Postmodernia kohtaan on viime aikoina virinnyt uutta kiinnostusta, ja käsite näyttää olevan suomalaisen tanssin kentällä ajankohtaisempi kuin koskaan. Termi itsessään on vähintäänkin epävakaa, kiistanalainen ja epäselvä, ja luonteeltaan moninainen kuten väitöstutkimukseni (Helsingin yliopisto 2014) myötä sain todeta. Tämä moninaisuus käy hyvin myös ilmi Liisa Pentin ja Niko Hallikaisen toimittamassa uudessa kirjassa Postmoderni tanssi Suomessa? (Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu 2018). Koska olen sen suhteen hieman jäävi, tämä ei ole kirja-arvio, vaan ennemminkin pieni essee ajatuksista, joita kirjan julkaiseminen herätti.
Kun joskus kauan aikaa sitten, kun aloin toden teolla kirjoittaa tanssintutkimuksen väitöskirjaani, olin tilanteessa, jossa minulla oli analysoitavana joukko kiinnostavia ja tärkeitä suomalaisia teoksia 1980-luvulta, mutta en oikein saanut kiinni siitä, mikä niitä yhdisti. Niiden koreografit olivat taustoiltaan hyvin erilaisia ja tekotavat ja tyylit poikkesivat toisistaan, silti intuitioni sanoi, että jotain yhteistä niillä oli. Olin tehnyt jo teosanalyysiä videotallenteiden avulla, tutkinut ennakkoinformaatiota ja reseptiota sekä tutustunut kaikkeen mahdolliseen teosten ja tekijöiden ympärillä, kunnes päädyin kokeilemaan millaisia vastauksia saisin, jos katsoisin niitä postmodernin linssin läpi. Myöhemmin karonkassa toinen työni ohjaajista kertoi olleensa aluksi hieman huolissaan, kun kuuli ideastani − mitähän siitä oikein tulee? Sellaiseen soppaan kun lusikkansa laittaa.
Postmoderni tanssi Suomessa? -kirjan taustalla on Liisa Pentin uran merkkivuosi 2016 ja sen yhteydessä olleet Pentti + Co:n järjestämät Postmoderni tanssi Suomessa? -tapahtumat, joihin suuri osa artikkeleiden kirjoittajista osallistui. Kirja jatkaa osaltaan keskustelua postmodernista tanssissa tuoden esiin käsitteen suhteita kotimaiseen ja ulkomaiseen tanssitaiteeseen. Se myös sanallistaa ns. hiljaista tietoa, tallentaa tekijöiden kokemuksia sekä havainnollistaa erityisesti kansainvälisen koulutuksen merkitystä 1980-luvulla uransa aloittaneille.
Kirjan neljätoista tekstiä ovat keskenään erityyppisiä vaihdellen henkilökohtaisista ajankuvauksista ja haastatteluista tutkimusartikkeleihin sekä kaunokirjallisiin tuotoksiin. Lähes kaikissa artikkeleissa yksityinen ja yleinen lomittuvat tavalla tai toisella. Eri sukupolvien taitelijoiden välillä on havaittavissa eroja, siinä miten he suhtautuvat postmodernin tematiikkaan. Tässä monimuotoisuudessa onkin julkaisun rikkaus ja arvo. 1980-luvulla tanssin kentälle tulleista Pentin kollegoista mukana ovat Jaana Turunen, Kirsi Monni, Annika Tudeer, Riitta Pasanen-Willberg, Soile Lahdenperä, Paula Tuovinen ja Sanna Kekäläinen. Nuorempia, 2000-luvun kollegoita ovat Anna Torkkel, Masi Tiitta, Sonya Lindfors ja Elina Pirinen. Hanna Järvinen sekä Hilde Rustad puolestaan kirjoittavat tanssihistoriaan liittyvistä tutkimuksellisista lähtökohdista.
Ajankohtaista juuri nyt?
Internetissä ilmestyi alkukeväällä toinenkin artikkelikokoelma, joka myös ottaa kantaa postmoderniin. Kyseessä on ennakkoversio UrbanApan taideyhteisön julkaisusta Blackness & Postmodern, jonka toimittajana on koreografi Sonya Lindfors. Se käsittelee postmodernin ja mustuuden jännitteistä suhdetta ja suuntaa huomion erityisesti rakenteisiin ja ideologisiin kysymyksiin, jotka liittyvät mustuuden esittämiseen.
