Arja Tiili – Levotonta
Wayne McGregor on vienyt taidettaan tieteen puolelle. Tanssi oli taituruudessaan voimistelijamaisen briljanttia, mutta se ei sykähdyttänyt sieluani. Ehkä se oli liian täydellistä? Lue
Hanna Pajala – Suorituskyvyn rajoilla
Wayne McGregorin AtaXia oli hengästyttävä liikkeen ja musiikin yhdistelmä. Kymmenen teknisesti huikean tanssijan ryhmälle tehty teos oli nopeudessaan ja liikkeen haastavuudessaan lähes kiduttavaa katsottavaa. Lue
Kuva: Ravi Deepres
AtaXia
Random Dance (UK)
Kansallisoopperan Alminsali la 6.11. ja su 7.11.2004
Konsepti ja ohjaus: Wayne McGregor
Koreografia: Wayne McGregor, yhteistyössä tanssijoiden kanssa
Tanssijat: Odette Hughes (harjoittaja), Claire Cunningham, Laila Diallo, Antonia Grove, Khamiane Halsackda, Léo Lérus, Ngoc Anh Nguyen, Matthias Sperling, Hilary Stainsby, Antoine Vereecken.
Alkuperäinen musiikki: Trance by Michael Gordon
Musiikin äänitys: Icebreaker
Näyttämösuunnittelu: Wayne McGregor ja Lucy Carter
Valosuunnittelu: Lucy Carter
Graafinen suunnittelu ja filmi: John Warwicker@tomato
Pukusuunnittelu: Ursula Bombshell
Levotonta nopeatempoisuutta
AtaXia-teoksen kreikkalaisperäinen nimi tarkoittaa epäjärjestystä (ataxi). Sana tarkoittaa myös neurologista tilaa, joka vaikuttaa tasapainoon ja koordinaatioon. Myös koreografi Wayne McGregor puhuu kehon kontrolloimattomuudesta.
British Councilin Contrasts-lehdestä luen, että koreografisen prosessin tutkintavaiheessa ryhmä työskenteli ataxiasta kärsivän ihmisen kanssa, sisällyttäen joitakin hänen kokemuksistaan teokseen. Koreografian liikkeet ovat kuitenkin klassisen baletin liikemuotoja ja askelia mukailevaa järjestelmällistä ja kontrolloitua äärimmilleen hiottua liikettä. Liikkeitä tosin katkottiin ja muunneltiin nivelien kautta, tipautellen kehon jäseniä pienin erin ja nytkyen ääripäihin viedyistä liikkeistä. Ymmärtääkseni liikkeiden nytkyvä estetiikka liittyi juuri tuohon kehon kontrolloimattomuuden käsitteeseen.
Jossain vaiheessa mieleeni putkahtivat etenkin ryhmätanssiosuuksissa arjalaiset kenttäjumppaohjelmat 40-luvulta. Puhtaat linjat, arabeskit ja käsien suorat ojentelut eri suuntiin sekä kurinalaisen tiukka keskittyminen liikkeiden suorittamiseen näytti olevan olennaista. Musiikki oli hypnoottisesti toistuvaa trancepulssia, joka muuntui ”trancefolkloreksi” ja Steve Reich -tyyliseksi yhtäjaksoiseksi ”pulssittamiseksi”. Tanssijat ja heidän kehonsa olivat äärimmilleen treenattuja ja viritettyjä. Koreografia ei antanut armoa tanssijoille ainakaan kunnon ja kestävyyden puolesta. Jotenkin tuli tunne, että epäjärjestyksen ja kontrolloimattomuuden näyttämölle asettelu oli kuitenkin kovin kontrolloitua ja näennäistä.
Teoria vastaan käytäntö
McGregor on vienyt taidettaan tieteen puolelle. Ohjelmalehtisestä luen, että hän on perehtynyt ihmiskehoon tieteen kautta. Koreografi on syventänyt kehollista tuntemustaan kognitiivisen psykologian ja neurologian aloilla. Mukana teoksen toteuttamisessa on ollut joukko tutkijoita Cambridgen yliopiston kokeellisen psykologian laitokselta.
