Veli Lehtovaara – Kun on ollut, jossain kaukana, poissa ja yksin, voi tuntea olevansa lähellä, läsnä ja yhdessä. Joskus ajatukset kulkevat vastakohtien kautta ja sanapaljous taipuu kaarelle tuoden kaksi näennäisesti kaukaista asiaa hyvin lähelle toisiaan. Jos virittää itsensä tällä tavalla vastakohtien välille saattaa soida kauniisti – hetken.
Guatemala
noin vuosi sitten
Kirjoitan tätä kynttiläni valossa palmunlehtikattoisessa majassa pähkinöitä syöden. Olen pienessä likaisessa kylässä, joka on täynnä likaisia ihmisiä, jotka juoruavat toistensa pienistä likaisista asioista.
Kylä sijaitsee erään köyhän maan kolmanneksi suurimman järven rannalta nousevan kukkulan rinteellä. Maa on köyhä koska reilut 50 vuotta sitten maan uusi presidentti ja hänen hallituksensa ajoivat maareformia, mikä oli vastoin erään yhdysvaltalaisen hedelmäyhtiön etuja. USA sekaantui maan sisäpolitiikkaan, jonka seurauksena maassa käytiin sisällissota, joka päättyi alta kymmenen vuotta sitten. Syy USA:n sekaantumiselle oli klassinen – maan suistuminen kommunismiin.
Mikä tässä paikassa on hienoa, on maisema. Se avautuu kylän rinteeltä yli järven ja piirtää horisonttiin kaukaisia sademetsän peittämiä pikku vuoria. Joinain päivinä tuuli puhaltaa ylitse järven nostaen sen aaltoihin ja toisinaan on aivan tyyntä.
Herään aamulla puoli kuuden aikaan ja kävelen kujia pitkin jalkapallokentälle. Pysähdyn katsomaan aamutaivaan hämärää vasten piirtyviä hevosia, valkoisia ja tummia, ne syövät kentän ruohoa ja parittelevat toisinaan. Kuljen halki kentän ja alas rantaan, tervehdin matkalla kenties muutamaa kylän asukasta, joita en tunnista pimeässä.
Päästyäni veden äärelle on aamu jo valjennut hieman. Levitän ruskean kuluneen pyyhkeen rannalla olevan taloraunion katolle, lähelle reunaa. Toteutan aamuharjoitukseni tai ehkä hartauteni auringon noustessa taivaan reunalla.
Päätettyäni harjoituksen seison tai istun hetken aikaa hiljaa. Kerään tavarani ja kuljen samaa reittiä takaisin talolle, jossa asun. Syön aamiaisen, pesen kasvoni ja hampaani ja lähden kävelemään eräälle toiselle talolle, jossa opiskelen seuraavat neljä tuntia uuden kielen perusteita.
Palaan syömään puolenpäivän aikaan. Lepään hetken selälläni sängyllä. Vaihdan työvaatteet ylleni ja kävelen parin kilometrin päähän luonnonpuistoon, jossa työskentelen noin neljä tuntia. Taivutan rautatangosta neliöitä ja sidon niitä rautalangalla hieman paksumpiin kuusi metriä pitkiin terästankoihin. Tarkoituksena on rakentaa talo. Rautaelementtejä tarvitaan valettaessa talon perustuksia.
En tiedä tuleeko talo koskaan valmiiksi, enkä välitä, siitä on tarkoitus tulla museo. En pidä museoista, ne keräävät vanhoja jo kuolleita asioita, jotka ovat kenties kerran olleet pyhiä. Ja vaikka se muinainen heräisikin henkiin, niin emme voisi ymmärtää sanaakaan siitä mitä se kertoo. Voimme vain tehdä tulkintoja ja tulkintoja tulkintojen päälle.
