Brasilialainen kahdeksasta miestanssijasta koostuva nykytanssiryhmä Cia Sociedade Masculina esitti Kuopiossa kahden teoksen illan Entre o Corpo e o Azul ja Tão. Les Ballets Trockadero de Monte Carlo toi festivaalille puolestaan viiden teoksen kokonaisuuden.
Cia Sociedade Masculinan illassa ensimmäisenä nähdyssä Entre o Corpo e o Azulissa miehet muodostavat näyttämölle liikkeestä toiseen soljuvan kokonaisuuden, jossa yksikään tanssijoista ei nouse muita enemmän esiin. Kaikki toistavat samaa liikemateriaali, yhtä aikaa tai erikseen, luoden näyttämölle pelimäisen maailma, jolla ei ole alkua, keskikohtaa tai loppua. Tanssijat ovat anonyymeja hahmoja, jotka liikkeellään pitävät näyttämökoneen käynnissä. Liike on vahvaa, sulavaa ja mekaanista sisältäen naisellisia ja eroottisiakin vivahteita. Liike on luontevaa alleviivaamatta sitä, että mies tanssii. Teos ei kuitenkaan jätä kovin vahvaa muistijälkeä tai tunnetta katsojalle. Esitys on sujuva ja taidokas, mutta etäinen.
Tähän verrattuna ryhmältä toisena nähty Tão nostatti kylmät väreet ensimmäisistä sekunneista alkaen. Teoksessa miehet muodostavat herkkiä duettoja, joissa edelleen liikkeen voima ja pehmeys yhdistyvät akrobatiaan ja huumoriin. Taustalla soi eri versiot Cole Porterin So In Love kappaleesta. Asetelma voisi olla kliseinen, mutta teos ei kuitenkaan sorru siihen. Miesduettojen liikemateriaalista löytyy katsojalle monia yksilön ja yhteisön väliseen jännitteeseen sekä parisuhteen riippuvuuteen ja sitoutumiseen viittavia samaistumiskohtia ja mielleyhtymiä. Miesten väliset duetot ovat yhtä luonnollisia kuin naisen ja miehen välinen tanssi näyttämöllä olisi. Vaikka toinen miehistä aina selvästi vie, naiskatsojalle kahden miehen välinen duetto tarjoaa mahdollisuuden vapaasti valita samaistumiskohteensa ilman perinteistä mies-naisasetelmaa. Tässäkin teoksessa miesten liike sisältää voimaa, mutta myös herkkyyttä, josta välittyy enemmän tunnetta katsomoon kuin teosparin ensimmäisestä esityksestä.
Lopulta Entre o Corpo e o Azul ja Tão muodostavatkin kiinnostavan teosparin, jossa haasteena on niiden erilaisuus suhteessa katsojaan. Ensimmäinen jää kauas kun taas toinen tulee lähelle. Jälkimmäinen omalla kohdallani veikin lopulta suurimman osan huomiosta ja herätti ensimmäisen tuudittamasta unesta. Toisaalta teosten järjestys on oikea, koska jos Tãon olisi nähnyt ennen Entre o Corpo e o Azulia olisi illasta jäänyt niin sanotusti loppuhuipennus. Toisaalta taas Tãon nähtyäni en enää paljon muistanut illan ensimmäisestä teoksesta, ja esimerkiksi sen musiikki oli jo täysin pyyhkiytynyt pois mielestäni. Kokonaisuutena ilta kuitenkin toi kiinnostavalla tavalla esiin miehisyyden kaksi puolta: etäisen ja persoonattoman maskuliinisuuden, jonka alla piilee intiimi, leikittelevä ja herkkä tunteellisuus.
Kun Cia Sociedade Masculinan teoksissa herkkyydestä ja pehmeydestä huolimatta miehinen identiteetti on vahvasti läsnä, niin Les Ballet Trockadero de Monte Carlon klassista balettia ja postmodernia tanssia parodioivan illan edetessä maskuliinisuudelle kuten myös feminiinisyydelle nauretaan. Festivaalin taiteellisen johtajan Jorma Uotisen mukaan ryhmät edustavat miestanssin ääripäitä. Niin ääripäissä ne ovatkin, että teoksia on vaikea asettaa minkäänlaisen vertailun alle, eikä toisaalta tarvitsekaan. Les Ballets Trockadero de Monte Carlo on häpeilemätöntä Broadway-viihdettä, jonka tarkoituksena on ensisijaisesti saada yleisö nauramaan klassisen baletin ja postmodernin tanssin vakavuudelle ja toissijaisesti osoittaa, että nämäkin miehet ovat tosissaan.