Kaikki tämä tieto käsiohjelmassa pistää miettimään, että miten nämä tutkijat ovat käytännössä osallistuneet teoksen valmistamisprosessiin – sen verran mielenkiintoiselta vaikuttaa. Pelkkä tieto tutkijoiden mukanaolosta ei kuitenkaan saa minua katsomaan teosta mitenkään muulla tavalla kuin juuri neoklassisvaikutteisena nykytanssiteoksena.
Olisi todella mielenkiintoista tietää prosessin käytännön yhteistyöstä tanssijoiden, tutkijoiden ja koreografin kanssa. Minkälaisia oivalluksia saavutettiin? Millainen oli tanssijoiden suhtautuminen prosessiin? Jotenkin nyt tuli tunne että pintaa kyllä raapaistiin, mutta itse sisältöön ei päästy. Tanssiesitys itsessään oli kyllä massiivinen. Kompositio soljui duetoista trioihin ja sooloihin, kvartetteihin ja isoihin 9-10 hengen ryhmätanssiosuuksiin. Lavalla saattoi tapahtua kaksi, kolme tai neljäkin tanssiosuutta yhtä aikaa. Itse esityksen nimi AtaXia eli epäjärjestys selkeni paremmin esityksen loppupuolella, jolloin alettiin ryöpsähdellä ulos ns. järjestelmällisistä kompositiokaavoista. Mielestäni loppupuolen tanssiosuudet olivat mielenkiintoisempia säännöllisyyden ja symmetrian hieman helpottaessa.
Lopussa aloin jopa seurata tanssijoita tarkemmin ja etenkin muutama heistä sai katseeni viipymään juuri heissä, minun sen kummemmin välittämättä miltä muu kokonaisuus näytti. Ehkä tämä oli niin intensiivistä ja virtuoosia tanssin tykittämistä, että siihen jopa väsyi ja tuli halu saada jokin lähempi kontakti itse tanssijoihin. Huomaan, että en vaikutu pelkästä kehollisesta taituruudesta niin paljon kuin esiintyjyydestä ja esiintyjän lähelle jollain tasolla pääsemisestä. No, makukysymys tuokin lienee.
Teoksen keskivaiheilla oli osuus, jossa näyttämön takaseinään projisoitiin virtuaalikuvamateriaalia hengästyttävällä nopeudella. Ehdin lukemaan sanoja kuten ”Reason?” ja ”Invisible”. Tuli tunne, että katsoin sisälle tietokoneen live-virtuaalimaailmaan. Jotenkin kysymys ”Reason?” kuvasi melko hyvin ajatuksiani kun katselin tapahtumia lavalla. Kaikki kuulosti hienolta ohjelmalehtisessä, mutta en oikein osannut soveltaa näkemääni ajatukseen neurologiasta ja kognitiivisesta psykologiasta. Tuntui siltä, että olisin halunnut ohjelmalehtisessä lisää konkreettista informaatiota aiheen käsittelystä suhteessa tähän esitykseen. Ehkäpä McGregorille oli järjestetty keskustelutilaisuus esityksen jälkeen juuri tuollaisten ajatusten tyydyttämiseksi. Itse en keskusteluun kovin pitkään jäänyt. Esityksestä puhuminen heti sen jälkeen tuntui liian paljolta. Halusin hengähtää.
Otin selvää, että kognitiivisen psykologian ydinkäsitteitä ovat sisäiset mallit eli skeemat ja havaintokehä. Kognitiivisen psykologian keskeisiä tutkimuskohteita ovat ihmisen tiedonkäsittelyyn liittyvät toiminnot eli kognitiiviset toiminnot. Keskeisimpiä kognitiivisia toimintoja ovat: 1.havaitseminen ja tarkkaavaisuus eli tiedon vastaanottaminen ja hankkiminen, 2. ajattelu ja muisti eli tiedon käsittely ja tallentaminen sekä 3. kieli ja ajattelu eli tiedon käyttö ja soveltaminen.
Hmm. Heräsi kysymys, miten esim. yllä mainittuja kognitiivisen psykologian avainkäsitteitä on sovellettu työssä tanssijoiden, tutkijoiden ja koreografin kanssa? Ohjelmalehtinen olisi voinut sisältää tarkempaa informaatiota itse käytännön prosessista.