Mutta taivutan rautaa ja se riittää, vastapaino kielen opiskelulle. Työtä tehdessä, sellaista jossa ei tarvitse ajatella – voi ajatella. Palaan kuudeksi syömään. Otan suihkun illalla, lämmintä vettä ei ole, mutta muutoin suihku on hyvä ja tervetullut. Kun kello on viisi yli seitsemän olen valmis nukkumaan. On jo pimeää. Hyttysten ja mökissäni asuvan hämähäkkiystävän varalta asetan hyttysverkon vuoteeni suojaksi. Luen ehkä muutaman sivun ja käyn levolle.
—-
Tänään päätin myöhästyttää päivällisen ja kulkea rantaan. Matkalla minut kutsutaan pelaamaan jalkapalloa. Samantekevää, suostun. Olen hieman masentunut, jalkapallo paljain jaloin ei sitä pahenna. Itse asiassa pieni hiki ja mullasta tummuneet jalkapohjat saavat oloni tuntumaan hieman paremmalta. Pikkupojat ovat nopeita ja taitavia – kentältä avautuu maisema järvelle, joka on hyvin tyyni ja ilta on värjännyt sen vaivihkaa.
Päätän pelini ja kuljen tuttua reittiä talorauniolle. Venyttelen hetken ja seison päälläni – taivas tuntuu valtavalta. Huimaa, mutta haluan katsella sitä. Tuntuu kuin jalkojen alla avautuisi suunnaton tila. Tila vailla suuntaa, väärinpäin päällään, jalkojen alla taivas.
Hiivin veteen, kuljen varovaisin askelin, vain sirkat sirisevät. Vesi tuntuu pehmeältä, ympäröi pyöreällä kosketuksella koko kehon. Olen kaulaa myöten vedessä, aivan liikkumatta. Ihoni viilenee ja vesi liikkumattoman kehon ympärillä lämpenee. Trooppisen järven ”viileys” katoaa ja vesi vain ympäröi tasaisella paineella. Hengitän sisään ja nousen hieman veden pinnan yläpuolelle – hengitän ulos ja vajoan aivan veden rajaan, katselemaan pimenevää maisemaa.
Pikkukalat rohkenevat tulla yhä lähemmäksi, rohkenevatkohan myös krokotiilit? Liikun vedessä aivan hiljaa ja hyvin hitaasti. Yhtäkään aaltoa ei synny. Hiivin vedessä, pidän siitä. Päätän irrottaa jalat hetkeksi ja uida, niin saatan tietää miltä tuntuu lentää. Pian lasken jalat takaisin maahan, nousen vedestä, astun rantaan ja olen taas maahiainen.
Seison rannalla – katselen yöhön. Ajattelen, että se oli rukous. Valtameren takaa ja toiselta mantereelta. Hyvää (t)yötä ystävät. On ikävä.
—-
Vellamonkatu, Helsinki
6. maaliskuuta 2006
Kun on ollut, jossain kaukana, poissa ja yksin – voi tuntea olevansa lähellä, läsnä ja yhdessä. Joskus ajatukset kulkevat vastakohtien kautta ja sanapaljous taipuu kaarelle tuoden kaksi näennäisesti kaukaista asiaa hyvin lähelle toisiaan. Niin lähelle, että saattaa hypätä vaivatta äärilaidasta toiseen. Sitä voisi kuvata jännitteiseksi tilaksi, kaarelle taipumiseksi.
Jos virittää itsensä tällä tavalla vastakohtien välille saattaa soida kauniisti – hetken. Siinä missä yksinäisyyteen ja kaipuuseen voi eksyä ja kadota, voi myös läheisyyteen ja yhdessä olemiseen hukkua ja pakahtua. Koulussamme opiskelu jännittää mietityttävän kaaren yhdessä olemisen ja itsensä kuuntelemisen välille. Eräs ystäväni pohti pitkään ja pohtii ehkä edelleen ”mitä on oikean ja väärän välissä, mitä siinä on?”. Hiillos hiipuu – on aika käydä levolle ja huomenna taas kouluun.
Merkintöjä-palstalla Veli Lehtovaara ja Panu Varstala kirjoittavat elämästään ja ajatuksistaan Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitoksen opiskelijoina.
