Meg Stuart on berliiniläisen ja miksei koko saksalaisen tai eurooppalaisenkin nykytanssin kuuma huipputähtikärkinimi. Uudessa teoksessaan Built to Last Stuart rakentaa kohtaamisestaan Beethovenin kanssa taidehistoriallisen megaspektaakkelin.
Koreografi Meg Stuartin uusin teos Built to Last on valmistunut hänen tanssiryhmänsä, Damage Goodsin, sekä residenssiteatterinsa Münchner Kammerspielen yhteistuotantona. Teos sai ensi-iltansa huhtikuussa 2012 Münchenissä ja nähtiin tammikuussa 2013 Berliinissä Hebbel-am-Ufer –teatterissa, jossa Stuartilla on niinikään residenssi ja yllin kyllin studio- ja lava-aikaa. ”Money, money, money”, ovat monet kommentoineet, paitsi tuotanto-olosuhteita, myös itse teosta. Ja kyllä, Built to Last –teoksessa lavalla nähdään runsain mitoin massiivisia lavasteita, videota, erilaisia puvustuksia, rekvisiittaa. Teoksen valmistamiseen on osallistunut suuri määrä taiteilijoita, heidän assistenttejaan, teknistä henkilökuntaa ja tuotantoväkeä. Janne Saarakkala kirjoitti Esitys-lehden Köyhyys-numerossa 4/12: ”Minä rakastan taidetta, johon on tuhlattu. On hienoa, jos joku saa tuhlata siihen rahaa ja resursseja.” Rakastaa sitä todella täytyy, jos se on merkkinä siitä, että taide saa vielä osakseen sen verran arvostusta yhteiskunnassa, että joku viitsii siihen muutaman euron tuhlata. (Tämän enempää en tekstissäni aio ruikuttaa taidealan taloudellisista vaikeuksista – eikö rahaongelmista huolimatta taiteilijan ammatti ole sittenkin äärimmäisen etuoikeutettu? Sitä paitsi Stuartin teoksessa rahalla on saatu aikaan laadukasta jälkeä, ja suurellisuus on vieläpä osa teoksen konseptia.)
Built to Last -teoksessa on myös toisenlaista tuhlailevaisuutta. Teos pyrkii esittämään ”kuvia” maailman, ihmisen ja taiteen historiasta. Se sulkee sisäänsä säästelemättömän määrän liikemateriaalia, erilaisia ilmaisun, tietoisuuden ja läsnäolon tapoja, häpeilemättömän runsaasti taidehistoriallisia viittauksia ja lainoja niin tanssin, teatterin, musiikin kuin kuvataiteenkin alalta, viittauksia luonnontieteeseen, sekä huipputähtiesiintyjiä jotka briljeeraavat teknisellä taituruudellaan niin liikkeessä kuin näyttelijäntyössä. Kermakakun kruunaa musiikkidramaturgia Beethovenista Schönbergiin, universumia kuvaava lavastus sekä teoksen vaatimaton teema: ihmisyys, ”condition humaine”. (Yritän täten myös olla ironisoimatta taiteilijan tai ylipäätään ihmisen pyrkimyksiä tämän enempää – miksi Stuartin teoksen edessä ja siitä kirjoittaessani tunnen jo näin alkumetreillä alkavani luisua ironian kuoppaan, eikä sieltä tunnu olevan helppoa ylöspääsyä? Samanlaisen ironian ansan kouriin tuntui joutuneen teoksessaan Stuartkin. Mistä ironia lopulta kumpuaa, epävarmuudestako, sen tajuamisesta, ettei kykene vilpittömästi vastaamaan samalla mitalla kuin mitä vastapuoli on ilmoille heittänyt?)
