Sari Lakso: Muistimatkalla
Olen osa teosta, joka tapahtuu ympärilläni ja saan lähikontaktin esiintyjiin. Olin itse aktiivinen osallistuja, vastailin esitettyihin kysymyksiin, pyrin näkemään kaiken ympärilläni tapahtuvan ja silti esiintyjien ja katsojien välinen raja säilyi hienovaraisella tavalla. Lisää tällaista! Lue
Minni Leskinen: Aivopesu
Mielenkiintoisella tavalla tanssijat tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän läsnä kokemuksessani. Aivan kuten ihmiset, joita kohtaa muutenkin. Toiset kulkevat ohi, toiset jättävät jälkensä. Lue
Mia Kivinen: Valosuunnittelijan sivupersoonat yrittävät lopettaa hetkeksi elämänhallinnan
– Kerrankin yleisön ja näyttämön raja on todella rikottu! Tila totaalikäytössä!
– Laitteissa on jotain vikaa, valot vilkkuu ihan holtittomasti. Lue
Kuva: Hans Rausch
MeMoRe
Koreografia ja ohjaus Tomi Paasonen
Esitys Homer Avila, Jorgos Fokianos, Frank Freyer, Yuko Matsuyama, Yael Schnell, Alexander Sieber, Frank Willens
Valo- ja ääni-installaatio Carle Lange
Äänimaailma Mike Koloska
Video Kari Yli-Annala
Valojen ajo Tuukka Törneblom
Zodiak, Kaapelitehdas, Helsinki
20.-28.8.2005
Muistimatkalla
Nyt jälkikäteen käydessäni läpi Tomi Paasosen MeMoRe-esityksestä piirtyneitä hetkiä, tunteita ja mielikuvia nousevat ensimmäiseksi mieleen narut ja Frank.
Selventääkseni hieman: Aika- ja muistimatka, johon katsojana sukeltaa puolitoistatuntisen aikana pitää otteessaan alusta loppuun. Yksittäisistä tuoleista rakennetun katsomon yläpuolelle on viritetty ”lankaverkko”. Katsomo on tällä kertaa keskellä, Zodiakin tilan perinteisemmin näyttämötilana toimivassa osassa. Seinillä on valkoisia eri kokoisia ja muotoisia paperi- tai kangaspaloja, myös suurempia pintoja, joille videokatkelmia -projisointeja myöhemmin heijastetaan. Tanssija/esiintyjien valkoiset vaatteet toimivat myös heijastuspintoina ja ”valkokankaina”.
Tilaa silmäillessäni totean, ettei pinta-alaa liikkumiselle ole kovin ruhtinaallisesti. Toisaalta teoksen edetessä ymmärrän, ettei Paasosen tarkoitus ole ollut tilan jakaminen kaksiulotteisesti. Kukin esiintyjä presentoi historiansa ja tarinansa eri puolilla tilaa ja pesukone kirjaimellisesti käy ohjelmansa läpi keskellä lattiaa. Valitsen omasta mielestäni parhaimman paikan niin, että näen joka puolelle tilaa.
Ainut kerta jolloin toivon istuvani eri paikassa on Frankin Willensin osuus Led Zeppelinin säestyksellä. Tarina ja esiintyjän energia saivat minut haukkomaan henkeäni ja toivoin, että olisin voinut olla lähietäisyydellä ja kokea saman metrin päästä. Tuntuukohan rock-konserttien eturivissä käsiään heiluttavista samoin? Niin lähellä, mutta niin kaukana.
Esiintyjien henkilökohtaiset tarinat, samaan tapaan kuin Paasosen ”Olotilassa” antavat esitykseen painavan ja syvällisen tason. Onneksi ei silti paljastuksellista tunnustusten tapaan, jolloin katsojana usein on lähinnä kiusaantunut olo tekijän puolesta. Tarpeeksi vieraannutettuna henkilökohtaisesta tulee yleistä ja samalla koskettavaa. Tämä taito Paasosella on.
