Piia Ahonen – Tanssiteos kuin Rubikin kuutio
Liikkeellä marraskuussa -festivaalin avausteoksena nähty saksalaisen Antje Pfundtnerin soolo eigenSinn näyttää ensi silmäyksellä pettävän yksinkertaiselta. Lähemmässä tarkastelussa se osoittautuu kuitenkin taitavasti rakennetuksi ja monia ajatuskerrostumia sisältäväksi teokseksi. Lue
Jouka Valkama – Nuoren naisen mieli(kuvitus)
Nuori saksalainen naiskoreografi Antje Pfundtner kertoo oman yllätyksillä ja huumorilla höystetyn tarinansa. Suurin yllätys on kuitenkin, että esitys on melkein tunnin mittainen soolo ja sen jaksaa katsoa. Lue
Kuva: Iris Terzka
eigenSinn
Koreografia ja tanssi: Antje Pfundtner (Saksa)
Valosuunnittelu: H.W. Ahrends
Äänisuunnittelu ja musiikki: Dayton Allemann
Puvustus ja lavastus: Sabine Kohlstedt
Maailman ensi-ilta 20.2.2003 Kampnagel, Saksa, Suomen ensi-ilta 3.11.2004 Sellosali, Espoo
Tanssiteos kuin Rubikin kuutio
Liikkeellä marraskuussa -festivaalin avausteoksena nähty saksalaisen Antje Pfundtnerin soolo eigenSinn näyttää ensi silmäyksellä pettävän yksinkertaiselta. Lähemmässä tarkastelussa se osoittautuu kuitenkin taitavasti rakennetuksi ja monia ajatuskerrostumia sisältäväksi teokseksi.
Avain soolon rakenteeseen ja teemoihin sisältyy jo sen monitulkintaiseen nimeen. Eigensinn tarkoittaa muun muassa uppiniskaisuutta. Nimen kirjoitusasu johdattaa kuitenkin yhdyssanan osien erillisiin merkityksiin: eigen=oma, sinn=(tunne)aisti.
Pfundtnerin soolo käsittelee molempia nimen sisältämiä aiheita. Uppiniskaisuus liittyy muun muassa teoksessa luettavaan Grimmin veljesten satuun Itsepäinen lapsi ja sen sisältämän opetuksen nurinkurisuuteen: onko itsepäisyys, oma tahto todellakin paha asia? Toisaalta Pfundtner tarkastelee näyttämöllä olemista, esittäjän tuntemuksia, tämän suhdetta sisäiseen (keho) ja ulkopuoliseen (katsojat) maailmaan.
Teoksen nimen monimielisyys paljastaa myös teoksen rakenteen. EigenSinn koostuu suhteellisen pienestä määrästä erillisiä elementtejä, joita Pfundtner varioi ja yhdistelee erilaisiksi kokonaisuuksiksi. Mieleen tulee Rubikin kuutio, jota kääntelemällä saa aikaan jatkuvasti uusia kuvioita. Yllämainitut teemat kulkevat lomittain, sekoittuen ja luoden uusia merkityksiä.
Teos on näin ollen täynnä viittauksia itseensä. Tapahtumia ennakoidaan, toisaalta niitä selitetään jälkikäteen. Pfundtner esimerkiksi päätyy teoksen loppukiitoksiin kesken soolon. Kohtaan liittyvä ääniraita kuullaan kuitenkin vasta myöhemmin, ja teoksen lopussa näemme ja aikaansaamme oikeat loppukiitokset ja aplodit. EigenSinn onkin myös hyvin itsetietoinen teos. Se ei yritä luoda illuusiota toisesta todellisuudesta, vaan paljastaa avoimesti luonteensa taiteilijan rakentamana kokonaisuutena.
Teoksen yhtenä rakennusaineena toimivat Pfundtnerin esittämät tarinat. Itsepäisen lapsen lisäksi teksteissä puhutaan muun muassa satunnaisista sankareista ja päättäväisistä äideistä. Pfundtnerin tapa yhdistellä asioita uusiksi kokonaisuuksiksi ulottuu myös teksteihin. Neljästä päätarinasta poimitut yksityiskohdat yhdistellään kahdeksi eri variaatioksi, jotka molemmat luovat uusia näkökulmia alkuperäisten tarinoiden sisältöihin.