***
Teoksessa on Meg Stuartin työskentelylle useita poikkeuksellisia lähtökohtia. Äänisuunnittelijan suunnitteleman äänimateriaalin sijaan lähtökohtana oli tanssiteoksen tekeminen sinfoniseen musiikkiin, alun perin Beethoveniin. Stuart kutsui mukaan belgialaisen pianistin ja kapellimestarin Alain Francon, jonka myötä musiikkidramaturgia laajeni käsittämään myös mm. Rahmaninovin, Iannis Xenakisin, Meredith Monkin ja Arnold Schönebergin teoksia. Franco on musiikin kulttuurihistorian kävelevä tietopankki, jonka yhteistyö Anne Teresa de Keersmaekerin kanssa teoksessa Zeitung perustui J.S. Bachin ja Anton Webernin sävellysten ideoiden ja aikakäsitysten tutkimiseen liikkeessä. Meg Stuartin lähtökohta musiikin kanssa työskentelyyn on ollut pikemminkin emotionaalinen. Hän kertoo käsiohjelman haastattelussa, ettei tavoitellut niinkään musiikin rakenteellista ymmärrystä ja dekonstruktiota, vaan pyrki vastaamaan kappaleisiin inhimillisen tunteen tasolla.
Musiikki herättää meissä usein voimakkaita tunteita – aihetta ovat mielenkiintoisesti tutkineet myös mm. suomalaiset koreografit Maija Mustonen teoksessaan Greatest Love Songs ja Anna Mustonen esityksessään Di Anima et Di Corpo. Välillä musiikkia ja sen aiheuttamaa kokemusta on vaikeaa pukea sanoiksi, eikä se välttämättä ole edes tarkoituksenmukaista – siis älä huoli Ilkka Malmberg, vaikket kokisi ymmärtäväsi nykymusiikkia (HS 19.1.13)! Musiikista voi olla vaikeaa saada otetta, se on ei-materiaalista, näkymätöntä ja paljastaa asioiden monitulkintaisuuden ja monimerkityksisyyden. Haastattelussa Stuart siteeraa myös Slavoj Zizekiä, jonka mukaan musiikissa on sisäinen intohimomme ja voimamme. Siksi musiikkia voidaan käyttää paitsi hyvyyden tuottamiseksi, myös tuhoavasti. Esityksessä kuullaan myös musiikkiaiheinen sitaatti keneltäpä muulta kuin Madonnalta: ”Music makes the people come together. Yeah.” Onko Madonna kaikessa banaaliudessaan kuitenkin asian ytimessä?
***
Stuart kertoo olleensa tietoinen historiallisten sävellysten massiivisuudesta, joka tuntui vyöryvän päälle. Kuinka vastata teoksiin 2010-luvun taiteen tekijänä ja ihmisenä? Useat kohtaukset alkavat vakavalla ja vilpittömällä yrityksellä esittää musiikin tuottama reaktio ja sen synnyttämät assosiaatiot. Lähes poikkeuksetta kohtaukset kääntyvät kuitenkin turhautumisen ilmaisuksi, yrityksiksi täyttää jokin tehtävä mihin ei pysty, epäonnistumiseksi. Mahtipontisesta musiikista tulee naurunalaista. Eräässä kohtauksessa esiintyjät pukeutuvat menneisyyden hahmoiksi, omituisiksi muinaisiksi mammutinmetsästäjiksi tai maatyöläisiksi. He laulavat kummitusmaisesti mieltä kalvamaan jäävän laulun. Se on kuin ääni menneisyydestä, johon tulisi pystyä vastaamaan. Eräällä heistä on yllään hipsterin villapaita.
Tökkääkö Stuart postmodernin relativismin kepillä kanonisoidut kulttisäveltäjät ja heidän teoksensa heille vuosikymmenten tai –satojen aikana rakennetuilta jalustoilta? Onko sävellysten näyttäminen uudessa, kriittisemmässä valossa tervehdyttävää, vai kylmän mitätöivää? Se mikä on rakennettu kestämään – built to last – onkin keinotekoista, eikä välttämättä säilykään ikuisesti. Beethovenin massiivisen sinfonian aikana lavalla nähdään turhautunutta ja melodramaattista pomppimista, eleitä, säntäilyä ja kaikkensa antavaa heittäytymistä lattialle. Tuntuu, etteivät esiintyjät saa Beethovenista irti mitään sisältöä, johon voisivat tarttua. Mieleenpainuvan, upean esiintyjän Kristof Van Bovenin hahmo naurettavine shakespearemaisine pussihousuineen tuntuu välillä saavan maailmaa muuttavia neronleimauksia. Hän juoksee euforiassa ympäri näyttämöä, kunnes turhautuu ja istahtaa hetkeksi yleisön joukkoon: josko näkökulma sieltä käsin olisi sittenkin parempi. Taiteilijaneron tuskailu myyttisen luovuutensa äärellä näyttää pelkästään naurettavalta.
