Mestarietsivät (Jenni Kivelä), Zodiak/Stoa, Helsinki, ensi-ilta 19.8.2005

Karoliina Yli-Honko: Kadonneen tunteen metsästäjät
Jenni Kivelän uusin teos Mestarietsivät on täynnä tunteilla ja tunteettomuudella kyllästettyjä tarinallisia katkelmia. Arkisuus, muistot ja kuvittelu kietoutuvat yhteen teoksessa, joka lopulta kompastuu omaan monimutkaisuuteensa. Lue

Valon varjollaMia Kivinen: Jokin on nyt vinossa
Esitystilaan astuessani päässäni alkaa viipottaa oudosti. Kuten Kivelän työryhmän esityksissä yleensä, myös tässä valo ja lavastus sulautuvat niin yhteen, että tuntuu turhalta yrittää jakaa kunniaa näyttämökuvasta täsmällisinä prosenttilukuina. Lue


Mestarietsivät, kor. Jenni Kivelä, kuva Marko Mäkinen
Kuvat: Marko Mäkinen

Mestarietsivät

Koreografia Jenni Kivelä
Tanssi Tommi Haapaniemi, Anne Hiekkaranta, Carl Knif, Ninu Lindfors
Lavastus Salla Salin
Valosuunnittelu Heikki Paasonen
Äänisuunnittelu Johanna Storm
Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila
Tuotanto Zodiak – Uuden tanssin keskus, Kuopio Tanssii ja Soi -festivaali, yhteistyössä Helsingin juhlaviikkojen kanssa

Helsingin ensi-ilta 19.8.2005 Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoa
Muut esitykset 23.8., 24.8., 26.8., 27.8. klo 19


Kadonneen tunteen metsästäjät

Helsingin ensi-iltansa 19.8 saanut koreografia rakentuu alati vaihtelevista kohtauksista, joiden tunnetilat luodaan lähinnä valoilla, musiikilla ja rekvisiitalla ilmaisun sijaan. Ilmaisun tunteettomuus voi toisaalta olla myös vastaparina ja etäisyyttä tuovana elementtinä kantavana teemana oleville tunteille. Tämä vastakkainasettelu konkretisoituu henkilöhahmojen roolien kaksijakoisuudella: poliisien on pidettävä tunteet erossa työstään kun taas toisaalta jokaisella ihmisellä on henkilökohtainen elämä ja siihen liittyvät tunteet.

Kylmän ja lämpimän sävyiset valaistukset luovat nopeasti vastakohtaisia ympäristöjä ja tilanteita. Välillä selkeästi loisteputkilampuilla reunustettu vino lattiatila muuttuu hypnoottiseksi tangon ja puunvarjoja muodostavien kuvioiden avulla. Teoksessa tanssillisten kohtausten kanssa vuorottelevat näytelmälliset tai tarinalliset kohtaukset, joissa palataan henkilöhahmoihin. Kivelä käyttää monia hänelle ominaisia keinoja, mutta tuntuu siltä, että hän on myös pyrkinyt säästeliäämpään tehokeinojen käyttöön kuin edellisissä teoksissa.

Mestarietsivissä liikutaan fyysisillä paikoilla, kuten rikospaikoilta ruumishuoneelle, ja mielentiloissa lapsuuden ensirakkausmuistoista eron aiheuttamaan ahdistukseen. Teos alkaa johdattelevasti ja yleisön odottamat humoristiset kommentit ja nostalgialla leikittely tulevat mukaan vasta myöhemmin. Kelmeän kliinisestä oikeuslääketieteellisestä tunnelmasta alkava tapahtumakavalkadi sulaa tanssilliseksi osuudeksi, joka puolestaan vaihtuu sydänsuruun ja niin edelleen.

Liikkeet saavat usein impulssinsa käden liikkeestä, jompikumpi käsi johtaa pitkänä tai koukistettuna liikesarjaa eteenpäin. Koreografiassa on käytetty hyvin toistoa ja variointia, jolloin teosta ei ole vaikea seurata. Ninu Lindfors ja Anne Hiekkaranta tanssivat alussa ilmeettömästi ja jopa liikkeet vaikuttavat sammuneilta. Kohtausta rytmittää monotoninen äänimaailma, joka muistuttaa levysoittimen rahinaa. Tunnepitoisesta musiikista, puheesta ja rekvisiitasta riisuttu liike saattaa vaikuttaa jopa tylsältä ja merkityksettömältä. Tässä minua jäi mietityttämään, että ehkä liike on jäänyt kaikkien näiden muiden elementtien varjoon hieman mitäänsanomattomaksi.

Myöhemmin teoksessa tanssijat kuitenkin pääsevät paremmin sisälle tekemiseensä. Erityisesti kaikki sellaiset osuudet, joissa tanssijat ovat fyysisessä kontaktissa toisiinsa toimivat sujuvasti. Carl Knif onnistui mielestäni soolossaan erinomaisesti, hänen liikelaatunsa ja sanaton huumorinsa olivat esityksen parasta antia. Mestarietsivien loppupuoli on viihdyttävä ja oivaltava.

Tuntuu siltä, että teoksessa ongelmallisinta on kehyskertomuksen etäiseksi jääminen ja hukkuminen muiden tarinan palasten joukkoon. Teos viittaa jo nimen tasolla etsiviin, poliiseihin ja muihin mysteerien ratkaisijoihin, mutta sisällöllisesti mestarietsivien roolien tarkoitus ei välttämättä avaudu katsojalle. Ehkä tarkoituksena on tuoda esille ihmisten kylmäverisyyttä tai elämän vääjäämättömyyttä kuolemaan liittyen tai korostaa teoksen leikinkaltaisuutta.

