Aiemmin jokaisella vuodella oli oma merkitys ja aika tuntui koko ajan muuttuvan, uudistuvan. Havahdun teoksen johdosta siihen, että syyskuun 11. päivän terrori-iskuista on jo kahdeksan vuotta. Silti se on kuin eilen. Oma kokemuksellinen ajankulku on jossain vaiheessa puuroutunut ja lineaarisuutta on yhä vaikeampi hahmottaa.
Capo di tutti capi, päälliköiden päällikkö
Liisa Pentin teos Men of Honour on uudelleen lämmitys vuonna 2002 ensi-iltansa saaneesta esityksestä. Teoksen jälkeen huomaan, että itse en enää ymmärrä ajasta yhtään mitään. En koe mitään retroa esityksen johdosta. En näe, että esityksessä olisi ollut jotain taantuvaa tai mennyttä. En pysty tekemään erottelua nykyisyyden ja vuoden 2002 välillä, vaikka siitä on jo monta vuotta ja asiat ovat eittämättä muuttuneet tuon vuoden jälkeen. Aiemmin jokaisella vuodella oli oma merkitys ja aika tuntui koko ajan muuttuvan, uudistuvan. Havahdun teoksen johdosta siihen, että syyskuun 11. päivän terrori-iskuista on jo kahdeksan vuotta. Silti se on kuin eilen. Oma kokemuksellinen ajankulku on jossain vaiheessa puuroutunut ja lineaarisuutta on yhä vaikeampi hahmottaa. Muistin merkitys korostuu, kun ajan taikina muuttuu lehteväksi, repeävän kerrokselliseksi massaksi.
En nähnyt Men of Honouria vuonna 2002, mutta selkeästi se kuului samalla jatkumolle diivuuden olemusta pohtivan Mabel or The Queen of Bonesin kanssa. Kyse oli stereotyyppien ottamisesta tutkimisen kohteeksi, stereotyyppisen kehollisen ilmaisun ja eleiden ottamista koreografisiksi lähtökohdiksi, tutkimuksen kohteeksi. Molemmat teokset olivat myös kabareehenkisiä ja elokuvallisesta esittämisestä lainaavia.
Kummisetä, Suuri gangsterisota, Sopranos…mitä näitä nyt onkaan. Men of Honour upotti mafiatodellisuuden, mafiaelokuvat ja musikaaliestetiikan samaan taikinaan. Kun taikina pilkottiin, kaulittiin, käännettiin ja lisättiin liemi, niin siitä syntyi kummallisen herkullista soppaa. Men of Honourin lainaamiin maailmoihin sisältyy vahvaa kehonkieltä ja tunteiden liioittelevaa, eleellistä ilmaisemista. Musikaalimaailma on huolella arkielämästä vieraannutettu maailma, mafiamaailma on Italiassa ja Amerikoissa arjen maailmaa, meillä lähinnä elokuvien kautta tuttua. Havahduin esityksen jälkeen siihen, että miten mielikuvani mafiasta on pitkälti elokuvien tuottamaa. Kuinka omassa päässäni fiktio ja fakta ovat pahasti sekaisin, jopa niin pahasti, että hetkittäin unohtaa mafian absurdin maailman olevan täyttä totta. Italiassa mafia heiluttelee valtikkaansa ja osallistuu poliittiseen päätöksentekoon, rahaa kavalletaan valtiolta ja luopiot saatetaan hengiltä. Eikä järjestö Amerikoissakaan ihan huonosti voi. Omalakinen rikollisjärjestö pyörittää bisnestä kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla aloilla leipomoista prostituutioon. Veljien on tunnettava järjestön sisäinen koreografia, luopion paikka on kuolema.
Miestanssijoista muodostui teoksen mafiaveljet. Stereotypiaa korostettiin teoksessa siten, että kaikki miehet edustivat machomaisella kehonkielellään samaa. Erityisiä persoonia tai tyyppejä ei jengistä noussut, vaan samantyyppiset eleet ja rajuus toistuivat jokaisessa miestanssijassa.