***
Musiikin lisäksi toinen poikkeuksellinen lähtökohta teokselle on ollut työskenteleminen paitsi tanssijoiden, myös näyttelijöiden kanssa. Taustoiltaan näyttelijöitä ovat Davis Freeman, Münchner Kammerspielen, Kristof Van Boven. Tanssin kentältä puolestaan tulevat Anja Müller, Dragana Bulut, ja Maria Fransesca Scaroni. Lavalla nähdään paljon äärimmilleen vietyjä kasvojen ilmeitä ja ironisoidaan myös draaman (yli)näyttelemistä. Tanssin tekijöiden suhtautuminen teatterinäyttelemiseen tuntuu usein ennakkoluuloiselta. Itselleni näyttelijyyden ja tanssin liitto samassa esiintyjässä toi Built to Last -teoksessa lavalle kuitenkin upeasti läsnäolevia, koko olemuksellaan esiintyviä ihmisiä. Tanssijat pysyivät tanssijoina ja jäivät minulle tässä teoksessa valitettavasti kylmemmiksi – vaikka persoonallisia ja teknisesti taidokkaita olivatkin. Liikemateriaalissa on viittauksia niin Vasili Nijinskyn fauniin, Yvonne Rainerin Trio A:n kuin romanttiseen balettiinkin. Isadora Duncanin esoteerinen tanssi pohjustetaan työntämällä lava täyteen savua, jonka keskeltä tanssijat nousevat esiin kuin lampun henget ja lähtevät liihottelemaan.
Musiikin luoman aikakoneen mukana matkaamme erilaisiin ihmisyyden ”kuviin”. (Luulenpa, että tulin allergiseksi ihmisyys-sanalle, kun eräs näyttelijä ilmoitti naistenlehden haastattelussa työssään lemppariaiheekseen ihmisyyden, mutta muidenkin aiheiden olevan ihan mielenkiintoisia.) Paikoin Built to Lastissa on yllättäen havaittavissa kronologiaa eri historian ”kuvien” välillä, paikoin taas lineaarisuus hajoaa. Stuartille ja Francolle ”kuvat” ovat välillä kliseisempiä, mutta ne eivät ole koskaan koherentteja, niissä on aina jokin häiritsevä, epälooginen elementti. Silti ne tuntuvat hiukan liian helposti luoduilta, jopa kliseisiltä – syvällistä ”ajan kuvan ydintä” ei koskaan tietenkään ole olemassakaan, ainakaan postmodernista maailmankuvasta (!) käsin katsottuna.
Alun kubistisesta maisemasta, futuristisesta mekaanisesta liikkeestä ja uhkaavasta tunnelmasta siirrytään seuraamaan primitiivisen himokkaiden luolaihmisten metsästämistä. Sivilisaatiosta ei ole vielä merkkiäkään. Tämän jälkeen esiintyjät siirtyvät nykyteatterimaisen laatikkorakennelman sisälle, jonka seinälle heijastetaan sinertävää kajoa luovaa videokuvaa. Ihminen vieraantuu ja eristäytyy. Puvustuksessa nähdään ainakin neonvärejä ja hohtavaa hopeaa, verkkaritakkeja, alkuperäiskansojen naamioita sekä 1900-luvun alkupuoliskon miesten pukuja leninkejä. Teoksen näyttämökuva muistuttaa Wassily Kandinskyn lavastuksia katosta roikkuvine palloineen ja turkoosin, punaisen, mustan ja valkoisen sävyineen. Lavan takaosaan on korokkeella luotu kaareva horisontti – näemme siis kuvan maailmasta. Luonnontieteen museon vaikutelmaa lisää puupalasista tehty, koottava dinosaurus. Myöhemmin katosta roikkuvat pallot pyörivät playmobilena, kuin planeetat auringon ympäri. Korkealla valkoisen rakennelman päällä seisovaa Anja Mülleriä kuljetetaan pitkin lavaa, eikä hän voi muuta kuin väistellä kohti tulevia planeettoja. Hankalammaksi planeettojen väistelyn tekee pään päällä nököttävä tötterömäinen hoviperuukki. Müller on kuin monumentti, joka on joutunut ajan hampaisiin.
