Kansainvälinen lapsen oikeuksien päivä 20.11.2008 – Koskaan ei tulisi aliarvioida lasten opettamista. Koskaan ei tulisi suhtautua aliarvioiden lasten tanssiin eikä tanssin ammattilaiseen, joka opettaa tanssia lapsille. Koskaan ei tulisi suhtautua aliarvioiden lastentanssin opettajaan. Koskaan ei tulisi aliarvioida tanssia ja sen merkitysulottuvuuksia ihmisen kehityksessä ja inhimillisessä kulttuurissa ja aineettomassa henkisessä kulttuuriperinnössä.
Mitä jää jäljelle lasten tanssista?
Koskaan ei tulisi aliarvioida lasten opettamista. Koskaan ei tulisi suhtautua aliarvioiden lasten tanssiin eikä tanssin ammattilaiseen, joka opettaa tanssia lapsille. Koskaan ei tulisi suhtautua aliarvioiden lastentanssin opettajaan. Koskaan ei tulisi aliarvioida tanssia ja sen merkitysulottuvuuksia ihmisen kehityksessä ja inhimillisessä kulttuurissa ja aineettomassa henkisessä kulttuuriperinnössä.
Kukaan ei tietoisesti halua aliarvioida itseään. Kukaan ei tietoisesti halua aliarvioida tanssia. Tanssityöskentelyn vaativuusaste lasten kanssa on opettajasta kiinni. Tanssi on vaativa taiteenala ja vaativa opetusala. Tanssi on ruumiin älykkyyttä. Kaikki aivojen toiminnot ovat yhteydessä ruumiiseen.Tanssitaiteen ammattilaisuus on vaativaa ja älykästä toiminnankulttuuria. Tanssi on yhtä syväluotaavaa kuin on ihmisen olemassaolokin maailmankaikkeudessa. Opettaja opettaa niin vaativia ja ennen kaikkea itselleen haastavia asioita kuin hänen oma oppimismotivaationsa ja – rohkeutensa ja rakkautensa tanssiin häntä siinä kirittää.
Lapset ovat pieniä ihmisolentoja, joiden aivot ovat kehittymässä ⎯ ja niiden potentiaali on RAJATON! (Tämän voi todeta vain tutkimalla ihmiskunnan historian tapahtumia.) Opettajan oppimismahdollisuudet tanssista ja liikkeestä, koreografiasta, jne., ovat yhtä lailla rajattomat. Lasten tanssitunti on kenttä, joka virtaa ja säkenöi aivojen SUPERVOIMAA. Se on paikka, jossa ihmeistä tehdään todellisuutta. Se on paikka, jossa luodaan uusia hermoratayhteyksiä, jotka edustavat kvanttihyppyä ihan oikeasti UUTEEN! Tanssi on luomistyötä, aivojen ja solujen leikkikenttää, joka kumpuaa ja todentuu ihmisen ruumismielestä. Tanssi ON ihmisen ruumismielen liikettä ja leikkiä.
Lasten tanssin oppitunti on leikkikenttä, jossa lapsille tulee antaa mielen ja ajattelun avaruutta toteuttaa heidän luontaista nerouttaan ja kykyä luoda uusi, parempi maailma. Tämä voi tapahtua rohkeutta ja luovuutta rohkaisevassa oppimisympäristössä, joka avaruudestaan huolimatta on: turvallinen = oikeudenmukainen = tasa-arvoinen = itseä ja toista ihmistä arvostava = kauneutta, hyvyyttä ja totuutta arvostamaan ja kunnioittamaan opettava. Luovuutta toteutetaan ja opetellaan myös itsekuria ja tärkeitä rutiineja opettelemalla. Luovuutta toteutetaan turvallisuutta ja jatkuvuutta synnyttävien rajojen kanssa.
