Piia Ahonen: Hämmennystä
Tanssiryhmä Gruppen Fyran ja koreografi Thomas Rydbergin kolmas yhteistyö Minä Minä Minä vie nykytanssin klubille. Samalla astutaan ulos perinteisen näyttämöteoksen muodosta. Tuloksena on ristivetoinen klubi-ilta.
Minä Minä Minä
Konsepti: Thomas Rydberg, Jaakko Pesonen
Koreografia: Thomas Rydberg
Tanssi: Gruppen Fyra – Jenni Nikolajeff, Pia Tavela, Tommi Haapaniemi
Musiikki: The Oh My God`s – Tuomas Rinta-Panttila, Lorenz Backman
Visualisointi: Jaakko Pesonen, Klaus Aalto
Puvustus: Annika Rantala
Valot: Juha Westman
Valokuvat: Riikka Sundqvist
Graafinen suunnittelu: Jaakko Pesonen
Tuottaja: Minna Karttunen
Ensi-ilta: 22.4.2005 Korjaamo, Helsinki
Hämmennystä klubilla
Tanssiryhmä Gruppen Fyran ja koreografi Thomas Rydbergin kolmas yhteistyö Minä Minä Minä vie nykytanssin klubille. Samalla astutaan ulos perinteisen näyttämöteoksen muodosta. Tuloksena on ristivetoinen klubi-ilta.
Rydbergin ja Jaakko Pesosen suunnittelema kokonaisuus sekoittaa nykytanssin ja elektromusiikin sykkeen tahdittaman klubi-illan. Lisämausteiksi soppaan on heitetty oheisohjelmaa, joka Vera Kiiskisen esittämän blondin italoiskelmädiivan muodossa tunkeutuu myös illan pääasiaan eli elektroyhtye The Oh My God’sin ja Gruppen Fyran esitykseen.
Tunnelma klubilla tiivistyy mukavasti, kun juhlijat alias yleisö tungeksii Korjaamon tilassa lasi kourassa ja seuraa sivusilmällä Jyrki Haapalan touhuja pikkuruisin peilipalloin rajatulla mininäyttämöllä. Varjonyrkkeilyä -teoksesta tuttu tuotteistettu Pure Pak-popparimies johdattelee mukavasti illan egoistiseen minä minä minä -teemaan.
Illan pääohjelmanumero tapahtuu isossa tilassa, jossa yleisö seuraa seisten seiniä kiertävän catwalk-näyttämön tapahtumia. Teos rakentuu ulkonäköä yhä enenevässä määrin palvovan kulutuskulttuurin parodioimiselle. Osansa kritiikistä saa myös klubikulttuuri, joten lähtökohta on varsin kutkuttava.
Tuomas Rinta-Panttilan ja Lorenz Backmanin muodostaman elektroyhtyeen esiintyminen ja musiikki ovat ylilyöviä, mutta vielä tunnistettavasti kiinni klubikulttuurissa. Sen sijaan tanssijoiden puvustus ja ulkonäkö on etäännytetty erittäin kauas muotikuvista ja klubipukeutumisesta. Ilmeettömiksi meikatut ja hiuksettomiksi puetut tanssijat esiintyvät erilaissa ihonvärissä asuissa, jotka ovat aivan toisesta maailmasta kuin koko muu konsepti. Tanssijoiden esiintymisen outoutta lisää Rydbergin koreografia, jonka liikekieli on hänen aiemmista teoksistaan tuttua balettisanaston parodista uustulkintaa.
Kun tanssijoiden herättämästä alkuhämmennyksestä toipuu, alkaa kokonaisuus hahmottua. Tanssijoiden kohdalla ulkonäkökulttuurin kritisointi syntyy karmivien asujen ja vähän väliä toistuvan, musiikkivideoista tutun strippiluolista varastetun liikekielen yhdistelmästä. On kieltämättä koomista, kun eräänlaisiin selluliittitrikoisiin puetut avaruusolion näköiset tanssijat nytkyttävät ja lääppivät Rinta-Panttilan esittämää popidolia. Huumorintajua, joskin melko kieroutunutta sellaista, osoittaa myös italodiivan poistumiseen jälkeen esitetty ”Chicken Funky Chicken” -kappale, jota kuvitettiin kananpaloittelu-kokkausvideolla.
Teoksen ongelmaksi muodostuu se, että sillä ei oikeastaan ole tämän enempää sanottavaa. Eri kohtaukset ovat vain asujensa kautta toisistaan eroavia saman sanoman variaatioita. Tanssijoiden ulkoasun outous on myös niin pitkälle vietyä, että niihin kätkeytyvä parodia saattoi monen katsojan kohdalla jäädäkin kätketyksi. Jos asujen ja esiintymisen yleensäkin oli tarkoitus parodioida myös taidetanssia, niin tämäkin viesti jäi epäselväksi.
Hyvin juhlatunnelmaan virittäytynyt yleisö oli selkeästi hämmennyksissä, eikä esimerkiksi intoutunut tanssimaan, vaikka tekijät tuntuivat yleisöä tähän houkuttelemaan. Voi tietysti olla, että nimenomaan hämmennyksen herättäminen katsojissa/kokijoissa on yksi tekijöiden tavoitteista. Onhan konsepti rakennettu niin, että me siideripullot kourassa seisoskelevat bilettäjät olemme yksi teoksen kohteista. Teokseen on rakennettu niin paljon ristiriitaisia viittauksia, että katsojien epätietoisuus nähdyn edessä saattaa olla taitavan manipulaation tulosta.
Mutta jos tämä ei ollut tekijöiden päämäärä, niin silloin täytyy todeta, että kokonaisuus hukkasi hyvien lähtökohtien luomat mahdollisuudet. Asia jäi liian epäselväksi ja suurin syy tähän oli tanssijoiden osuuden – sanottakoon se vielä kerran – outous. Teoksen eri osat viittasivat liian epämääräisesti ja liiaksi eri suuntiin, jota esityksestä olisi muodostunut kokonaisuus. Mutta ehkä kyse onkin lopulta vain kriitikon hämmennyksestä, koska nähty ”teos” ei ollutkaan perinteisten kaavojen, eikä kriitikon omien ennakko-odotusten mukainen. Mene ja tiedä. Ainakin ilta pisti ajatukset liikkeelle.
Piia Ahonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian maisteri, joka työskentelee Tanssin Tiedotuskeskuksessa tiedottajana ja TANSSI-lehden toimitussihteerinä. TANSSI-lehden lisäksi hän on kirjoittanut tanssista ja teatterista Aamulehteen ja Ilta-Sanomiin.