***
Onko Built to Lastin taidehistoriallinen megaspektaakkeli ja turvautuminen loputtomiin sitaatteihin ja viittauksiin sittenkin vain sen peittelyä, ettei mitään omaa sanottavaa tällä kertaa oikein ollut? Mistä ylipäätään kumpuaa jatkuva halumme siteerata, usein menneisyyden henkilöitä? Eikö meillä ole omia kokemuksia ja niiden synnyttämiä oivalluksia ja ajatuksia? Tuttavani kirjoittikin Facebookissa, että haluaisi ainaisen Einsteiniin, Martin Luther Kingiin ja Dalai Lamaan viittaamisen sijasta kuulla ystäviensä omia ajatuksia, vaikka sitten hölmöiltä tuntuvia. Built to Last –esityksessä Kristof Van Boven siteeraa yleisölle hieman häpeillen mm. Beethovenia. Tuntuu nololta esittää niin suuria sanoja rinnastettuna juuri tanssittuun kohtaukseen. Hän lausuu seuraavan sitaatin, yhtä painavan kuin Beethovenilta lainattu. Sitaatti peräisin elossa olevalta, takarivissä istuvalta Alain Francolta. Seuraava sitaatti, yhtä kaunis ja viisas, on peräisin Van Bovenilta itseltään.
Ehkäpä teoksen ironia on seurausta turhautuneisuudesta ymmärtää oman aikamme ”kuvaa”, vaikka sitten keinotekoisesti luotua. Vielä ei ole mahdollisuutta jälkiviisauteen, menneisyyden tulkintoihin, kanonisointeihin, syy-seuraus-suhteiden hahmottamiseen. On vain tämä hetki, on vain lopun odottaminen. Teoksen loppu onkin kaiken päättymisen, odotuksen, tyhjyyden ja kuoleman metafora. Esiintyjät seisovat jäykkinä kuin pystyyn kuolleet, ja heidät käydään yksi kerrallaan asettamassa maahan. Puupalikoista koottu dinosaurus on esityksen aikana purettu, mutta nyt se on koottu uudelleen. Palikat ovat kuitenkin väärässä järjestyksessä – dinosaurus on pirstoutunut, vääristynyt. Built to Lastin loppukuvassa, tulevaisuuden dystooppisessa maisemassa apaattiseen tyhjyyteen vajonneet ihmisrauniot saavat ainoaksi seurakseen menneisyyden hirviömäisen ilmestyksen.
***
Ja nyt tämä paisunut yritys vastata Meg Stuartin Built to Last –teokseen on vihdoin päättynyt!
Se säilynee Liikekieli.comin arkistossa siihen asti, kunnes Internet kaatuu. Sen jälkeen kirjoituksesta ei jää jälkeäkään, ja se on minun puolestani aivan ok. Voi kuitenkin myös olla, että Liikekieli.com päätetään syystä tai toisesta lopettaa ennen Internetin kaatumista, jolloin sen sisältö saatettaisiin arkistoida. Jos arkistointiin päädyttäisiin, tämäkin teksti jäisi tulevien sukupolvien luettavaksi. Siis arvoisa lukija, jos luet tätä vuosien tai kymmenten tai jopa satojen päästä: rentoudu, sillä tätä tekstiä ei millään muotoa tarvitse ottaa vakavasti!
Maija Karhunen
Kirjoittaja on tanssin ja viestinnän opiskelija.
