Maybe Forever (Stuart/Gehmacher), Berlin Volksbühne 2008

Pikku-berliinittären tarinoita, osa 2: Imeydyn teokseen nahakatakkisen koppakuoriaisen puhuessa mikrofoniin päättyneestä rakkaudesta kertovaa monologia. Nahkatakin äänet ja pelkistetyt (mutta ah niin artikuloidut) eleet säestävät sanoja.


 

 

Maybe Forever
koreografia ja tanssi: Meg Stuart & Philip Gehmacher
livemusiikki: Niko Hafkenscheid
dramaturgia: Mryriam Van Imschoot
valot: Jan Maertens
projisoiti ja puvut: Janina Audick
äänisuunnittelu: Vincent Malstaf
tuotanto: Damaged Goods ja Mumbling Fish

 

Ehkä, voi olla

Prologi: kaksi ihmistä hämärässä, kiinni lattiassa, hamuamassa eteenpäin, välillä toistensa päällä, välillä alla.

Epilogi: mies mustassa puvussa ja kirkkaankeltaisessa paidassa, monologia mikrofoniin:”…Now it´s the time for me to see where I am…”
Välissä muutamia muita kohtauksia, kohtaamisia ja kohtaamattomuuksia, usein lakonisten laulu tai kitarasoolojen säestyksellä, taustalla projisointi voikukan kukinnosta.

Koettavana on Meg Stuartin ja Philip Gehmacherin yhteistyöteos Maybe Forever, paikkana valtaisa Berlin Volksbühne, aikana sunnuntai 16.11.2008 n. klo 19.30-20.45 ja kontekstina eurooppalainen postmoderni tanssi/esitystaide (lisäksi allekirjoittaneen henkilökohtaisena positiona saapuminen Berliiniin kaksi päivää aiemmin, bussimatkailusta johtuva lievä väsymys sekä suuret odotukset Meg Stuartia ja hänen taidettaan kohtaan).

Liike kuin katkottua videokuvaa, breakdancing koko kehon läpi (silmää nopeammin). Sisiliskon yhtäkkinen hyökkäys kohti hyönteistä. Tarkkaileva koppakuoriainen minihameessa ja nahkatakissa – ihminen ja ihminen kerta toisensa jälkeen uusiin rooliasuihin pukeutuneina.

Mielikuvat syntyvät esiintyjien pitkälle syvällistetyn kehollisen olemistavan ja liikekielen kautta. Niiden avulla Maybe Forever kutsuu minua puoleensa. Mutta may be, ettei aina, sillä en kuitenkaan täysin onnistu imeyttämään itseäni teoksen maailmaan (tai imemään teosta osaksi omaa maailmaani, joka voi olla sama, tai eri..). Tästä syytän yhtä hyvin itseäni katsojana/kokijana, kuin teoksesta itsestään mahdollisesti löytyviä vieraannuttavia elementtejä.

Visuaalisesti esitys on harmaa: harmaa lattia, harmaat seinät, harmaaksi haalennettu taustaprojisointi, hämärä valaistus. Minua nukuttaa. Esiintyjien luontainen (lue: vuosikymmenten kokemukseen perustuva) kokemus auttaa, mutta tuntuu kuin heidänkin energiatasonsa olisi tänään n. 50% potentiaalista. Muusikkolaulaja Niko Hafkenscheidia lakoninen itsevarmuus tosin pukee (ehkä paremmin kuin hänen liian iso puvuntakkinsa).

Parhaiten imeydyn teokseen nahakatakkisen koppakuoriaisen (Meg Stuart) puhuessa mikrofoniin päättyneestä rakkaudesta kertovaa monologia. Nahkatakin äänet ja pelkistetyt (mutta ah niin artikuloidut) eleet säestävät sanoja: ´…Do you remember the time when I said I couldn´t live without you. I take it back…´. Myös tätä seuraava nahkatakkisen naisen ja pukumiehen liikeduetto vakuuttaa virtuoottisella artikulaatiollaan: jokainen mikrotason muutos kehossa tulee näkyväksi.

Mutta kun silti minua aika usein nukuttaa. Koen, että teos on hyvin intellektuaalinen. Ja että minä en ole aivan yhtä intellektuaalinen. Brechtiläinen vieraannuttaminen toimii omalta osaltani ehkä vähän turhankin hyvin.. Maybe another time & another place – ja me voisimme kohdata teoksen kanssa paremmin, tasavertaisemmin.

Toisaalta kohtaaminen ja vuoropuhelu ei aina ole tasavertaista. Tärkeintä lienee keskustelu: se että on sekä puhetta että kuuntelua. Tällä kertaa keskityin itse kuunteluun, mutta saattaahan olla, että teoksen merkityksellisyys selviää minulle – että se saa minut puhumaan – vasta vuosien kuluttua.

Voi olla. Ehkä (on aina)..
Koska: ´…numerosarjan loppuun voi aina lisätä pilkun ja rajattomasti nollia, mikä merkitsee samaa kuin että ei, vaikka näkymä on visuaalisesti aivan toinen…´ (Heidi Liehu: Kirsikankukkia).

Linda Priha, tanssijaLinda Priha on syksyllä 2008 Teatterikorkeakoulusta valmistunut tanssitaiteen maisteri. Viime aikoina hän on mm. työskennellyt esiintyjänä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä tanssijana William Petit´n (Ranska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa. Tällä hetkellä Priha oleskelee Berliinissä noin kahden kuukauden ajan. Noin kerran viikossa hän raportoi sieltä tunnelmiaan tanssi ja underground-kulttuurin keskeltä tutkaillen samalla omaa taiteilijuuttaan. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat ranskalaisten feministifilosofien (mm L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (”écriture feminine”).