Teoksessa oli myös sukupuolisuutta tutkivaa tematiikkaa, mikä on ilmiselvää, kun teemana on miehinen machokulttuuri, mutta lavalle on marssitettu myös naisia. Naistanssijat olivat miehiä selkeämmin omia tyyppejään, vaikka heissä molemmissa toistui pelon kyllästämän machomaailman osoittama naisen paikka. Aggressiivisuus oli naisilla pitkälti turhautuneisuudesta ammentavaa: kynnet terävät, raapimaan valmiit. Men of Honourin maailmassa naisen rooli näyttäytyi pitkälti miehen talutushihnassa kulkevana pyllyä pyörittävänä pikkupiskinä. Maailman ehdot ja toimintasäännöt olivat annetut. Nainen mukautui fyysisesti heikompana tähän maailmaan ja pelasi peliä annetuilla säännöillä.
Rajusta tematiikastaan huolimatta teos oli myös hauska, viihdyttävä. Kun musikaalia lainataan tehokeinona ulos musikaalin omasta maailmasta, niin lopputulokset ovat usein kiinnostavia. Musikaali toimii hyvin eräänlaisena tyylikeinona. Men of Honourin kaltaisessa esityksessä Get Happy –biisin siivittämä laulu- ja tanssikohtaus oli ihan mielettömän hirtehinen ja hauska. Nina Viitamäki oli kohtauksessa kestohymyroolissaan suorastaan riemastuttavan säteilevä ja glamuröösi, kuin suoraan Broadwaylta Krunikkaan lennätetty Marilyn-vedos. Viitamäki oli vastustamaton sekoitus Tarantinon naisia ja 50-luvun Hollywood-glamouria. Tehokas oli myös kohtaus, missä Gabriela Aldana-Kekoni valmisti miehestään lihapataa ja Viitamäki veisteli taustalla milloin omaa kaulaansa ja milloin sääriluutaan. Veitset toivat yllättävän vaaran kokemuksen myös katsomoon. On mielenkiintoista, miten vahvasti veitsen tuominen näyttämölle vaikutti. Entä jos veitsi karkaa käsistä, ovatkohan veitset oikeasti teräviä…?
Esityksen jälkeen järjestetyssä yleisökeskustelussa puhuttiin paljon väkivallan kokemuksesta ja siitä välittyikö se teoksen kautta vai ei. En tiedä, oliko teoksen tarkoituksena tuoda väkivallan kokemusta koettavaksi, mutta sitä teos ei minulle ainakaan tehnyt. Teoksessa esitettiin tiettyä eleellistä aggressiivisuutta ja valtasuhteisiin kytkeytyvää voimankäyttöä ja ylivoimaa, mutta väkivallan kokemusta en teoksesta saanut. Sen sijaan väkivallan tai vallan muotoja ilmentävää analyyttistä kehotekstiä teoksesta pystyi lukemaan. Analyysi ja kokemuksen tuottaminen ovat kuitenkin pallon eri puolia. Ehkä tapahtuminen oli niin roisia ja suurta, että tunnekokemukseen liittyvä hienovaraisuus jäi täyttymättä. Myöskään tietty itsestäänselvyys ei edesauttanut kokemuksen syntymisessä: jos halutaan tutkia väkivallan kokemuksen synnyttämistä esityksen keinoin, niin kokemus tulee lähemmäksi, kun asiayhteys on yllättävä. Mafiamaailmassa ampuminen, osoittelu ja naisten alistaminen ovat pelottavalla tavalla niin ilmeisiä, että väkivallan kokemuksen tuottaminen tätä kautta jää helposti itsestäänselvyydessään etäiseksi. Mutta väkivallan kokemuksen tuottaminen ei liennyt teoksen ensisijainen tai ainakaan ainoa tarkoite.
Katja Keränen on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.