Miksi sitten 1980-luvulla kulta-aikansa kokenut termi puhuttelee suomalaisia tanssitaiteilijoita juuri nyt? Ehkä yksinapaisten (ja yksinkertaistavien), totalisoivien diskurssien voimistuessa yhteiskunnassa postmodernin pluralismi tuntuu taas tärkeältä. Fragmentaarisuus on lisääntynyt entisestään. Taiteessa nähdään arvoa monimuotoisuudessa ja vahvan keskustan sijaan marginaaleissa sekä reunamilla. Ajattomat, postmodernismillekin ominaiset keinot, kuten lainailu, ironia ja parodia sekä itserefleksiivisyys ovat edelleen läsnä ja paljon hyödynnettyjä.
Kuten Pentin ja Hallikaisen esipuheessakin todetaan, kysymysmerkki kirjan nimessä osoittaa, että lopullisia, ehdottomia vastauksia ei ole, eivätkä kaikki kirjassa mukana olevat taiteilijat välttämättä edes koe käsitettä omakseen. Postmodernia tai oikeastaan postmodernin yhteiskunnan rakenteita ja sen taiteen kentän toimintaa, on myös syytä tarkastella kriittisesti, kuten Lindforsin artikkeli sekä hänen toimittamansa julkaisu osoittavat. Tähän liittyy omalla tavallaan myös Anna Torkkelin teksti jossa kuvaillaan yhteiskunnassa vallitsevaa nopeuden ja tuloksellisuuden vaatimusta. Hän kirjoittaa kuinka sen myötä myös tanssitaiteelta odotetaan ”ratkaisuja” ja sen kustannukset hyväksytään helpommin silloin, kun se on tuottamassa hyvinvointia.
Syitä käsitteen uuteen nousuun voi lähteä pohtimaan myös suomalaisen tanssin kentän tilanteen kautta. Kun koulutettuja taiteilijoita ja yleistä kiinnostusta tutkimukseen on, aletaan nähdä myös laajempien vinkkeleiden, niiden ”hankalienkin” teorioiden, arvo oman työn merkityksellistäjinä ja avaajina. Postmoderni tanssi Suomessa? -julkaisussa taiteilijat paitsi pohtivat omaa suhdettaan käsitteeseen, he myös vastaavat siihen, miten positioivat itsensä ja taiteensa suhteessa kotimaiseen ja kansainväliseen tanssin kenttään ja sen historiaan: missä on paikkani taiteen jatkumossa? Millainen jatkumo se oikeastaan on? Kuka sitä määrittelee? Termeillä on siis merkitystä, ja niiden käytöllä on omat historiansa, joista meidän pitäisi olla tietoisia. Käsitteiden ja historioiden kautta avautuvaa keskustelua tarvitaan kunkin maan omassa kontekstissa, ja se auttaa avaamaan myös nykyhetkeä, kuten Hanna Järvinen muistuttaa.
Uudet julkaisut postmodernista ovat tervetulleita ja monentyyppistä tanssikirjoittamista tarvitaan – mitä enemmän sitä on, sen parempi kaikille. Tarvitaan myös tanssihistorian perustutkimusta: kun on olemassa pohjaa, sen päälle voi rakentaa ja jatkaa seuraavaa kerrosta, tarjota vaihtoehtoja, nostaa esiin unohtuneita tekijöitä tai kyseenalaistaa aiempia tulkintoja.
Olenkin kovin iloinen, että monet taiteilijat ja/ tutkijat/kirjoittajat ovat nyt laittaneet oman lusikkansa postmodernisoppaan. Vain ajattelemalla, tutkimalla ja kokeilemalla, voi syntyä jotain uutta ja samalla avautuu uusia näkökulmia menneeseen.
Aino Kukkonen
Kirjoittaja on tanssin tutkija, toimittaja ja kriitikko.
Kuva teoksesta La Folia @2016. Teos oli rekonstruktio ja aikalaisteos La Folia Melancholia -teoksesta vuodelta 1993. La Folia @2016 esitettiin mm. Postmoderni tanssi Suomessa -tapahtumassa keväällä 2016. Kuva: Esko Koivisto. Kuvassa Katariina Vähäkallio ja Liisa Pentti.
