Veera Lamberg, Lontoo – Kolmen vuoden opinnot alkavat lähestyä loppuaan. Yhtä aikaa toivoo, ettei tämä vielä loppuisi, mutta toisaalta on tunne, ettei jaksaisi yhtään enempää. On hyväksyttävä se, ettei olekaan tullut niin häikäisevän hyväksi, niin väsymättömäksi, niin voimakkaaksi, niin notkeaksi ja vahvaksi esiintyjäksi kuin joskus kuvitteli. Että koulu voi antaa vain työkalut tulevaisuudelle.
Toukokuu 2008
Lopun alkua
Kolmen vuoden opinnot Lontoossa alkavat lähestyä loppuaan, ja tunnelmat ovat ristiriitaisen haikeat ja helpottuneet. Yhtä aikaa toivoo, ettei tämä vielä loppuisi, mutta toisaalta on tunne, ettei jaksaisi yhtään enempää. Ja samaan aikaan on hyväksyttävä se tosiasia, ettei olekaan tullut niin häikäisevän hyväksi, niin väsymättömäksi, niin voimakkaaksi, niin notkeaksi, ja niin vahvaksi esiintyjäksi kuin kuvitteli naiivisti tulevansa sitten joskus isona, kun kunniakkaasti valmistuu. Että tämä ala jos mikä on elämänpituista oppimista, joka vaatii nöyryyttä sekä yleisille että itse itselleen asetetuille ihanteille. Että koulu voi antaa vain työkalut tulevaisuudelle, joka tulee aina olemaan jatkuvaa etsimisen ja löytämisen vuoropuhelua.
Mutta toisaaltahan juuri siinä piilee koko elämän viehätys, siinä tosiasiassa, ettei koskaan tule valmiiksi. Ajatus siitä, ettei yhtäkkiä olisikaan jotain, mitä kohti kurkottaa, unelmia paremmasta, viisaammasta ja jalostuneemmasta tai uudesta siitä jostakin, on melkeinpä ahdistavan pelottava, vastenmielinen. Vaikka tulevaisuus hieman huolestuttaakin lähinnä siltä kannalta, että saako tanssista tarpeekseen sitten, kun koulu ei enää tarjoakaan jokapäiväisiä treenitunteja, on oppinut myös näkemään tavallisen elämän merkityksen. Sen, ettei voi antaa mitään, jos ei joskus ole myös saajan asemassa, sen ettei voi tehdä taidetta tyhjiössä.
Ei voi tuntea, kommentoida, herkistyä, rinnastaa, ammentaa, inspiroitua, kehittyä, eikä jaksaa, jos elämä on pelkkää työtä. Kolmen vuoden erityisen intensiivisen opiskelun jälkeen tuntuu vapauttavalta ajatukselta ihan vain se, että saa hieman itsenäisemmin itse päättää mitä tekee ja milloin tekee ja jopa missä tekee. Olla vaikka vähän aikaa ”normaali” työssäkäyvä ihminen kahvilan tiskin takana ja tuulettaa ajatuksiaan tanssista ja taiteesta. Tanssijan ammatin raskautta en onneksi pelkää fyysisesti, henkisesti tai taloudellisestikaan, sillä koulu on pitänyt huolen siitä, että kaikkia äärirajoja on tullut kokeiltua ja niihin jopa totuttua. Selviäminen näistä kolmesta vuodesta on ollut sopeutumisen, päättäväisyyden, sitkeyden ja järjestelykyvyn ihmettä, jota ei usko aina itsekään.
Maisterintutkintokin vielä odottaa, mutta tuskin tässä maassa, sillä yli viiden tuhannen euron tutkintomaksua ei helposti kerätä kasaan. Kun ottaa vielä huomioon, etteivät opiskelijat saa täällä opintotukeakaan, tuntuu Suomeen syntyminen todelliselta lottovoitolta. Lisäksi jatko-opiskelupaikka ei ole täällä itsestäänselvyys millään alalla, sillä maisterintutkintoon on aina pyrittävä erikseen. Suomalainen koulutusjärjestelmä tuntuu melkein utopialta tämän maan perspektiivistä katsoen.
Utopialta tuntui joskus myös oma valmistuminen. Nyt sen ollessa kuitenkin käsillä on ollut hienoa seurata kollegoidensa taiteellisia opinnäytetöitä, kuunnella esitelmiä ja lukea kokonaan kirjallisia lopputöitä. Se on tuonut ikään kuin enemmän käsinkosketeltavaksi kaiken sen, mitä on kolmen vuoden aikana kokenut ja oppinut. Se on myös vahvistanut tunnetta siitä, että tanssin kieli jos jokin on kansainvälinen, eikä tunne rajoja, ja rauhoittanut epävarmuutta omasta tietynlaisesta juurettomuudestaan. Että loppujen lopuksi puhun samaa tanssin kieltä, minne tahansa menenkin. Että vaikka mielelläni palaan Suomeen, maailma on aina minulle avoin, eikä kokemuksia, muistoja ja luotuja uuden alkuja kukaan voi koskaan ottaa minulta pois, ja voin aina hyödyntää ja ammentaa niistä lisää, oli sitten maantieteellinen sijaintini mikä hyvänsä. 
Veera Lamberg
Kirjoittaja valmistuu Lontoon Labanista tanssitaiteen kandidaatiksi kesällä 2008.
