Arja Tiili – Huolenpitoa ja ruoskaniskuja
Olin eilen torstaina kokemassa jotain ainutlaatuista, täytyy myöntää. Secret Service on äärimmäinen ja maailman yksityisin tanssiteos ainakin sen kokijalle. Lue
Jyrki Karttunen – Kokemus teoksena
Compagnie Felix Ruckertin esityskonsepti Secret Service ravistaa aidon virkistävällä ja terapeuttisella tavalla käsitystä siitä, mikä on teos tai esitys. Lue
Liisa Pentti – Oman mielen teatteria
On samanaikaisesti kaunista ja pelottavaa tajuta, miten olemattomiksi rajat kehojemme välillä voivat muuttua, miten helppoa on koskettaa tuntematonta ja siten tehdä hänet onnellisiksi. Lue
Secret Service
Compagnie Felix Ruckert (Saksa)
Kiasma, Helsinki
4.-5.11.2004 klo 16-20, 6.-7.11.2004 klo 14-18
Konsepti, koreografia ja valosuunnittelu: Felix Ruckert
Musiikki: Eastpole
Tanssijat: Matthieu Burner, Davide Campiani, Vittoria de Ferrari, Laura Frigato, Catherine Jodoin, Delta RA’i, Gabri, Marika Rizzi, Felix Ruckert, Paolo Rudelli, Mata Sakka, Elettra de Salvo, Gregor Weber
Viettelijättäret: Caprice Dilba ja Ina Stockem
Ensi-ilta 5.2.2002 Dock 11, Berlin
Helsingissä perjantaina 5.11.2004
Arja Tiili: Päiväkirjanomaisia ajatuksia Felix Ruckertin interaktiivisesta esityksestä Secret Service
Olin eilen torstaina kokemassa jotain ainutlaatuista, täytyy myöntää. Ensin jonotin odotusnumeron kanssa vuoroani palveluun kuin pankissa tai lääkärissä ikään. Oman numeroni ilmaantuessa näyttötaululle tulin johdatetuksi Kiasman toiseen kerrokseen miellyttävään odotushuoneeseen jossa oli tarjolla tuoreita hedelmiä, keksejä, suklaata ja vettä. Tunnelma oli kihelmöivä, seinän takaa kuului Eastpolen elektroninen musiikki rauhallisine ja joskus nopeatempoisine rytmeineen.
Ystävällisen tuntuinen nainen (viettelijätär) kyykistyi selvittämään ensimmäisen osion pelisääntöjä meille neljälle silmät suurina istuvalle naiselle. Silmilleni sidottiin musta silmänauha ja minut johdatettiin huoneeseen, jossa yksi tanssijoista otti minut haltuunsa. Johdattelu oli hyvin lempeää ja luottamusta antavaa, en hetkeäkään epäillyt ettei tanssija osaisi pitää minusta huolta. Minusta oli ihastuttavaa huomata, miten äkkiä aloin luottamaan ihmisiin huoneessa. Tapa, jolla he koskettivat ja johdattelivat minua antoi ymmärtää että olen turvassa. Olimme kaikki paljain jaloin, joten liikkuminen, juokseminen, konttaaminen, kantaminen ym. tekeminen oli vaivatonta. Lattia oli pehmustettu, joten kaatuminenkaan ei olisi tehnyt kipeää.
Olinko terapiassa?
Halusin olla suhteellisen passiivinen ja johdateltavissa. Annoin viedä itseäni ja päätin vain luottaa ja antaa mennä. Tuli tunne avaruudesta ja painottomassa tilassa leijumisesta. Terapeuttinen kokemus, huomasin miten muut aistini näköaistin nyt puuttuessa alkoivat elää herkemmin. Tuntoaisti, hajuaisti ja kuuloaisti herkistyivät. Itse asiassa myös hedelmät odotushuoneessa maistuivat jotenkin paremmilta session jälkeen. Tuntui vapauttavalta olla näkemättä ihmisiä, joiden kanssa liikkui ja jotka minua liikuttivat, hieroivat minua eri ruumiinjäsenillään, puhalsivat lämmintä ilmaa selkänikamiini, kantoivat ja manipuloivat minua.
Olin taivaassa, tuntui etten ollut koskaan saanut parempaa kehon- ja mielenhuoltoa kuin mitä nyt olin kokemassa. Takaisin tullessani huomasin että olin ollut huoneessa melkein tunnin. Uskomatonta miten ajan ja tilan taju jotenkin menettivät merkityksensä tämän tapahtuman aikana. Mietin, että olisin voinut jatkaa kauemminkin. Tosin ajoitus ulossaattamiselleni oli oikea, sillä olin juuri miettinyt itsekseni että oliko minun tarkoitus itse lopettaa tämä toiminta sanomalla jotain vai oliko tarkoitus vain olla vietävänä kunnes nämä toimijat toisin päättivät.