Riemastuttavista hetkistä jäi mieleeni myös japanilaisen Yoko Matsuyaman ja kreikkalaisen Jorgos Fokianoksen duetto. Tuohon hetkeen täydentyi minulle yleismaailmallinen inhimillisyys hempeässä yhteislaulussa. Paasosen tapa käyttää yllätyksellisiä tilanteesta toiseen vaihtoja muuttamatta lähtöasetelmaa pitää myös jännitettä yllä. Lankaverkko yläpuolellamme tihenee esiintyjien kutoessa sitä kulkiessaan ja tanssiessaan ympäri tilaa lankarullat käsissään. Pääsen mukaan verkkoon kyynärpäälläni ja tunnen olevani osa tätä yhteistä ”verkkoyhteyttä”. Lopuksi verkko revitään rikki ja langat katkotaan. Jokainen on taas omillaan…
Vähemmän käytetty ”katsoja ja esiintyjä tasavertaisessa asemassa” -muoto sopi katsojana itselleni erittäin hyvin. Olen osa teosta, joka tapahtuu ympärilläni ja saan lähikontaktin esiintyjiin. Olin itse aktiivinen osallistuja, vastailin esitettyihin kysymyksiin, pyrin näkemään kaiken ympärilläni tapahtuvan ja silti esiintyjien ja katsojien välinen raja säilyi hienovaraisella tavalla. Lisää tällaista!
Luettuani jälkikäteen katon tippumisesta tämän harjoitusperiodin aikana kunnioitan Paasosen rohkeutta viedä aloitettu prosessi loppuun. Monilta tämä ”enne” olisi saattanut viedä tekemisen halun, mutta toisaalta sen voi ajatella myös ympyrän sulkeutumisena ja tietyn ajanjakson päättymisenä.
Seuratessani videolta yksijalkaisen balettitanssijan Homer Avilan treenausta, ymmärrys omaa onnekkuuttani kohtaan saa taas uuden näkökulman. Toisaalta se muistuttaa myös siitä, ettei kaikkea ole tarkoitettu näyttämölle.
Kiitos ja kumarrus koreografille ja koko työryhmälle hienosta työstä!
Tanssija ja koreografi Sari Lakso toimii Suomen Tanssitaiteilijain Liiton puheenjohtajana.
Kuva: Nina Nordin
Aivopesu
On syytä kirjoittaa, kun vielä muistaa. Mutta mitä muistan – ja miksi?
Kaikki tuli ensin liian lähelle. Yritin suhtautua israelilaiseen tyttöön, joka kysyi edessäni istuvalta mieheltä, ketkä presidentit tekivät rauhan Egyptin ja Israelin välillä. Olin tullut katsomaan tanssiesitystä, mutta nuo tanssijat eivät halunneet olla objekteja vaan ihmisiä. Aloin katsoa heitä kuin ihmisiä kadulla ja kahviloissa – tutkiskellen, en nauttien. Puhetta oli.
”Olisin halunnut enemmän suunniteltuja koreografioita”, sanoi ystävättäreni jälkikäteen. Aloin miettiä. Kyllä, kyllä! Esityksessä oli koreografia: kaaoksen koreografia.
Pesukone toimii taustamusiikkina pohdinnoilleni tänä iltana. Kuinka kauan tulen muistamaan tuon keskiviikon joka kerta pestessäni pyykkiä? Vai muistanko tuon illan vain joka kerta vahvemmin kuullessani pesukoneen rummuttavan mölinän?
Myös olosuhteet vaikuttavat muistojen vahvuuteen: olin työhaastattelussa päivällä Kaapelitehtaalla – olin huumaavassa tanssiesityksessä illalla Kaapelitehtaalla. Muistot kantavat toisiaan, tekevät toisistaan vahvemmat. Niin hyvässä kuin pahassa.
Videotaiteen ja tanssin rakastajana olin haltioitunut tästä kuvan ja liikkeen saumattomasta yhteistyöstä – musiikkia unohtamatta. Alun liiallisen läheisyyden ja selkeän teoksen jaon pieniin osasiin rikkoi transsiin vaivuttava osuus, jossa usein rikkonainenkin tunnelma koottiin pyörteeksi, joka piti pihdeissään paremmin kuin minkään taiteenalan teos pitkään aikaan. (Voi miksi sen piti olla liian pitkä?)
