Freddie Mercury goes elegant. Esityksen pimeässä kirjoitan muistiinpanopaperinani toimivaan käsiohjelmaan ensimmäiseksi sanan kauneus. Siinä on teos kiteytettynä.
Gloria Days
Konsepti, koreografia, lavastus, esitys: Marc Rees
Ohjaus ja koreografia: Jutta Hell ja Dieter Baumann
Pukusuunnittelu: Johna Macfarlane, Neil Davies
Äänisuunnittelu: kooste Lutz Glandien ja Terre Thaemlitzin teoksista
Valosuunnittelu: Mike Brookes
Elokuva: Christopher Morris
Elokuvan musiikki: Vivien Gardner
Tekninen vastaava: Johna Collingswood
Tuottaja: Sian Thomas
Liikkeellä marraskuussa 2008
Esityksen pimeässä kirjoitan muistiinpanopaperinani toimivaan käsiohjelmaan ensimmäiseksi sanan kauneus. Siinä on teos kiteytettynä. Esiintyjän seistessä projisointikankaan edessä, heijastavalla lattiamosaiikilla, kuvan, valon ja äänen yksinkertaisuudessa kirkkaudessa ja siitä muodostuvassa monikerroksellisuudessa, näky on kaunis. Freddie Mercury goes elegant.
Esitys on katsojalleen kokonaisvaltainen ja sitä kautta lempeä. Liike, oleminen, kuva, ääni, valo, ovat yksinkertaisia ja ne toistavat, monistavat, varioivat itseään ja toisiaan. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan tässä tarkoita askeettisuutta. Jokainen hetki on täytenä läikehtivä, äänellinen kuva. Sitä kautta esitys myös hengittää. Huomaan unohtuvani lattialaattojen saumojen ääriviivoihin, oikealla olevaan lamppurivistöön, silmät suljettuna vain kuuntelemaan ääniä tai huojumaan pitkään yksittäisen liikkeen mukana. Esitys ei vaadi minua seuraamaan orjallisesti esiintyjäänsä, vaan rohkaisee katseen ja fokuksen vaelteluun. Esitys tapahtuu, minä saan istua rauhassa penkilläni hengittäen sen ilmavuutta. Antamalla minulle katsojana tilaa esitys vie mukaansa.
Marc Reesin läsnäoloa on miellyttävää todistaa. Tuhlaileva aatelismies 1800-luvulta poseeraamassa. Hallittua. Hallittua, yksityiskohtiin asti. Hallittua, muttei puristeista. Kyse on siis liikkeellisestä poseeraamisesta, kuten esiintyjä meille haluaa myös suoraan kertoa. Hallinnan ja poseeramisen estetiikka yhdistyy baletin prinsseihin.Yleisesti tälläinen liikekieli ei kosketa minua, mutta nyt herkuttelen pikkurilliin asti tapahtuvasta ojennuksesta: liikekieli kumpuaa hahmosta, hänen nautinnostaan ja hänen nautintonsa on minun nautintoni. Hillitty överi. Vaikka liikekieli on ylvästä, keho hengittää koko ajan. Tanssijuus virtaa, on kehossa, vaikka esiintyjä vain on. Voi kuinka usein olen fyysistä teatteria todistaessani, penkissäni pyörien toivonut samaa: hengittävää, aistivaa kehoa.
Esitys on myös esitelmä, näytös. Kehon ja kehoa verhoavien tai verhoamattomien asusteiden esitelmä. Huikean kauniiden valotilanteiden, kilisevän, rahisevan, raakkuvan, möyrivän, kiehnäävän, tuuttaavan musiikin. Vihkosta luettu luettelo puvuista, asusteista. Missä kulkee kauneuden raja? Tätä esitys tuntuu myös koskettavan. Välillä ääni vierii kohti kipua, värin kylläisyys kohti tukehtumista, lopun turkkiakti kohti komiikkaa, mutta silti esitys päättää olla kaunis.
Esitys on lähes kauttaltaan kirkas, täynnä selkeitä valintoja: toisto, joka varioi kaledoskooppimaisesti, poseeraamiseen ja esittelyyn perustuva liikekieli. Toisto tuntuu orgaaniselta, sisäsyntyiseltä. Esitys sinänsä ei mene mihinkään, sillä mitä tapahtuu ei ole merkitystä suhteessa tulevaan. Kaikki tehdään täysillä, mikä ei suinkaan tarkoita täydellä energialla tuuttaamista kohti katsojaa, vaan teoksen ymmärtävää heittäytymistä. Esitys hiljaisella, monikerroksisella kirkkaudellaan vei mukanaan, jopa niin, että metsävideon realismi ei käännä sisuskaluja ja lumisateen kolistessa tapahtunut turkkiakti, on vastaanotettavissa. Siinäpä kohtaus, jonka aikana esiintyjä ei voi miettiä, että toimiikohan tämä, miksi minä valitsin tämän kohtauksen tähän, näyttääköhän tämä nyt sitten miltä tai miksi minä aina päädyn esityksissäni olemaan alasti. Lopun vaatteiden pukemista ja tweed-vitsiä jäin miettimään. Vaikka esitys kertoi roolista, poseeraamisesta ja loppu tätä kautta yhdistyi siihen, kysyisin silti Reesiltä: halusitko sittenkin vain paljastaa sukuelimesi (= itsesi?) meille kääntyessäsi pukeutumaan? Ei siinä mitään, minä vain annoin katseen taas harhailla.
Esityksistä kirjottaminen tuntuu joskus huvittavalta, oudoltakin: mitä sanat voivat ilmaista kokemuksellisuudesta? Jos et ollut siellä, et kokenut esitystä (omalla tavallasi, tietysti). Tämän esityksen kohdalla kysymys nousee korostuneesti esiin. Gloria days oli kokonaisvaltaista kokonaisvaltaisuuden kokemisesta, siinä hetkessä, kun se meille tarjoiltiin.
Petra Toropainen
Petra Toropainen on kehotyöläinen: keho-opettaja, esittävässä taiteessa liikkuja ja paperilla tanssija.