Esiintyjän itseironiaa
Antje Pfundtner esittää teoksen valloittavasti. Hänen voimansa ja läsnäolonsa kantavat läpi esityksen. Kontakti yleisön kanssa säilyy vahvana alusta loppuun saakka. Hänen liikkumisessaan on kehoaan tunnustelevan lapsen aitoutta. Toisaalta kehon itsepäisyys tuntuu asettuvan vastakkain lapsen/tanssijan tahdon kanssa.
Pfundtnerin itseironinen esittämisen tapa toimii linjassa teoksen itsetietoisuuden kanssa. Katsojille paljastetaan myös (soolo)esiintyjän työskentelyyn väistämättä liittyvä egoistisuus: Pfundtnerin käsittelyssä se rinnastuu jopa julkiseen masturbointiin. Kohtaus on lähes vaivaannuttava, mutta Pfundtner tuntuu sanovan, että niin sen pitääkin olla. Katsojista ei saisi tehdä kenekään egon hoivaajia.
Teos on täynnä hiljaista huumoria, joka syntyy ennen kaikkea juuri itseironiasta. Humoristisuuden ja monitasoisuuden lisäksi teoksen vahvuuksia on myös elementtien vähäisyydestä syntyvä ilmavuus.
Teoksen monisyisyys ja vivahteikkuus paljastuu sen lumoavimmassa kohtauksessa. Jo aiemmin katsojille on esitelty pohjastaan avoin peilipallo. Hieman myöhemmin Pfundtner asettaa pallon päähänsä keskellä näyttämöä ja alkaa pyöriä. Hetkessä koko näyttämötila ja osa katsomoa on muuttunut satumaailmaksi, jossa kimaltelevat ja pyörivät ympäri lukuisat tähdet. Tämän illuusion keskiössä pyörii esiintyjä.
Yksinkertaisista elementeistä luotu kohtaus kiteyttää teoksen eri teemat yhteen kuvaan: taideteoksen luoma illuusio lumoaa, mutta samalla on selvästi nähtävillä miten se luodaan. Kuva ilmentää haaveita ja visioita, omaa tahtoa, mutta samalla kaiken keskipisteenä on esiintyjä. Älykästä, taidokasta ja hurmaavaa.
Piia Ahonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen filosofian maisteri, joka työskentelee Tanssin Tiedotuskeskuksessa tiedottajana ja TANSSI-lehden toimitussihteerinä. TANSSI-lehden lisäksi hän on kirjoittanut tanssista ja teatterista Aamulehteen ja Ilta-Sanomiin.
Nuoren naisen mieli(kuvitus)
Nuori saksalainen naiskoreografi Antje Pfundtner kertoo oman yllätyksillä ja huumorilla höystetyn tarinansa. Suurin yllätys on kuitenkin, että esitys on melkein tunnin mittainen soolo ja sen jaksaa katsoa.
Antje Pfundtner (s. 1976) on saamieni tietojen mukaan yksi lupaavimpia nuoria saksalaiskoreografeja. Sooloteoksensa eigenSinn perusteella hän on ainakin hyvillä ideoilla ja mielikuvituksella varustettu taitava tekijä. Minuun ei tehnyt niinkään vaikutusta hänen tapansa luoda liikettä tai tanssia sitä, mutta hauskoilla ja hieman provosoivilla yllätyksillä ryhmitelty, hienosti rakennettu esitys oli nautittavaa ja mielenkiintoista katsottavaa.
Teos tanssittiin suurelta osin hiljaisuudessa, jolloin liikettä rytmitettiin vain tanssijan hengityksellä. Välillä taas Pfundtner puhui ja kertoi tarinoita tanssiessaan. Neljässä lyhyessä kertomuksessa hän kävi läpi sankaruutta, onnistumista sekä toisaalta epäonnistumista ja sinnikkyyttä. Näitä teemoja sitten ilmennettiin myös liikkeissä ja kohtausten rakenteessa.
Hetkittäin kuultu musiikki oli joko kauniita hiljaisia teemoja tai kovalla volyymillä soitettua musiikkia. Äänisuunnittelusta ja musiikista vastasi Dayton Allemann ja kuultuja musiikkikappaleita olivat Andrew Sistersin ”Bei mir Bist du schön” ja Liven ”All over you”. Näiden kappaleiden käyttäminen hauskoina yllätysmomentteina oli erittäin nautittavaa, mutta muulta osin musiikin käyttö oli mielestäni hiukan itseään toistavaa. Musiikkia käytettiin hyvin harvakseltaan, eikä se useinkaan tuonut mitään lisää teoksen tunnelmaan.