Koko teoksen ajan kasvanut lankaverkko päidemme yllä räsähteli sähköisesti katki tanssijoiden liikkeiden vetämänä. Kai se kuvasti kaikkia niitä neuroneita, joiden luomat yhteydet aivoissamme samoin napsuen irtoavat kadottaen muistikuvia, muistoja. Saksalainen aivokirurgi nosti potilaansa pesukoneen päälle kuin leikkuupöydälle ja lobotoi tätä kiusaavat toisiinsa sotkeutuneet neuronit. Olisipa se niin helppoa.
Mielenkiintoisella tavalla tanssijat tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän läsnä kokemuksessani. Aivan kuten ihmiset, joita kohtaa muutenkin. Toiset kulkevat ohi, toiset jättävät jälkensä.
Kreikkalainen poika kietoi sormukseni kiven ympärille sinistä lankaa. Sormukseni ja sen mukana minä liityin osaksi tuota verkkoa. Tunsin kylmiä väreitä itsessäni; tunnelma oli keskittynyt, hiljainen, fyysinen, melkein pyhä. Mutta jokainen hetki – ei tietenkään. Toki ihailin: saksalaisen pojan tanssi valoneliön kanssa ruumiinosien muuttuessa kaksiulotteisiksi kuviksi valon kanssa, kreikkalaisen pojan projisoitujen muistojen uudestaan ja uudestaan toisiinsa leikkautuvat portaat tai amerikkalaisen pojan elokuvamainen ilmaisukieli ja kaikkialle säteilevä energia.
Mitään huonoa? En tahdo mainita.
Lopetus oli nerokas: ymmärsin teoksen loppuneen. Valokuvien käyttö osana muiston ja muistamisen problematiikkaa oli arkista mutta osuvaa.
Niin kuin Polaroid-kuvat haalistuvat, muuttuvat myös ihmisen muistot, lopulta häviten kokonaan. Samalla teos asetti itsensä osaksi tätä ikuisesti uusiutuvaa prosessia; ehkä emme luo mitään ikimuistoista, mutta tuntekaa ja nauttikaa!
Vain yksi muisto vielä: yhdellä jalalla balettia tanssiva mies. (Ei enempää sanoja.)
Minni Leskinen
Kirjoittaja on 21-vuotias tamperelainen tuotannon opiskelija, joka työskentelee tällä hetkellä Helsingissä.
Valosuunnittelijan sivupersoonat yrittävät lopettaa hetkeksi elämänhallinnan
Heti esitystilaan astuessani huomasin yllätyksekseni omaavani ainakin kaksi sivupersoonaa – kutsuttakoon heitä vaikkapa Justiina Jäyhäjärveksi ja Pollyanna Pelakuuksi – jotka aloittivat riitelyn päässäni.
JJ: Tuolit näyttämöllä – haisee yleisökontaktille! Häivytään! En halua joutua tanssimaan karaokepolkkaa!
PP: Taiteessa kaikki on yleisölle vapaaehtoista, istu alas ja relaa.
JJ: Mihin, mistä näen kaiken?
PP: Et mistään, lopeta elämänhallinta edes yhden esityksen ajaksi.
JJ: Johonkin, missä ne ei pääse selän taakse… Siis tää tilahan on ihan sekaisin, paperilappuja seinillä, lavastusko muka? Ja mitä noi risteilevät rautalangat oikein esittää? Pesukone keskellä tilaa – mikä ihme sen symboliarvo on?
PP: No… se… pesee pyykkiä, keksi itse! Ja tilahan on otettu hienosti käyttöön – ei kauneus ole itseisarvo, senkin eksessiiviesteetikko. Tyhjistä papereista voi vetää vaikka mitä tulkintoja: tabula rasa, puhdas alku…
JJ: Tai liian pieni lavastusbudjetti.
PP: …eikä tämä ole lavastus, vaan installaatio.
JJ: No mitä eroa…
PP: No mitä väliä mitä eroa. Kerrankin yleisön ja näyttämön raja on todella rikottu! Tila totaalikäytössä!
JJ: Laitteissa on jotain vikaa, valot vilkkuu ihan holtittomasti.
