Karoliina Yli-Honko: Tasan 60 minuuttia suhteellista täsmällisyyttä
Metri on omaperäinen ja kekseliäs koreografia, joka kuljettaa ja ohjaa katsojaa haluamallaan tavalla puhuttujen viitteiden kautta. Teosta oli hauska seurata ilman kelloa, koska täsmälliset käsitteet, kuten minuutti, muuttuivat suhteelliseksi ja subjektiivisiksi. Lue
Sari Lakso: Metrin fysiikan lait
Liisa Risun koreografia Metri on hänen omien sanojensa mukaan vastakohtien ja mittakaavojen montaasi. ”Kaikkea voi mitata ja kaikkea kannattaa mitata.” Mitä syntyy kun termi metri, mittayksikkö, sijoitetaan näyttämölle? Lue
Milla Koistinen: Koulu-tv vai Avara luonto?
Metri on hauskasti dokumentinomainen teos, jonka nähtyään kulkee kohti kotia vähän tarkkaavaisempana tehden huomioita pienistä seikoista ympärillään. Lue
Kuva: Laura Tättilä
Metri
Koreografia Liisa Risu
Zodiak, Kaapelitehdas, Helsinki
Esiintyjät Victor Cathala, Giorgio Convertito, Jonna Eiskonen, Kati Pikkarainen, Mickaël Stoeckel, Terhi Vaimala
Äänisuunnittelu Jussi Saivo
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Lavastus Jyrki Pylväs
Tuotanto Zodiak – Uuden tanssin keskus, Circus Maximus
Ensi-ilta ke 15.12. klo 19 Zodiak, Kaapelitehdas
Muut esitykset 17.12., 18.12. klo 19 ja 19.12. klo 15 sekä 5.1., 6.1., 8.1. klo 19, 9.1. klo 15, 11.1., 12.1., 14.1. (LM), 15.1. klo 19 ja 16.1. klo 15
Tasan 60 minuuttia suhteellista täsmällisyyttä
Metri on omaperäinen ja kekseliäs koreografia, joka kuljettaa ja ohjaa katsojaa haluamallaan tavalla puhuttujen viitteiden kautta. Tanssijat ovat jo paikalla yleisön tullessa saliin. He liikkuvat rennosti kuin lämmitelläkseen. Lattia on peitetty ruskealla suojapaperilla ja lavan vasemmassa reunassa on erilaisia tuoleja peräkkäin. Katosta roikkuu erikokoisia kirkkaita muovipulloja. Yleisön asettauduttua paikoilleen tanssijat astuvat riviin seisomaan ja toivottavat katsojat tervetulleiksi. He ohjastavat katsojia kertomalla, että esitys kestää tasan 60 minuuttia ja ilmoittamalla teoksessa käytettyjen liikkeiden määrän ja improvisaation prosentuaalisen osuuden.
Metrissä korostetaankin läpi teoksen kaiken mitattavuutta ja luokittelua. Tanssijat seisovat ja mittaavat pulssia ranteesta. Jokainen lähtee eri aikaan pois rivistä ja ilmoittaa ”and that was the first minute”. Tämän jälkeen tanssijat alkavat liikkua pelkistetyn elekronisen musiikin tahtiin. Jokaisella on oma paikkansa, joka vaihtuu seuraavan pisteeseen kun nauhalla lausutaan seuraava numero. Välillä liikkeet ovat sätkiviä, robottimaisia, katkonaisia ja nopeita ja välillä venyvän hitaita. Osa tanssijoista liikkuu nopeasti ja osa hitaasti samaan aikaan, mikä luo hallitun kaoottisen ilmapiirin. Katsojille ilmoitetaan siirtymisestä seuraavaan osaan englanniksi.
Toisen osan (”Meter and the Object”) tilanne on humoristinen kommentti tanssijan arkeen. Jokainen pääsee vuorollaan tanssimaan täsmälleen saman sarjan Terhi Vaimalan kanssa. Jokaisen yrityksen jälkeen Vaimala katkaisee musiikin eleellään ja arvostelee tanssijan sanallisesti ja antamalla numeron suorituksesta. Tämä kohta tuntuu ehkä hieman pitkältä, mutta tanssijoiden erilaisuus tuo siihen kiinnostavuutta. Samalla katsojat saavat maistaa palan tanssijan arkea, saman sarjan toistoa kerta kerran jälkeen opettajan tai ohjaajan arvottavilla kommenteilla höystettynä. On hurja katsella, kuinka hento 154-senttinen Kati Pikkarainen nostaa Vaimalan ilmaan ja vetää tämän maasta ylös.