Kokonaisuus puolestaan jää hieman häilyväksi ja epäselväksi, sillä teoksen osista ei saa kunnolla otetta. Tämä voi johtua osittain siitä, että tyylilaji vaikuttaa kerronnalliselle, mutta oikeastaan kohtauksille ja henkilöhahmoille ei anneta tarpeeksi tilaa, jolloin ne jäävät ontoiksi. Kertomusten pilkkominen ja lomittaminen toisiinsa ei sinänsä ole ongelmallista; Mestarietsivissä on vain ehkä yritetty liittää yhteen teokseen liian monta asiaa. Vaikea ja monitahoinen tunne-teema jää muotoutumattomaksi idea- ja ajatusryppääksi. Vahvoja ja toimivia kohtia teoksessa on kuitenkin useita, liikkeiden ja ilmaisun laatu kasvaa esityksen loppua kohden.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi


Jokin on nyt vinossa

Harvoin hypin riemusta pelkän mainoksen takia, mutta Mestarietsivien “kortti” oli niin hieno, etten voinut välttää kiljumista. Anteeksi vaan, naapurit. Erityismaininta Marko Mäkiselle nerokkaan idean lisäksi siitä, että koko työryhmä on mahtunut mukaan! Olisin mennyt katsomaan esityksen muutenkin, mutta kortti sai minut toivomaan, että vihaisin Jenni Kivelän töitä ja että olisin voinut muuttaa mieleni.

Esitystilaan astuessani päässäni alkaa viipottaa oudosti ja hetken mietittyäni tänään juomani kahvin määrää tajuan viipotuksen johtuvan lavastaja Salla Salinin suunnittelemasta vinoon käännetystä lattiasta. Ajatus on yksinkertainen, mutta muuttaa tilakäsityksen täysin.Vinous synnyttää tunteen, että jokin on nyt oudosti vialla ja ruumis takanäyttämöllä vain vahvistaa tunnetta. Olen vakuuttunut, ettei Ninu Lindfors voisi näyttää yhtä kuolleelta edes Zodiakin kevätjuhlien jälkeisenä aamuna, kuin nyt kalmankelmeässä spotissa ruumiskärryssä maatessaan.

Näkemissäni Jenni Kivelän koreografioissa lämpö on tulvinut katsomoon alkumetreiltä, mutta nyt esityksen alku on viileä ja haikea, viiltävän kuulaita valoja myöten. Taas tunnen, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi. Tunne ei ole pettymys esitystä, vaan omia ennakko-odotuksia kohtaan ja pian odotan jo mielenkiinnolla, millaisen vakavan teoksen työryhmä on nyt saanut aikaan. Mutta tietenkin minua huijattiin taas.

Toisin kuin yleensä, Salin ja valosuunnittelija Heikki Paasonen eivät ole muokanneet tilaa kokonaan, vaan lisätyt elementit keskittyvät selkeästi lattian vinon neliön alueelle. Ympäröivää teatteritilaa ei kuitenkaan ole yritetty häivyttää (valosillat lienee kuitenkin siivottu), vaan se on reilusti esillä ja tulee siten osaksi esityksen visuaalista maailmaa. Tällainen ratkaisu ei kestä huolimattomasti suunnattuja valoja, eikä niitä esityksessä nähdäkään.

Paasosella on tapana käyttää muitakin kuin teatterivalonheittimiä ja tämän esityksen askarteluvaloelementti on vinon lattian linestrareunus. Toisin kuin loisteputkissa, linestroissa on lämmin, hehkuva valo, joka syttyy ja sammuu pehmeästi. Reunus toimii enemmän lavastuksen osana kuin näkyvyyden tarjoajana – mikäli tällaista jakoa edes tarvitsee tehdä. Kuten Kivelän työryhmän esityksissä yleensä, myös tässä valo ja lavastus sulautuvat niin yhteen, että tuntuu turhalta yrittää jakaa kunniaa näyttämökuvasta täsmällisinä prosenttilukuina.

Toinen huomiota herättävä elementti valoissa on goboilla (kysykää lähimmältä valosuunnittelijalta, mikä gobo on) aikaansaatu oksistokuvio. Kuvio on hyvin realistinen, mutta vaikka automaattisesti siirrän mielessäni tapahtumat ulkotilaan, muuttuu kuvio pian silmissäni abstraktiksi, rikotuksi valoksi, joka elää tanssijoiden liikkeen myötä.

Valon väriskaala pitää valkoisten lisäksi sisällään myös hailakan, ruumishuoneteemaan kuin nyrkki silmään sopivan vihreän, sekä oranssin, Paasosen version perinteisestä tangopunaisesta. Valon yleistaso on kirkas ja vain muutaman kerran näemme lavalla efektinomaisia kohdevaloja. Muuten koko näyttämö on – mielestäni perustellusti – valossa.

Loppua kohden sekä tunnelma että valo lämpenevät ja saan – alkuesityksen älykkökohtauksesta huolimatta salaa kaipaamaani – lämpöä ja huumoria koiralle kotiin vietäväksi asti. Vaikka esityksen hahmoilla suhteet menevät vinoon, ristiin ja reilusti metsään, jää pinnalle tunne siitä, että aina kannattaa yrittää. Vaikka siitä jäisikin noloa todistusaineistoa.

Mia Kivinen

Mia Kivinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija. Hän kirjoittaa Liikekieli.comiin teosarvioita erityisesti valosuunnittelun näkökulmasta.