Kuopiossa ryhmä esitti toisen näytöksen baletista Joutsenlampi, Patterns in Space – Cunningham -parodian, Go for Barocco – Balanchine -satiirin, Kuolevan joutsenen soolon ja oman versionsa Paquitasta, tässä järjestyksessä. Ensimmäinen väliaika oli Joutsenlammen jälkeen, jolloin tunnelmat olivat vielä ristiriitaiset. Toisaalta positiivisesti yllätyin, että näyttämöllä ei ollutkaan niin pahaa pelleilyä kuin pelkäsin, mutta jäin kaipaamaan vielä hienovaraisempaa ja häivytetympää parodiaa. Kaatuilut, kompastelut, läimäytykset takapuolelle ja ilmiselvä yleisön kosiskelu tuntuivat turhalta ja päälleliimatulta.
Tämä herättikin kysymyksen siitä, miten paljon tottumus tietynlaiseen yleisöön vaikuttaa pääasiassa parodian keinoja hyödyntävän ryhmän esitysten sisältöön. Suurimmaksi osaksi illan alkupuolella yleisöstä raikunut nauru tuntui tyhjältä, toisin sanoen naurulta sen vuoksi, koska pitää nauraa. Itse jäin kaipaamaan tunnetta, jossa nauru tulee oivalluksen kautta.
Toista väliaikaa edelsivät Merce Cunninghamin ja John Cagen postmodernin tanssin ja musiikin parodia, George Balanchinen Concerto Barocco baletin mitäänsanomattomaksi jäänyt satiiri ja Kuoleva joutsen, joka oli kylläkin taidokkaasti toteutettu hupsuilu. Vaikka käsittelyssä olivat 1900-luvun tanssihistorian nimet, ei tämä tarjonnut tanssin osalta aiempaan verrattuna mitään uutta. Toisella puoliajalla kiinnostavimmaksi seurattavaksi osoittautuikin postmodernia tanssia parodioineen Patterns in Spacen ”muusikot”, mies ja nainen, jotka arkipäivän välineitä hyödyntäen ”loivat” esityksen äänimaailman.
Tähän mennessä ryhmän esiintyminen kyllä hymyilytti. Hetkittäin oli hienoa kun miesten kasvoilta pyyhkiytyi liioiteltu ”balettihymy” ja näki, että ryhmän tanssijat oikeasti ovat taitavia ja nauttivat tekemisestään, eivätkä piilota taidottomuutta huumorilla, jolta se tietyissä kohdin aluksi vaikutti. Onhan se myös ihailtavaa, kun roteva mies nousee kärkitossuilleen ja välittää saman keveyden tunteen kuin naispuoliset kollegansa.
Tästä päästiin nauttimaan kunnolla vasta toisen väliajan jälkeen, jolloin ryhmä esitti versionsa baletista Paquita. Mukana oli edelleen jo käytettyjä kompasteluita ja tarkoituksella näennäisiä virheitä, mutta vähemmässä määrin kuin edeltävissä numeroissa. Lopulta miehet osoittivat hallitsevansa tekniikan, ja vaikka huumori pysyi mukana, pääpaino siirtyi taituruuteen. Ilta muodostui harkitusti rakennetuksi kokonaisuudeksi, jossa yleisön annettiin odottaa Paquitan muodossa tullutta loppuhuipennusta.
Kiinnostavaa lopulta kokonaisuudessa ja koko konseptissa onkin se, miten ryhmä liikoja julistamatta kyseenalaistaa perinteiset sukupuoliroolit klassisessa baletissa, nauraa turhan vakavalle suhtautumiselle taiteenalaa kohtaan ja muistuttaa, että ainoastaan perinteet ja totutut tavat asettavat rajat sille, mitä näyttämöllä tehdään, kuka tanssii minkäkin roolin ja millä tyylillä. Näitä rajoja on hyvä ja tarpeen ravistella huumorin, parodian ja satiirin keinoin kunhan se ei jää liian pintapuoliseksi.
Cia Sociedade Masculinan ja Les Ballets Trockadero de Monte Carlon esitykset nähtyään jääkin miettimään miestanssijuuden ääripäitä, ja mitä festivaali näillä valinnoilla haluaa viestittää. Valintojen kautta miestanssijuus näyttäytyy toisaalta maskuliinisen energian ja herkkyyden yhteispelinä, jossa miehinen identiteetti ja sen eri puolet toimivat taustamateriaalina. Toisaalta taas sukupuoliroolien ja tyylisuuntien haastamisena, jonka välineenä ovat huumori ja hyvän maun rajoissa tehdyt ylilyönnit. Lopulta kummassakin korostuu taituruus ja tekniikan hallinta, minkä voin hyvin kuvitella olevankin miestanssijuuden ydintä.
Saara Moisio
Kirjoittaja on filosofian maisteriksi teatteritieteestä ja Art Theory, Criticism and Management -maisteriohjelmasta valmistunut Tanssin Liikekieli ry:n rahastonhoitaja.