Lasten kanssa tanssityöskenteleminen on esimerkiksi taiteilijalle fantastinen mahdollisuus avautua (/oppia) itsessään ihmisen uskomattomille mahdollisuuksille. Lasten kanssa voi tehdä upeaa tanssityötä. Paljon on kiinni opettajasta itsestään, miten valmis hän itse on tekemään kvanttihypyn pois omasta kaavoihin kangistumisestaan hermoratayhteyksissään. Lapsen hermosto ja aivot eivät ole vielä kaavoihin kangistuneet, vaan he poimivat silmänräpäyksessä asiat solutasolla lukemalla, ja ovat nopeasti todellisia proffseja, liikkeessä ja liikkumisessa.
Itse tajusin paljon tanssin ja liikkeen merkitysulottuvuuksista kaikkialla inhimillisessä kulttuurissa, kun tutkin ja opettelin tanssia isoksi kasvaneena ihmisenä näiden vielä pienten ihmisten kanssa. Opin myös sen, että lapsuus, aikuisuus ja vanhuus ovat ihmisessä itsessään olevia kohtaamispaikkoja, kasvun ja vuorovaikutuksen paikkoja. (Ihminen itsessään on kulttuuriympäristö.) Lapsilla aivot ovat superpotentiaalissa. Tajusin, että olen yksinomaan itse oman ja lasten oppimisen este. Eivät lapset. Koska he osaavat (jo), ja oppivat nopeasti, jos heille pidetään ovi avoimena. Minä opettajana olen oppimisympäristö ja kulttuuriympäristö. Minä olen arvomaailma.
Monen kerran lasten omia koreografisia prosesseja ja tansseja katsoessa tajusin, että aikuiset tanssijat ovat aika ”aloittelijoita”. Tarkoitan siis ihan proffsejaKIN. Aikuiset tavallaan yrittävät joko matkia sitä, että mitä tanssiminen on (= tanssi on täynnä kulttuurisia ehdollistumia), tai he vilpittömästi tekevät matkoja solutasolla, puhdistuakseen blokeistaan ja korjatakseen hermoratayhteyksissään (kulttuuriperäisiä) vaurioita, ⎯ tavoittelevat lapsen superpower-tilaa itsessään. Minkä tavallaan kulttuuri/oppimisympäristö on jotenkin oikeasti tuhonnut, tukahduttanut heissä, vaan ei lopullisesti, koska ihminen, aikuisenakin, voi päästä ja löytää uudelleen sinne tilaan itsessään, jossa hänellä on mahdollisuus jälleen avautua puhtaan mahdollisuuksien tilaan ja kenttään itsessään.
Luonnollisesti kulttuuriympäristö on oppimisympäristö, missä lasten vanhemmat ynnä me muut kulttuurimme aivopestyt olemme istuttaneet aika lahjakkaasti lasten ajatuksiin hermoratayhteyksiä; ”säkeitä” ja ”cd-raitoja”. Mutta, lapsi on älykäs ja lahjakas oppija. Tässä on opettajalle paikka, jossa voi valita tiedostaa omat valintansa ja vahvuutensa siinä, että minkälaista kulttuuria hänellä on kanttia kanniskella ympäriinsä.
Itse en koskaan lasten kanssa työskennellessäni puhu lapsille ”höpöjä”, vaan laakisti heti upeita, fantastisia asioita. Tajuavatko he puhettani? Ja / vai liikkumistani ja liikettäni? Kyllä! Ihminen / lapsi oppii kulttuuriympäristöstään ”lukemalla” sitä ruumismielen tasolla. Jos opettajana puhut fiksusti ja korkeataajuuksista, lapsi poimii nopeasti hyvinkin abstraktejakin merkityksiä, vaikka ei niinkään välittömästi sanojen kautta. Sanat ovat yhteydessä liikkeeseen ja sen kokemukseen ja täten tietysti aivoihin. Puheen ymmärtäminen, ja puheen ja ajatuksien ymmärtäminen ja oppiminen ei ole yksinomaan aivojen tehtävä, vaan aivot ovat yhteydessä koko ihmisen ruumiiseen ja sen liikkeeseen.
