huomiota, olivat itsen ohjaamisen taidot, jotka auttaisivat hallitsemaan työmäärää ajallisesti ja taloudellisesti, sekä työelämään liittyvät taidot, kuten työntekijän oikeuksien tunteminen ja organisaatioihin liittyvien hyvien käytäntöjen osaaminen. Laajemmassa mittakaavassa tanssitaiteilijan hyvinvointi kulkee käsi kädessä koko yhteiskunnan ja globaalin maailman hyvinvoinnin kanssa. Olimme yhtä mieltä siitä, että vapaan markkinatalouden jatkuva tuotannon tehokkuuden lisäämisen ja talouskasvun ihanne eivät mahdollista hyvinvointia kenellekään. Hidastamisen ja vähemmän tekemisen mahdollistamiseksi tarvitaan perinpohjaista arvojen muutosta, joka edellyttää jollakin tavalla koko nykyisen ihmiskäsityksen ja maailmankuvan muutosta. Taiteen nopeasti reagoiva maailmasuhde voi edesauttaa näiden tarvittavien yhteiskunnallisten muutosten syntyä.
Keskusteluissa ja puheenvuoroissa nousi esiin myös yhteisön ja vertaiskokemusten merkityksellisyys. Jokavuotinen Kiertoliike vastaa tähän tarpeeseen ja mahdollistaa kohtaamisia, jakamista, kysymistä ja ihmettelyä toisten samankaltaisessa tilanteessa elävien kanssa. Riippumatta asuinpaikasta, tanssityylistä tai esteettisistä mieltymyksistä olemme samassa sopassa. Tukeutukaamme siis toisiimme ja jakakaamme hyväksitodettuja käytänteitä keskenämme, jotta tanssitaidetta kannattelevat rakenteet lähtisivät vahvistumaan ja laajentumaan meistä itsestämme käsin. Harvojen olemassa olevien rakenteiden, kuten aluekeskusten, tulee säilyttää kontakti tanssintekijöiden tarpeisiin ja olla olemassa ensisijaisesti tanssintekijöitä varten, kuten vaikkapa Pohjoisen alueen Routa Company Kajaanissa esimerkillisesti toimii tanssin omaehdotteisen työn mallinsa kanssa.
Kati Raatikainen
Kirjoittaja on Helsingissä ja Kokkolassa toimiva koreografi, taiteen sekatyöläinen ja joogaopettaja.
Artikkelikuva: Kati Raatikainen. Kuvassa Otto Tähkäpää Kiertoliike 2021 -tapahtumassa.