Toisen ääripään duetto syntyy viimeiseksi jätetyn Victor Cathalan kanssa. Käsiohjelman taulukon mukaan Cathala on 185 cm pitkä ja lähes satakiloinen. Hän lennättää Vaimalaa kuin höyhentä korkealle ilmaan, nostot ovat uljaita ja viipyileviä.
Myöhemmin teoksessa Cathala nostelee Pikkaraista päätähuimaaviin korkeuksiin. Muut tanssijat hyörivät ympärillä ja kuljettavat Pikkaraista mukanaan. Välillä joku erkanee joukosta ja tuo tuolin lavalle. Taidokas ja henkeä salpaavaa on myös hetki, jolloin Pikkarainen seisoo maassa makaavan Cathalan käsivarsien päällä ja on menettävinään tasapainonsa. Tässä tapauksessa tasapainoon vaikuttavat lisäksi tukijan kädet alustana. Kahden ihmisen välinen yhteistyö toimi uskomattomasti ainakin sirkustekniikoita tuntemattoman katsojan silmiin.
Tuoleista muodostuu viivasuoria rivejä, jotka yhdessä muistuttavat katsomoa. Terhi Vaimala istuu yksin katsomossa kuunnellen nauhalta havaintoja termiittien älykkyydestä kunnes tylsistyy ja raivostuu. Sama englanniksi luettu tekstipätkä toistuu useampaan kertaan ja lopulta Vaimala raivoaa nauhan päälle kasaten tuoleja sivuun mielenosoituksellisesti.
Teoksen loppupuolella neljä tanssijaa toistavat alkuosan dueton liikkeitä yhdessä ja erikseen. Osa tanssijoista saa tilaisuuden tarttua mikrofoniin ja hyräillä musiikin tahtiin, mikä saa aikaan humoristisen hissimusiikki-karaoke-kokemuksen. Katsojille kerrotaan delfiinitutkijan eristyskokeen aistihavainnoista sekä valaistuneesta oravasta. Jälkimmäinen näistä on mieleenpainuva osa koreografiaa, Giorgio Convertito on tarinan kertoja ja Mickael Stoeckel kuvittaa, elävöittää kertomuksen erittäin oivallisesti liikkeen keinoin. Jonna Eiskonen tanssii yhdessä Terhi Vaimalan kanssa kolme kertaa saman sarjan, Eiskonen kertoo yleisölle, että he pyrkivät tanssimaan sen mahdollisimman samanlaisena ja yhtäaikaisena. Kolmannella kerralla duetto tosin hajaantuu ja se päättyy Eiskosen huutoon. Tämän jälkeen erilaisia ääniä, kuten huudahduksia ja murahduksia, kuullaan enemmän ja tanssijat vaikuttavat ihmiseläimiltä omassa viidakossaan.
Ennen loppuosaa tanssijat seisovat silmät kiinni paikoillaan Pikkaraista ja Cathania lukuun ottamatta ja sanovat ääneen erilaisia faktoja, jotka muuttuvat hiljalleen vähemmän eksakteiksi. Cathan ja Pikkarainen ovat ansaitussa valokeilassa ja esittävät teoksen huimimman akrobatisen osuuden. Pikkarainen ikään kuin maanisesti hallitsee isokokoista Cathania ja saa hänet aina uudelleen valtaansa, nostamaan hänet suorana korkeuksiin ja ottamalla vastaan. Cathan heittää Pikkaraisen ilmaan, joka tulee pyörien alas ja kuin ihmeen kaupalla osuu Cathanin käsivarsille. Tätä katsoessa ei voi kuin haukkoa henkeään. Teoksen viimeisen osa on nimetty lopuksi (”the End”) ja katsojia kehotetaan rentoutumaan sillä mitään erityistä ei enää olisi luvassa. Tanssijat alkavat kirjoittaa lattiapaperiin katosta roikkuvien pullojen heiluessa edestakaisin. He poistuvat yksitellen alun tapaan ilmoittaen, että ”that was the last minute”.