Visuaaliselta ilmeeltään teos oli kliinisen valkoinen. Näyttämöllä oli valkoinen taustakangas ja lattia sekä lavastuselementteinä valkoinen pöytä, tuoli ja laatikko. Tällainen esillepano antoi hyvin arvoa tanssijalle ja loi laitosmaisen vaikutelman. Välillä jopa tuli tunne siitä, että olisi katsonut esiintyjää mielisairaalassa peililasin läpi. Tälle kuvalle saatiin hetkittäin hienoja visuaalisia kontrasteja, joihin kuului mm. peilipallopäähineen kanssa pyöriessä muodostunut näyttävä valopyörre. Esiintyjän puku oli kuitenkin hieman kummallinen (eri kuin lehdistökuvissa). Vähän ei-minkään-väriset vihreät housut ja punertava paita eivät mielestäni olleet tarpeeksi iskevä yhdistelmä puhtaan valkoista taustaa vasten.
Teoksen parasta antia olivat sen yllättävät ideat ja kohtaukset, jotka yhdessä muodostivat monitahoisen ja hienosti mietityn kokonaisuuden. Näitä yllätyksiä olivat mm. käden katkaisu lihakirveellä, peilipallopäähine, ilmoille kovaa jyrähtävä kitararokki ja pitkät, käsistä riistäytyvät välikumarrukset, joiden jälkeen (kun aplodit myöhemmin kajahtivat nauhalta ilmoille) esiintyjä ei kyennyt kuin ryömimään ulos näyttämöltä. Eritysmaininnan saa ymmärrys siitä, että maailmassa ei ole mitään ikävämpää kuin liian lyhyt pitkä kohtaus, joten jos haluaa istua hiljaa pöydän ääressä yleisöä tuijottaen, niin siinä on sitten paras istua kauan. Ei riitä, että yleisö tuntee olonsa kiusalliseksi ja odottaa hiljaisuuden loppuvan, vaan sen tulee tottua olotilaansa. Silloin liikkeelle lähtö on taas aito yllätys.
Mielenkiintoinen oli myös loppupuolella tullut käänne, joka ainakin minulla muutti jännittävästi käsitykseni koko teoksesta. Siihen saakka kaikki oli ollut varsin viattoman ja hiukan naiivinkin oloista, mutta kun päästiin soittamaan ilmakitaraa, niin tanssijattaren kädet hakeutuivat kuin väkisin masturboimaan. Hetki oli lyhyt ja hämmentävä, mutta sen jälkeen kaikki näkemäni tuntuikin intiimimmältä nuoren naisen omakuvalta. Eikä kaikki, joka ensin nauratti ollutkaan enää niin kevyttä ja hauskaa.
Pfundtner tanssi sulavan ja luonnollisen oloisesti. Hän oli hakenut liikkeisiin samaa yllätyksellisyyttä ja kontrasteja, kuin itse teoksen rakenteessa, ja itsessään ne sitä olivatkin, mutta liikelaadullisesti vaihtelu oli liian vähäistä, jotta yllätykset olisivat täysin toimineet.
Kaiken kaikkiaan teos oli kuitenkin varsin viihdyttävä ja puhutteleva kokemus. Se oli persoonallinen, nuori ja älykäs, siis tekijänsä näköinen. Oli vain suuren suuri sääli, että ainoastaan kourallinen ihmisiä oli löytänyt tiensä Leppävaaran Sellosaliin. Itse teos olisi varmasti auennut helposti nuorille ja vähemmän tanssia nähneelle yleisölle.
Esitys oli osa Liikkeellä marraskuussa -festivaalia, joka tuo aina vuosittain pääkaupunkiseudulle nähtäväksi mielenkiintoisia nykytanssiteoksia. On hienoa, että tällainen tapahtuma on olemassa, ja toivonkin, että festivaali tästä vain kasvaisi ja saisi uuden yleisön kiinnostumaan nykytanssista.
Jouka Valkama on Suomen Kansallisbaletissa työskentelevä tanssija ja koreografi. Hän siis pääasiassa hyppii ja heittää jalkaa työkseen, mutta tekee välillä myös liikkeistä taidetta, mistä voi saada todisteita Oopperan Alminsalissa joulukuussa 2004 sekä touko- ja marraskuussa 2005.
Kuva: Jonas Lundqvist