Lasten ensimmäinen reaktio on mukamas etteivät ymmärrä, koska ensin tukeutuvat sanojen ymmärtämiseen, ”puhutun ymmärtämisen” perinteiseen käsitykseen siitä, että miten se tapahtuu. Mutta omaksi yllätyksekseenkin he nopeasti ymmärtävät sen, mitä tarkoitetaan. He löytävät ymmärtämisen oman kokemuksen kautta, oman tiedonhankinnan kautta. Kutsutaanko tätä prosessia tajuamiseksi? Heille ymmärtämisen prosessi tanssitunnilla tapahtuu itseohjautuneisuutta ja sisäistä auktoriteettiä rakentamalla. Lisäksi, kielellisestikin lapsi voi oppia vain sen mitä ja miten oppimisympäristössä puhutaan. Kun ope luottaa asiaansa ja tietää mistä puhuu ja tanssii, niin lapset ovat valon nopeudella samalla aallolla surffailemassa. Tulee sellainen juttu, että tanssitunti on oma pieni Ihmeiden Maailma, siellä on ja tapahtuu ”tosiedistyneitä” juttuja, joissa tavis-ei tanssivat- aikuiset olisivat aivan pois ulalta. Ainakin jotkut näistä aikuisista elävät omassa ajattelumaailmassaan, että kunhan meidän lapsi tuolla pikkuisen ”tanssii”, pitää hauskaa ja tekee niin kuin muutkin, että pärjäisi elämässä… Ja tosiasiassa heidän lapsensa luo (create) itseään tanssillaan ja samalla luo aivan uutta ajatteluntapaa ja kaavaa kuin mitä ”vanhan kulttuurin ja aikakauden” kasvatit… näin kärjistettynä.
Lapset ovat pieniä, pilaamattomia ihmisiä, joilla on SUPERPOWERS sisällään tulla joksikin aika fantastisiksi ihmisiksi käyttämällä sisäisiä powereitaan aivan toisenlaisella tavalla kuin mahdollisesti kaavoihinsa ja ehdollistumiinsa kangistuneet aikuiset tässä ”vanhassa kulttuurissa”. Vanhalla tarkoitan sitä, että jyystetään aina vain samoja hermoratayhteyksiä, eikä ole rohkeutta tehdä kvanttihyppyä omassa ajattelussa, ruumiissa ja olemisessa. Lapset ovat ihmiskunnan, tulevan maailman ihmeiden tekijöitä.
Kun aikansa tanssityöskentelyssä lasten kanssa on ja katselee, ei enää näe ja katsele yksinomaan ”lapsia”, vaan näkee nämä kulttuurin vaatteet, joita he kantavat päällään. Mm. ilmeinä, sanoina, puheina, ajatuksina, liikkeinä, eleinä, jne. = Tanssina. Mutta tarkemmin katsottuna, näkee myös jotain aivan muuta. Jotain fantastista. Creation in being. Creating being. Näkee sen, miten ihminen tulee ihmiseksi kaiken aikaa (aikusenakin), ja juuri siksi ja sellaiseksi ihmiseksi, jollaiseksi hänessä on rohkeutta tulla ja rohkeutta avautua solujensa rajattomalle mahdollisuudelle olla olemassa ihmisinä tässä maailmankaikkeudessa.
Tietysti lapsissa on eroja. Mutta perusjutut ovat samat. Ihmisen biologia on perusolemukseltaan sama. Kulttuuriympäristö määrittelee pitkälle sen että mitä, ja minkälainen on keskiverto, keskiluokkaisesti ajatteleva ja toimiva (ja tanssiva) ihminen. Juuri tämän takia puhutaan niin tärkeästä moniarvoisuudesta. Tanssinopettajakin on ihminen. Niin, ihminen. Mitä se meille kullekin pitää sisällään.
Oikeastaan minusta tämä ”lastentanssin opettaminen” on kiinnostava näkövinkkeli tanssissa, siinä miten lokeroituneita ja urautuneita (”cd-raidat” aivoissamme/hermoratayhteydet) me tanssin intohimoiset ammattilaisetkin olemme ajattelussamme ja olemisessamme. Tanssista ja tanssitaiteesta on tullut jonkinlaista näytelmää, johon me osallistumme ihan tosissamme, ikään kuin ”näyttelemme” tanssimista, mutta emme oikeasti näe sitä, katso sitä, tiedä sitä, että MITÄ me teemme, ja MITÄ tanssi(mme) on.