PP: Et sitten sattunut kuuntelemaan äskeistä pikku luentoa hermoverkoista? Kuvaiskohan tuo välkyntä vähän niin kuin signaalinkulkua ja/tai sen häiriöitä – tulkitse, juntti! Ei luulisi olevan niin vaikeaa, varsinkin kun asia on väännetty rautalangasta. Tai siis kuparilangasta. Ja huomaatko, miten neliöiksi goboilla (valonheittimen linssin eteen sijoitetulla reiällisellä metallilevyllä) rikottu valo toistaa samaa neliöteemaa kuin seinän paperit? Valkoista ja mustaa, valoa ja varjoa!
JJ: Kyllä minä tiedän, mikä gobo on – olen valosuunnittelijan sivupersoona. Mutta kerro, mikä on tämän esityksen valosuunnitelman kaari, kun kerran kaiken tiedät. Tässä on tuo yleisvalo, sitten on ne neliöGOBOT ja nuo langoissaan rätisevät hehkulamput. Ei siis juuri mitään.
PP: No ei tähän muuta tarvitakaan. Ei määrä korvaa laatua, niin kuin sinun pitäisi kaksitoista vuotta valosuunnittelua opiskelleena tietää. Kaarta ei ole, on kokonaistila, jonka osa valo on. Valo on suunniteltu enemmän tilan kuin esiintyjien ehdoilla. Minusta avainsana on sattumanvaraisuus ja – yleisen teeman mukaan – impulssit. Hitaisiin muutoksiin on sekoitettu yhtäkkisiä valorätinöitä. Hienoa rytmitystä! No joo, kyllä Carle Lange on sentään vähän ajatellut näkyvyyttäkin, sooloilijaan osuu lähes aina jokin valo, jos ei muuta niin videokuvaa.
JJ: Mutta ei tuolla valopöydän takana istu mikään Lange, vaan Tuukka Törneblom. Moi, Tuukka!
PP: Älä huuda kesken esityksen, pöhkö. Tuukka ajaa valot, ja improvisoi ison osan – tietyn käsikirjoituksen sisällä, tietenkin. Etkö nähnyt sitä outoa häkkyrää sen pöydällä? Sillä hoidetaan valoja ja rätinä-ääniä.
JJ: Oletko varma?
PP: No en, saattoi se olla keskiaikainen kidutusvälinekin.
JJ: Apua! Nyt yksi niistä lähestyy lankakerän kanssa!
PP: Ne on häärinyt täällä lankoineen jo aika kauan, et vaan huomannut kun tuijottelit tuota somaa saksalaista. Tilassa on jo aika timmi lankaverkosto ja kaikki katsojat on vielä hengissä – eli ei ne sitä lankaa kovin kireälle vedä. Nyt vaan vedät syvään henkeä ja ajattelet jotain kivaa…
JJ: Ai se meni jo. Ja tää lanka katkeaa tosi helposti.
PP: Oliko se nyt oikeasti noin häiritsevää? Et sitten viitsinyt kokea?
JJ: Tsiigaa! Videotaidetta! Eikö nuo pyörivät naamat ole vähän… psykedeelisiä?
PP: Jos taustalla soi Stairway to Heaven, ei mikään ole liian… psykedeelistä.
JJ: Mutta aika hienot vaatteet.
PP: Joo, kaukaa näyttävät ihan repaleisilta univormuilta, mutta läheltä katsottuna paljastuu persoonaan liittyviä yksityiskohtia. Vähän niin kuin leike- tai päiväkirja…
JJ: Tuolla irvistellään yleisölle! Nyt mentiin!
PP: Irvistä takaisin, jos kohdalle sattuu, senkin nössö. Onko se nyt niin kauheaa jos tuntematon ihminen tulee alle kymmenen metrin etäisyydelle? Voi hyvä tavaton…
Pollyanna ja Justiina jatkoivat kiistelyä päässäni koko esityksen ajan, eivätkä lopettaneet vielä nukkumaan mennessänikään. Herätessäni Pollyanna oli vielä jalkeilla ja julisti henkilökohtaisuuden, inhimillisen läheisyyden ja lämpimän tunnelman ilosanomaa, mutta lannistetun Justiinankin suusta kuului vielä satunnaista muminaa: ”Taidehiippailua, perkele…”
Mia Kivinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija. Hän kirjoittaa Liikekieli.comiin teosarvioita erityisesti valosuunnittelun näkökulmasta.
