Merkintöjä: Kello on torkulla II

Veli Lehtovaara – Saaren ympäri juoksemisessa on oma viehätyksensä. Yritän asua, olla kotonani, juoksevassa kehossani. Harjoitus on malttamista olla, olla kuuntelevalla tavalla kehossani, istua jossain syvällä sen keskellä.


Lue myös osa 1

Kuinka ollakaan, kun saavun koululle olen melko lailla myöhässä. On parempi olla menemättä enää balettitunnille, aamun olematon kiire on ohitse.

Eilen teki mieli mennä lenkille, teen sen nyt. Ongelma on, etten löydä pukuhuoneesta lenkkitossujani. Menen etsimään niitä punttisalilta, mutta ne löytyvät pyykkihuoneesta.

On mukava juosta. En juokse liian nopeasti enkä liian hitaasti. Sopivaa vauhtia. Ajattelen kirjoittavani kirjan “asuminen juoksevassa kehossa”. Juoksen Tervasaareen ja näen Lauran leikkivän koiriensa kanssa. Hänenkin “pitäisi olla” balettitunnilla. Tilanne on huvittava. Nauramme ja vilkutamme.

Meri Tervasaaren ympärillä on marraskuun keltainen ja taivaalla roikkuvat tummat pilvet. Juoksen vastatuuleen, kaarteessa tuuli kääntyy sivuttaiseksi ja pian askel on kevyt ja pitkä, tuuli on myötäinen. Saaren ympäri juoksemisessa on oma viehätyksensä. Yritän asua, olla kotonani, juoksevassa kehossani – sallin vastatuulen tuulla ja myötätuulessa vältän liiallista innostumista. Olen kyydissä. Harjoitus on malttamista olla, olla kuuntelevalla tavalla kehossani, istua jossain syvällä sen keskellä, mihin kuuluu kaikki. Siellä on lämmintä, hyvin lämmintä, keho on lämmin.

Paluumatkalla vien huomioni eri paikkoihin kehossa, kuitenkaan menemättä noihin paikkoihin. Saavun Sörnäisten rantatien pitkälle suoralle ja haluan juosta lujaa. Halu kasvaa ja painan itseni nopeaan juoksuun, menen koko kehooni, sallin intoni levitä joka paikkaan. Juoksen, mutta huomaan, että jälleen voin asettua kyytiin, vetäytyä ja sallia kehon juosta. Vaikka vauhti on paljon nopeampi, niin voin pysyä siinä rauhassa ja aloillani.

Annan vauhdin tippua ja kehon siirtyä juoksusta kävelyyn. Pysähdyn ja nojaan koulun ulkoseinää vasten, venytän pohkeita. Vauhti on vapauttanut runsaasti endorfiinia ja adrenaliinia, otaksun, sillä ajattelen talon kaatamista kumoon, mutta se auttaa myös pohkeiden venyttämiseen.

Kävelen oville päin ja saatan tuntea jotain siitä, miltä Maurice Greenistä tuntuu maaliviivan jälkeen. Sallin itseni astella kuin hän – se tuntuu melko kummalliselta, mutta ei pahalta. Kokeilen vastapainoksi astella kuin äärimmäisen laihan stylisti-miehen stereotypia. Vuorottelen näitä kunnes huomaan jonkun katselevan koulun sisäpuolelta. Päätän aamulenkkini ja ihmettelen kuinka on kulunut vain puolisen tuntia siitä kun lähdin koululta. Ilahdun, ehdin venytellä hieman ja syödä hyvin ennen Nigel-seikkailuja.

Merkintöjä-palstalla Veli Lehtovaara ja Panu Varstala kirjoittavat elämästään ja ajatuksistaan Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitoksen opiskelijoina.
panu.varstala@teak.fi
veli.lehtovaara@teak.fi