”Lastentanssi” yleisenä käsitteenä ei kerro niinkään siitä, että mitä ja miten lapset tanssivat ja liikkuvat ”tanssitunnilla”, vaan se kertoo siitä että minkälaisessa maailmassa ja todellisuudessa aikuiset elävät tässä kulttuurissa, ja minkälaisia ajattelun ja toiminnan malleja he haluavat opettaa lapsilleen ja saada lapsensa imuroimaan itseensä. Lasten tanssi on oikeastaan aika hassu nimitys. Mutta miten sitä muuten voisi kutsua? Miten aikuisten tanssia voi erottaa lasten tanssista, jos tutkimme ja ajattelemme tanssin syvempiä ulottuvuuksia? Jokseenkin sama pointti on siinä, kun esimerkiksi jossakin ”esiintymistilassa”, esimerkiksi teatterissa, ajatellaan ja uskotaan olevan ”esiintyjiä” ja ”yleisöä”. Kuka tähän uskoo oikeasti? Yleisöön ja esiintyjiin? Jos lopettaa tähän ”näytelmään” uskomisen, niin koko näytelmältä menee pohja ja tarkoitus. Mitä jää jäljelle? Mitä sen jälkeen oikeasti on? – TÄMÄ on kiinnostavaa. Lasten tanssikin on äärimmäisen kiinnostavaa.
Hämeenkyrössä 17.11.2008 Jaana Vähä-Antila-Nieminen
Kirjoittaja on tanssija, koreografi, liikkeen tutkija ja tanssinopettaja. 90-luvun puolenvälin Suomeen paluumuuttaja. Opiskellut laajasti tanssin eri tekniikoita itsenäisten ja selektiivisten opintojensa lisäksi mm. London Contemporary Dance School´ssa (1986/87-90) Lontoossa ja Merce Cunningham Studiossa (1992-93 Daily Program) New Yorkissa. Kokeellisia produktioita.
Jaanalle tanssi on käytännön filosofiaa; ihmisen ruumiin liikkeen ja henkisen kulttuurin tietotaitoperimää. Viime vuosina työskentely on ollut improvisaatiolähtöistä. Jaanaa kiinnostaa tanssitaiteen estetiikan avartuminen ja moniarvoistuminen.
Hän on ulkomailta paluumuuttaja, mikä on ratkaisevasti avannut hänen tietoisuutensa moniarvoisuuden, eli arvoprosessien merkitykselle kulttuuriympäristössä tanssitaiteen, ihmisen ruumiin liikkeen kautta.
”Opetustyötä en ajattele erilliseksi karsinaksi tanssitaiteessa, vaan se on ikään kuin yksi tila, näyttämö, missä tanssi; tanssitaide tapahtuu ja todentuu. Ja hyvin usein se on tanssitaiteen tiloista kaikkein spontaanein, inspiroivin ja uutta synnyttävin ja luovin! Itseäni kiinnostaa ihminen ja ihmisyys. Paljas, riisuttu ihmisyys. Liikkeellisesti tämä tarkoittaa koreografista riisumista. Tanssi on liikettä, elämä on liikettä. Me kaikki olemme elämässä tapahtuvaa liikettä. Tutkin tanssissani ja liikkeessään elämää; itseäni ja ympäröivää maailmaa; ympäristöä. Liikkeellinen ilmaisuni ja estetiikkani tavoittelee jotakin aidosta ihmisyydestä kumpuavaa; luonnollista ilmaisua, joka ei niinkään pyri synnyttämään erilaisia mielikuvia, vaan päinvastoin – pyrin liikkeelliseen alastomuuteen, mielikuvien riisumiseen ihmisyyden ja ihmisen ruumiin liikkeen ympäriltä. Minua kiinnostaa ihminen. Ihminen osana ympäristöä ja ympäristö osana ihmistä. Paljas ja paljastettu IHMINEN. Etsin ihmisyyttä, sen ydinolemusta, mitä maailmassa läsnä oleminen voi olla.”
