Ensihuomioni kiinnittyy väreihin. En ole hempeiden pastellisävyjen ystävä, mutta Jana
Kaapelitehtaan hienossa pannuhallissa, sen paljaalla näyttämöllä on neljä tanssijaa epäistuvissa puvuissa, jotka muistuttivat itäsaksalaisissa vaatemainoksissa nähtyjä pukuja. Mutta istuvuudesta viis, kun pukujen pastellisävyt samanaikaisesti hohtivat kirkkautta ja peittyivät harmaaseen apeuteen. Värit nostivat Unmüssigin teoksen minimalismin aivan uudelle tasolle.
Lavalla on hiljaista, katsomossa on hiljaista. Musiikki ei soi, tanssijat liikkuvat hitaasti, jos liikkuvat. Äkkiä tapahtuu hieman nopeampi liike, joka sekin pysähtyy. Tanssija pysähtyy toisen viereen. Syntyy pari, joka taas hajoaa. Unmüssig on sanonut tutkivansa teoksessaan tilaa ja aikaa. Lukematta käsiohjelmaa huomasin jossakin vaiheessa esitystä pohtivani Kantin kategorioita ja sitä, kuinka minusta näytti siltä kuin koreografi olisi pyrkinyt visualisoimaan saksalaisfilosofi Immanuel Kantin kategoriaoppia.
Colour, Colour on katsojalle vaativa esitys. On jaksettava hiljaisuutta, pysähtyneisyyttä ja tapahtumattomuutta. Koska ainoastaan hyväksymällä teoksen lähtökohdat siitä voi nauttia. Jäin miettimään, kuinka pieni liike oikeastaan voi olla tanssia. Milloin arkinen taaperrus jalostuu joksikin muuksi? Riittääkö siihen käden liike, ontuva jalka? Unmüssigin teoksen perusteella voisi sanoa, että riittää. Colour, colour on meditatiivinen esitys ja siksi olin oikeastaan tyytyväinen, ettei teoksessa kuultu lainkaan musiikkia, joka olisi antanut tulkinnalle liian suoran tien. Nyt jokainen sai sanoittaa ja säveltää teoksen, miten itse sen koki.
Erityisesti vaikutuin Sofia Simolan läsnäolosta ja kyvystä ottaa kontakti yleisöön. Huomasin seuraavani erityisesti Simolan katsetta, jossa oli usein enemmän liikettä kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Seuraavaksi haluaisin nähdä, kuinka Sofia Simola tanssii!
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.