Kyllähän
Magic – delfiinitaikaa
Esiintyjät: pullokuonodelfiinit Veera, Näsi, Delfi, Leevi ja Eevertti kouluttajineen
Koreografia: työryhmä
Särkänniemen Delfinaario
Tampere 2009
Rokkaavat merinisäkkäät
Tampereella vietetyn teatterikesäpäivän lomassa voi joskus löytää itsensä perheen kanssa Särkänniemen huvi-, anteeksi, Elämyspuistosta. Ai että delfinaarioon? Kyllähän fiksut merieläimet ovat kiinnostavia, mutta tarvitseeko sitä nyt ihan… No mennään, taaperon iloksi.
Arvaahan sen, mitä tapahtuu, kun päätyy tällaiseen esitykseen. Koetetaan nyt jaksaa, ehkä tästäkin voi löytää jotain kiinnostavaa. Eikös se ole jotenkin kyseenalaistakin hyppyyttää eläimiä tällä tavalla “esiintymään”?
Paitsi että ennakkoluulot liukenevat kuin hattara meriakvaarioon sillä sekunnilla, kun rokki lähtee soimaan ja kolme sulavalinjaista olentoa räjähtää vedenpinnan läpi monen metrin korkuiseen hyppysarjaan, täydellisessä unisonossa. Ei jumaleissön. Hetki on sananmukaisesti hiuksianostattava.
Ei auta, ei, katsoja on myyty; ei voi olla hymyilemättä ja taputtamatta silkasta ihailusta. Eläinten hurja mutta hallittu meno on vaikuttavaa… ei, vaan vavahduttavaa taitaa olla oikea sana. Parikymmenminuuttiseen esitykseen mahtuu valtava määrä erilaisia numeroita, joita delfiinit toteuttavat milloin sooloina, milloin yhdessä. Pallot lentelevät koreihin, delfiinit renkaiden läpi ja kouluttajat veden ja ilman halki uimataitoisempien hoidokkiensa vauhdittamana.
Show on riemastuttava monellakin tapaa. Ensinnäkin siksi, että delfiinien temput ovat oikeasti komeita. Toiseksi siksi, että joutuu miettimään, miten ihmeessä ne on harjoitettu – erityisesti unisonoliikkeiden osalta?
Ai niin, mutta eikös tässä ole eläin esineellistetty viihteen sisällöksi, ekologista ja teollista valtaa käyttävän Katseen kohteeksi; Objektiksi, joka Toiseudellaan pönkittää antroposentristä ja alistavaa maailmassa olemisen tapaa? Eikös tässä luontokappale ole alennettu showbusiness-kitsch-esineeksi, jonka “esiintyminen” naurattaa meitä, koska se jäljittelee epätäydellisesti omaa inhimillisyyttämme (taputamme vilpittömästi, kun toinenkin delfiini vihdoin saa “koripallopelissä” pallonsa verkkoon)?
No… ihan kuinka vaan. En tiedä delfiinien henkisestä elämästä yhtään mitään, mutta ei tämä näytä miltään tanssivien karhujen touhulta. Särkänniemen web-sivut kertovat, että suurin osa esityksen tehtävistä on delfiinien itsensä keksimiä. On vaikea kuvitella, että näitä eläimiä saisikaan pelkällä silakkapalkalla, saati väkisin tekemään tätä. Eikä se voi olla vain katsojan inhimillistävässä silmässä, että delfiineillä on tuolla hauskaa, että ne nauttivat omasta taidostaan, voimastaan ja onnistumisestaan siinä missä ihmisesiintyjäkin.
Delfiinejä katsellessa tulee ajatelleeksi, että ehkä syyllistymme aikamoiseen aliarviointiin, jos pelkästään lajimääritelmien perusteella omimme itsellemme sellaiset käsitteet kuin leikin ja älykkyyden, ehkä sellaisetkin kuin esiintymisen, luovuuden tai – nielaus – tietoisuuden. Onkohan vain evoluutiohistoriallista sattumaa, että kouluttajan ja esiintyjän roolit on tällä kertaa jaettu näin?
Totta kai delfinaariossa miettii, miten pitäisi suhtautua vankeudessa pidettäviin eläimiin, jotka ovat selkeästi edistyneitä ihmiskeskeisillä kognitiivisilla mittareilla arvioituna (tosin delfiinien näkökulmasta ihmiset lienevät ihailtavan “älykkäitä”, vaikka auttamatta häviävät hitaanpuoleisille valaillekin!). Toisaalta voi kysyä, miten huono on elämä, joka tarjoaa lämpimän ja suojaisen asunnon, jossa ei tarvitse pelätä saalistajia tai luonnononnettomuuksia; jossa oma ja läheisten ravinnonsaanti on turvattu; terveydenhoito parasta mahdollista; elinodotus pidempi kuin luonnossa eläneillä esivanhemmilla; ja jossa elantonsa eteen joutuu tekemään haastavaa mutta mukavaa päivätyötä. Luulenpa, että useimmat meistä olisivat itse aika tyytyväisiä tähän.
Vaikka delfiinien esitys säväyttää taitavilla ja vauhdikkailla numeroillaan, on sen suurin vaikuttavuus vielä ihan muussa. Delfiinit saavat hauiskarvat pystyyn ja palan kurkkuun, eivät siksi, että ne esittävät ihmisten temppuja niin taitavasti, vaan siitä huolimatta, omana itsenään, jonain, joka on niin väkevää ja omanlaistaan mutta niin erilaista kuin me. Jos 20 minuutin esitys onnistuu luomaan näitä vieraita naapureitamme kohtaan vilpittömän ihailun ja arvostuksen tunteen, ja vielä oikeasti viihdyttämään siinä sivussa, niin ei voi muuta kuin nostaa hattua.
Tämä taisi sitten olla sellainen elämys.
Koreografi-tanssija Thomas Freundlich kuuluu Liikekieli.comin toimitustiimiin.