Esitys antoi viitteitä Wayne McGregorin käsityksestä ja suhteesta neurologiaan ja kognitiiviseen psykologiaan. Kaikki kunnia sille, mutta täytyy subjektiivisesti sanoa että esitys ei kolahtanut minuun. Tanssi oli taituruudessaan voimistelijamaisen briljanttia, mutta se ei sykähdyttänyt sieluani. Ehkä se oli liian täydellistä? Ehkä koreografian freneettinen ja levoton nopeatempoisuus ei antanut tilaa hengähtää, edes siellä keskivaiheilla, kun tanssijat vain makasivat hiljaa lattialla jonkin aikaa. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Ehkä koreografin nimenomainen tarkoitus oli saattaa katsoja levottomaan tilaan? Ehkä minut katsojana haluttiin saattaa omille äärirajoilleni siinä, miten paljon jaksan ottaa vastaan ennenkuin alan voida pahoin?
AtaXia on tanssijoidensa puolesta tanssin Rolls Royce ja Wayne McGregor englantilaisen koreografian Lord of the Mansion. Silti teos ei saanut sukkia pyörimään jaloissani saati herättänyt minussa mitään sen suurempia älyllisiä tai emotionaalisia oivalluksia.
Arja Tiili on Helsingissä asuva ja toimiva freelance-koreografi/tanssija. Hänen viimeisin esityksensä Raaka-aineet osa 1. oli nähtävillä Kiasman URB-festivaalilla kesällä 2004. Yhteiskunnallisesti kantaaottavissa ja mustan huumorin siivittämissä teoksissaan Tiili tuo tuoreita näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. Hänen esityksensä muodostuvat tanssin, tekstin, puheen, laulun ja toisinaan viittomienkin välityksellä. Juuri nyt hänellä on työn alla uusi esitys yhteispohjoismaiselle teatteriryhmä Subfraulle. Teoksen ensi-ilta on huhtikuussa 2005.
atiili@welho.com
www.danceinfo.fi/tanka
www.subfrau.com
Suorituskyvyn rajoilla
Wayne McGregorin AtaXia oli hengästyttävä liikkeen ja musiikin yhdistelmä. Kymmenen teknisesti huikean tanssijan ryhmälle tehty teos oli nopeudessaan ja liikkeen haastavuudessaan lähes kiduttavaa katsottavaa.
Kun yhtäältä ihmetellen nauttii koreografian kompleksisuudesta ja tanssijoiden taitavuudesta, on toisaalta kineettisesti kiduttavaa seurata kehojen vääntyvän uskomattomiin suorituksiin ja testaavan suorituskyvyn rajoja. Koreografi on teosta tehdessään tutkinut ataxia-nimistä neurologista sairautta, jossa aivojen ja kehon yhteys häiriintyy. Tästä lähtökohdasta tehty liikemateriaalin tutkimus on johtanut uskomattomaan koreografiaan, jota ei ole tosin mahdollista toistaa ilman äärimmilleen viritettyä koordinaatiota sekä kehon ja aivojen yhteistyötä.
McGregor käyttää paljon klassista liikesanastoa ja muotokieltä yhdistäen niihin vääntyneitä ja outoja kehon muotoja sekä herkkää kehon käyttöä. Vaativaan, tekniseen liikekombinaatioon saatetaan yhdistää jonkin ruuminosan hervottomuus tai näennäinen kontrolloimattomuus, jolloin vaikuttaa siltä kuin jokin osa tanssijan kehosta toistaisi täysin eri koreografiaa kuin muu vartalo.
Teos onkin kummallinen yhdistelmä räjähtävää nopeutta ja energiaa sekä herkkää kommunikointia. Sen äärimmäisen tiheä tempo ja katsojan aistit ylivirittävä ärsykkeiden runsaus sai aikaan kummallisen ajan vääristymän, jossa teoksen osien tai kokonaisuuden tosiasiallinen kesto ei korreloinut omaan kokemukseen. Instrumentaalisesti ja rytmisesti monimutkainen ja äärimmäisen täysi musiikki yhdessä yksityiskohtaisen liikekielen ja monitasoisten lavatapahtumien kanssa asettivat katsojan vastaanottokyvyn koetukselle. Katsomiskokemus jäi fyysisesti kehoon pitkäksi aikaa esityksen jälkeen.
Hanna Pajala-Assefa on helsinkiläinen, nykytanssin vapaalla kentällä viimeiset 10 vuotta työskennellyt koreografi-tanssija.