Mamuska Helsinki 2009 -klubi ylitti odotukset monipuolisella ja taidokkaalla ohjelmallaan.

Rentoa kuin riparilla

Mamuska Helsinki 2009 keräsi maaliskuun toiseksi viimeisenä perjantaina Zodiakin salin täyteen performanssinnälkäisiä katsojia.

Minulle kokemus oli ensimmäinen, joten en tiennyt ollenkaan, mitä odottaa. Luulin, että tilaisuus kestäisi korkeintaan reilun tunnin, ja esityslistan nähtyäni kauhistuin. Lähes neljä tuntia performansseja, tanssia ja musiikkia! Ajattelin, että jos puolet jaksan, se riittänee.

Lopulta minulta jäi näkemättä vain viimeinen esitys, ja sekin julkisen liikenteen aikataulujen takia.

Tunnelma oli intiimi ja rento, kuin rippileirillä, jonka illanistujaisissa kaikki kokoontuvat rinkiin katsomaan ja tekemään yhdessä.

Esitykset rytmittyivät toisiinsa hyvin ja taso oli korkea. Tosin keskivaiheilla tapahtui pieni notkahdus. Kymmenen minuutin aika on esitykselle vaativa. Silloin ei voi löysäillä eikä harhailla, sillä katsojan on päästävä jyvälle äkkiä. Muutamissa esityksissä se ei onnistunut. Jäi lähinnä tyhjä olo.

Tanssi hallitsi ohjelmaa, johon joogaguru Petri Räisäsen punk-veto ja Stefan Riebelin absurdilta tuntunut kolmen minuutin puheperformanssi toivat hauskaa säröä.

Yksi nousi kuitenkin taitavuudellaan ylitse muiden. Vera Lapitskayan Work in progress -tanssiteos oli jokaista liikettään myöden uskomatonta taituruutta, joka vangitsi katsojan täysin itseensä. Kun siihen asti linja oli ollut enemmän hurlumheihumoristinen, Lapitskayan esitys palautti hiljaisuuden ja hämmästyksen katsojan kasvoille.

Tiia Lappalainen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on intohimoinen tanssin katsoja ja harrastaja.