Ensimmäisen osan kokemus oli todella terapeuttinen ja mieltä hellivä. Tuli tunne kannettuna olemisesta. Mitä tahansa tapahtuukin, niin minusta pidetään huolta. Tuli jopa muistoja lapsuudesta, lapsena olemisesta, miten äiti piti sylissä ja keinutti. Tunne oli niin turvaa ja rauhaa antava. Kun minut palautettiin takaisin odotushuoneeseen, niin tunsin saaneeni olla mukana mieltä ja kehoa puhdistavassa tapahtumassa.
SM-sessio: Käsiraudat ja ruoskan iskuja, auts!
Seuraavaksi matkasin takaisin Kiasman aulaan odottamaan vuoroani tasolle 2. Ensimmäisellä tasolla käyneistä ihmisistä moni näytti olevan euforisessa tilassa. Ymmärsin täysin tunteen, itsekin siinä nyt leijuin.
Lopulta tulin johdatetuksi kahden muun ihmisen kanssa toiseen odotustilaan, jossa lempeältä vaikuttava nainen selitti, että nyt olisi tarkoitus riisua kaikki vaatteet pois paitsi alushousut. Pöydän alta pilkottivat kahdet käsiraudat ja viereisestä huoneesta kuului läiskintää ja vaimeita ääniä joita ihmiset päästelivät kun rennolla kädellä lyöty läpsähdys ilmeisesti hieman sattui. Hmm… Tämä taisi ollakin sitten jotain ihan muuta kuin tuo ensimmäinen osio. Hämmästyin tästä riisumisinformaatiosta, en ollut varautunut moiseen. Ajattelin että ehkä jos t-paidan olisi korkeintaan riisunut, mutta nytpä pitikin riisua lähes ilkosilleen. Mietin, että näkevätkö muut osanottajat tämän ns. nöyryytyksen mihin olin osallistumassa, sillä sitä en halunnut. Kysyttyäni asiasta selvisi että vain ohjaajat itse näkevät osallistujat, me emme siis näe toisiamme, mikä hiukkasen helpotti.
Olin toki lukenut aivan alussa Kiasman aulassa saamani Secret Service -pelin säännöt, mutta en nyt muistanut ihan jokaista hienosäätöä kun tässä istuin. Päätin kokeilla huoneeseen menoa käsiraudoilla, joita ilmankin siis olisi mahdollisuus toimintaan osallistua. Vasta myöhemmin uudestaan sääntöjä lukiessani tajusin että käsirautoihin suostuminen tarkoitti myös kovempaan käsittelyyn suostumista. No, olisihan se pitänyt arvata. Niin, ja tässä nyt sitten istuin seksikkäissä mustissa pitsialushousuissani käsiraudoissa ja musta silmänauha silmieni peittona. Mietin, että enpä olisi parempaa alushousuvalintaa pystynyt juuri täksi päiväksi tekemään. Mietin että onhan tämä nyt koettava sillä en ole koskaan kokeillut mitään pro SM-sessiota ja nytpä siis pääsisin jotain sen suuntaista kokemaan. Omia reaktioitani mielenkiinnolla ajattelin seurata.
Minut ohjattiin sisälle huoneeseen, jossa soi melodinen ja välillä rytmisempi elektroninen musiikki. Kuulin ruoskinnan ja läpsimisen ääniä, ihmettelin miten hiljaa itse osanottajat olivat, ei kivun aiheuttamaa voihkintaa tms. Parini oli mies joka ensin alkoi hyväillä minua, suudella (tosin ei suulle) jne. Sitten hän antoi käteeni monisyisen piiskan, jollainen hänellä itselläänkin oli. Ymmärsin pelin idean, se miten lujaa tai mihin häntä piiskasin oli hänelle merkki siitä miten ja millä voimalla hän pystyi kohtelemaan minua.
Sanaakaan ei muuten näissä huoneissa vaihdettu verbaalisella tasolla, kaikki perustui keho-kosketuskommunikaatioon. Välillä piiska vinkui siihen malliin että oli pakko sanoa stop, en ollut ihan niin kotonani tässä huoneessa kuin mitä olin ollut osa 1:ssä.
Taso 2 contra taso 1
Huomasin että olin tässä toisessa sessiossa enemmänkin sokea sivustaseuraaja. Tuntui, etten ollut kontaktissa kehooni samalla tavalla kuin olin ollut ensimmäisessä osiossa. Kokemus täällä ei enää ollut niin kokonaisvaltainen, erkaannuin kehostani seuraamaan itseäni kuin ulkopuolelta ikään. Mielestäni tämä ei tuntunut niin eroottiselta ja sensuellilta kuin ensimmäinen vaatteet päällä kokemani sessio. On totta, että kiihottuminen, intohimo ja erotiikka syntyvät aivotoiminnan kautta.
Kosketus, äänet, hajut yms. seikat ovat tärkeitä viestejä toisillemme. Huomasin, että en taida olla suuntautunut SM-leikkeihin ainakaan seksuaalisella tavalla. Kipu ei tuota minulle samalla tavalla mielihyvää kuin hellyys. Alistaminen tai alistuminen ei saa minua kiihottumaan samalla tavoin kuin yhteisymmärryksessä tapahtuva antautuminen ja antaminen. Huomasin myös, miten esim. SM-partnerini ei sytyttänyt minussa minkäänlaisia kemiallisia reaktioita. Sessiossa oli paljas keho minua vasten mutta en tuntenut mitään muuta kuin juuri kehon. Sitä vastoin ensimmäisessä osiossa tunsin enemmän mielihyvää niin mielen kuin kehonkin tasoilla.