Risun koreografiassa on paljon toistoa, niin kuin tanssiteoksissa yleensäkin. Tässä teoksessa erityistä on se, että toistoa ja toistettavuutta korostetaan melkein liikaakin. Se esitellään katsojille juuri toistona, joka on mitattavaa, eikä sitä yritellä piilotella. Teos on selkeälinjainen ja sitä luonnehtivat liike-elementit toistuvat usein. Alun toistetun dueton liikkeet ilmenevät monessa muussakin teoksen kohdassa, pieninä pätkinä ja yksin tehtyinä tai pilkottuina neljälle tanssijalle. Liike on soljuvaa ja pehmeää. Tanssijat ovat melkein koko ajan liikkeessä, joka muovautuu ja muuttuu seuraavaksi liikkeeksi. Itseäni viehätti pienenä yksityiskohtana lattiaa peittävästä paperista lähtenyt karhean pehmeä ääni, joka toi oman ulottuvuutensa joillekin esimerkiksi maassa tehdyille liikkeille tai liukumisille. Tanssijat ovat kaikki hyvin erilaisia monellakin tapaa: he ovat erikokoisia, eri ikäisiä, eri kansallisuuksia ja eri näköisiä, mutta sopivat jollakin toisiaan täydentävällä tavalla erinomaisen hyvin yhteen.
Teosta oli hauska seurata ilman kelloa, koska täsmälliset käsitteet, kuten minuutti, muuttuivat suhteelliseksi ja subjektiivisiksi. Minun on vain uskottava, että teoksen kesto on täsmällinen ja että viimeinen minuutti kesti minuutin, koska joku ilmoitti niin. Oikeata, reaaliaikaista täsmällisyyttä puolusti kuitenkin koreografin kaulassa roikkunut sekuntikello, jonka huomasin kiitoksissa.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on 23-vuotias estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
Kuva: Laura Tättilä
Metrin fysiikan lait
Liisa Risun koreografia Metri on hänen omien sanojensa mukaan vastakohtien ja mittakaavojen montaasi. ”Kaikkea voi mitata ja kaikkea kannattaa mitata.” Mitä syntyy kun termi metri, mittayksikkö, sijoitetaan näyttämölle? Näemme pariakrobatiaa, kontakti-improvisaatiota ja nykytanssia yhdistyneenä tunnin mittaisessa ”palapelisommitelmassa”.
Erilaiset esiintyjät; tanssijat ja akrobaatit luovat yhteisöllisyyden ja tilan valloittamisen kokemusta konkreettisesti sekä alhaalta ylös että ylhäältä alas mittaamalla mm. fyysistä kokoa ja painoa, aikaa, korkeutta, tasapainoa, tilallista matkaa, omaa tilaa, tanssipartnerin taitoja, yhtäaikaisuutta ja välimatkaa luoden lukemattoman määrän erilaisia määritelmiä. Kaikkea teoksessa tapahtuvaa ei ole pyritty selittämään tyyliin ”nyt päättyi ensimmäinen minuutti”, mutta pitkin matkaa tietynlaista opetuksellista tai sanoisinko itse itsensä määrittelyä esiintyy nimenomaan Jonna Eiskosen puhumien tekstien kautta.
Syntynyt montaasi on visuaalisesti hyvin pelkistetty, mutta aiheeseensa sopiva ruskeaa sihisevää paperimattoa myöten. Siitä syntyvää ääntä voi myös mitata ja tutkia. Katosta roikkuvat vedellä täytetyt muovipullot. Tila on valaistu suurimman osan ajasta ei tiukkaan rajatulla valolla, jota voisi kutsua työvaloksi ja joka pitää teoksen yleislinjaltaan ”paljastavana” sekä tilan että esiintyjien suhteen. Samalla se poistaa esitys-esityksen tuntua ja hakee vuorovaikutteisempaa suhdetta yleisöön. Illuusioiden muokkauksesta voidaan puhua vain akrobaattisissa osuuksissa, jolloin painovoiman ja fysiikan lakien kanssa leikittely loi läheltä piti -tuntemuksia.
Oli mukava nähdä minulle uusia esiintyjäkasvoja Zodiakin näyttämötilassa. Sirkustaiteilijat Victor Cathala ja Kati Pikkarainen pienuuden ja suuruuden ”ääripäissä” mittasivat myös katsojien herkkyystilaa. Nopeat tiputukset yllättivät ja pienikokoisen Pikkaraisen ”eukonkantomainen” heittely ja nostelu oli sekä koomista että taidokasta katsottavaa. Michael Stoeckel ja Giorgio Convertito edustivat sekä esiintyjinä että tanssijoina improvisatorisen ajattelun ja ilmentämisen mittareita, kun taas Jonna Eiskonen ja Terhi Vaimala enemmän tanssijan täydellisyyteen pyrkivää mittaajan roolia. Voiko duetto koskaan olla täysin unisono tai jos tanssin dueton viiden eri parin kanssa, miten ne poikkeavat toisistaan?
Esiintyjien erilaisuus oli jälleen kerran rikkaus ja moninaisuuden ilmentäjä teoksessa, jossa koreografin mukaan liikkujien suhdetta toisiinsa tarkasteltiin enemmän materiaalisina elementteinä kuin psykologisina olioina. Tietynlainen luonnollisuuden hakeminen olemisen laadussa on ilmeisesti ollut myös yksi mittauksen kohteista.
Puhutun tekstin käyttö ei tanssiteoksissa ole koskaan ollut ongelmatonta jo senkin takia etteivät tanssijat yleensä ole äänenkäytön vaan liikkumisen ammattilaisia. Esitelmämäinen kerronta oli tyylivalinta ja tekstin käyttö perusteltiin sillä. Nyt jälkeenpäin leikin ajatuksella olisiko teos mahdollisesti toiminut ilman sitä tai olisiko löytynyt jokin muu tapa määritellä tekstillä ilmaistut asiat? En tiedä. Ja mitattiinko itse tekstiä tai puhutun äänen nopeutta? Itse asiassa mittaamisen kohteet tässä teoksessa ovat rajattomat.
Mutta kuten Krishnamurtia lainataan käsiohjelmatekstissä; ihminen itse pitää huolta siitä että määrittelee ja luokittelee asioita järjestääkseen todellisuuden ja ympäristönsä itselleen tuttuun ja loogiseen olemisen tasoon. Uudet ilmiöt ja asiat vaativat aina aikaa ja todellisuuden uudelleen jäsentämistä. Ei sitten muuta kuin mittaamaan.
Sari Lakso
Tanssija ja koreografi Sari Lakso toimii Suomen Tanssitaiteilijain Liiton puheenjohtajana.
Kuva: Laura Tättilä
Koulu-tv vai Avara luonto?
Pienessä tilassa kuusi erilaista ihmistä puuhailevat omiaan ja hieman yhteisiä touhuja. Välillä he ottavat kontaktia toisiinsa, liikkuvat paljon ja puhuvatkin toisinaan. Katsoessani Liisa Risun Metri-teosta minulle tuli sellainen olo kuin olisin seurannut koulu-tv:n opetusohjelmaa nykytanssista tai Avara luonto -dokumenttia jostain kummallisesta lajista nimeltä ihminen. Sir David Attenborough olisi voinut putkahtaa takavasemmalle hetkenä minä hyvänsä kommentoimaan tämän maailmanlaajuisesti tunnetun lajin käyttäytymistä.
En olekaan taas hetkeen muistanut kummastella lajimme erikoisuutta, mutta istuessani katsomossa hämmästelin suuresti miten kummallisia me olemme. Ihmetys ja hämmästys ei ehkä ollut esityksen tarkoitus tai tavoite, eikä se mistä esityksessä oli kyse, mutta minulle se nousi päällimmäiseksi tuntemukseksi.
Lapsenomaisen uteliaisuuden herääminen ja asioiden näkeminen hieman toisella tavalla, hieman toisesta perspektiivistä oli minusta huomionarvoisinta Metrissä. Pidin siitä, että teos ei alistunut jonkin tietyn kaavan noudattamiselle vaan sisälsi itsevarmoja kummallisuuksia ollen poukkoilevan omanlaisensa. Teos oli reilusti sitä mitä oli ilman selittelyjä. Pidin tuosta asenteesta, mutta jotkut kohtaukset tuntuivat jollain tavalla teennäisiltä ja yritykseltä hauskuuttaa. Välillä teos kompasteli liialliseen nokkeluuteensa, mutta tässä lienee kyse puhtaasti makuasioista. Puheenkäyttö tuntui myös paikoitellen ongelmalliselta ja hiukan luonnottomalta, mutta vain paikoitellen. Välissä oli hienojakin puhekohtauksia, kuten Giorgio Convertiton esitelmä delfiinitutkimuksen pioneerista ja tämän tutkimuksista sekä lopun luettelot elämän pienistä totuuksista.
Välillä taas tuntui, että teos olisi voinut olla koulu-tv:n opetusohjelma nykytanssista: Tässä tanssijat kokeilevat saman liikefraasin tekemistä eri partnereiden kanssa. Erilaiset parit vaikuttavat suoritukseen. Tässä taas tanssijat yrittävät suorittaa liikesarjan täysin yhtä aikaa ja tässä he yrittävät toistaa sarjan täysin samanlaisena kuin hetki sitten. Niinpä, nykytanssi on outoa puuhaa ja hankalaakin toisinaan, mutta silti äärimmäisen mielenkiintoista. Esityksen sisällä olevat kurkistukset tanssijoiden arkeen, niin kuin saman liikesarjan toistaminen useaan kertaan, olivat toimivia. Arkisten asioiden ujuttaminen esitykseen, jota ajatellaan yleensä turhan pyhänä, onnistuu Liisa Risulta mainiosti. Hän löytää pienistä, tavallisista asioista jotain ja saa katsojan hämmästelemään kuinka tutusta elosta löytyy vivahteita, joita ei oikein ole muistanut hetkeen.
Metri käsittelee erilaisten asioiden mittaamista, järjestämistä, luokittelua. Ja niistäkös ihmiset pitävät! On niin mukava järjestellä, lokeroida, arkistoida, mitata matkoja, mitata aikaa ja vaikkapa arvioida erilaisia suorituksia numeroin. Ihmislajille on erittäin ominaista kyky ja halu luoda järjestystä ympärillä vallitsevaan kaaokseen ja erityisesti pyrkiä tätä kautta ymmärtämään ympäristöään sekä itseään. Esitys käsittelee myös mittaamisen suhteellisuutta. Metrissä ei käytetä apuvälineitä mittaamiseen vaan kaikki tapahtuu inhimillisesti yksilön voimin. Tämä tekee siis käsitteistä hyvin henkilökohtaisia ja suhteellisia. Esiintyjät arvioivat kukin esimerkiksi minuutin pituuden ja minuutista muodostuu hyvin venyvä käsite.
Esiintyjäjoukko on ihastuttavan persoonallinen ja esiintyjät tulevat erilaisista kulttuuri- ja koulutustaustoista. Jokaista heistä katsoo mielenkiinnolla; Ai tuollainen ihmislajin edustaja, mitäköhän se nyt tekee? Onpa se pieni, tuo onkin kovin hämmästyneen näköinen ja vähän surumielisen oloinen, kolmas puolestaan voimakas, neljäs iloinen, viides jotenkin uljas, mutta hassu ja se yksi välillä aggressiivinen. Välillä heitä katsoo kuin olisi eläintarhassa, välillä kuin seuraisi lastentarhan lapsilaumaa. He tuntuvat jännittäviltä tutkimuskohteilta, jotka saavat tutkijan hämmästymään.
Teoksen visuaaliset elementit ovat aika vaisuja eikä tälläkään kertaa Zodiakin loppuunkäytetystä tilasta ole löydetty uusia ratkaisuja. Toisaalta lavastuksen, valojen ja puvustuksen ollessa arkisia, päähuomio kiinnittyy esiintyjiin eikä ympäristöön. Itse tapahtumat ovat pääosassa eikä katsojalle anneta juuri muita ärsykkeitä. Koreografista lapsenomaisuutta ei ollut hyödynnetty muissa elementeissä, mikä tuntui harmilliselta. Joka tapauksessa Metri on hauskasti dokumentinomainen teos, jonka nähtyään kulkee kohti kotia vähän tarkkaavaisempana tehden huomioita pienistä seikoista ympärillään.
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