Takaisin sessioon 2. Minut kiinnitettiin katoista roikkuviin kettinkeihin ja huomasin yhtäkkiä kieppuvani ilmassa kuin ilma-akrobaatti konsanaan. Se oli oikeastaan aika hauska osio. Sitten tuli venyttelyosuus, pyykkipoikien kiinnittämisosuus, halailuosuus huopa harteilla, lisää suutelemista ja lopulta mojova läiskäys pakaroille -osuus, joka pikkaisen kyllä kirpaisi, ja sitten paluu odotushuoneeseen. Siellä nainen hempeällä äänellään kysyi, että miltä tuntuu, ei kai ollut liian kova käsittely jne. En siinä oikein muuta osannut vastata kuin että oli kyllä mielenkiintoinen ja erilainen kokemus mutta ei oikein muuta. Vettä, suklaata ja hedelmiä lopuksi tarjoiltiin. Vaatteet päälle ja ulos shokkihoidosta.
Salaista palvelua keneltä kenelle?
Ei tällaisessa esityksessä tule kovinkaan usein käytyä. Mielestäni oli oivallinen veto Liikkeellä Marraskuussa -festivaalilta tuoda tällainen Live Art -esitys Suomeen. Esitys vaatii henkisiä voimavaroja niin sen suunnittelijoilta, tanssijoilta kuin osanottajiltakin. Aloin miettiä, miksi tällainen esitys on haluttu tehdä? Ohjelmalehtisessä kerrotaan esityksen olevan sovellettua antropologiaa, jossa yleisölle tarjotaan mahdollisuus aitoon kokemukseen tanssista ja liikkeestä. Ymmärtääkseni tämä on jonkinlaista empiiristä tutkimusmatkailua kokijan oman mielen ja kehon maailmaan. On totta, että Secret Service on äärimmäinen ja maailman yksityisin tanssiteos ainakin sen kokijalle. Esityksen tekijöille se on myös tietynlaista voyeurismia, mikä heille suotakoon.
Yksi tanssijoista oli alkanut itkemään erään tuttavani syleilyssä toisen tason sessiossa. Tämäkin pistää miettimään miten kokonaisvaltaisesti itse tekijät ovat mielensä ja kehonsa kanssa läsnä esityksen aikana. Yksityisen ja yhteisöllisen raja hämärtyy. Olemme kaikki samassa tilassa yhdessä, mutta kokemuksemme on hyvin yksityinen. Vai onko? Onko kokemus sittenkin yhteinen? Ja kenen kanssa yhteinen? Onko kokemus ”tanssipartnerisi” kanssa yhteinen vai kaikkien samassa tilassa olevien kanssa yhteinen? Mitä on yksityisyys ja mitä yhteisöllisyys? Missä kulkee raja? Siinäkö etten näe? Esityksen nimikin mietityttää. Secret Service eli Salainen palvelu. Loppujen lopuksi kuka palveli ja ketä? Palvelimmeko toinen toistamme tekijä-osallistuja tasolla vai katsoja- katsottavana olevan tasolla?
Lopuksi on sanottava juuri nähtyäni Anna Vnukin henkilökohtaisen ja herkän esityksen Stoassa ja luettuani Antje Pfundtnerin teoksesta, että Liikkeellä marraskuussa on tänä vuonna ilmeisesti päättänyt ottaa teemakseen juuri yksityisen ja yleisen kokemuksen tutkimisen niin esiintyjien kuin kokijoidenkin tasoilla. Tunnen että minua on todella liikutettu, järkytetty ja saatettu sellaiseen sekavaankin mielentilaan, joka on jollain tavalla terveellistä kohdata ja kokea ymmärtääkseen paremmin itseään ja ympärillään tapahtuvia asioita. Näkemäni esitykset herättävät pohdintaa tanssitaiteesta, itsestäni, esiintyjyydestä ja ihan vain ihmisenä olemisesta.
Arja Tiili on Helsingissä asuva ja toimiva freelance-koreografi/tanssija. Hänen viimeisin esityksensä Raaka-aineet osa 1. oli nähtävillä Kiasman URB-festivaalilla kesällä 2004. Yhteiskunnallisesti kantaaottavissa ja mustan huumorin siivittämissä teoksissaan Tiili tuo tuoreita näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. Hänen esityksensä muodostuvat tanssin, tekstin, puheen, laulun ja toisinaan viittomienkin välityksellä. Juuri nyt hänellä on työn alla uusi esitys yhteispohjoismaiselle teatteriryhmä Subfraulle. Teoksen ensi-ilta on huhtikuussa 2005.
atiili@welho.com
www.danceinfo.fi/tanka
www.subfrau.com
Jyrki Karttunen
Kokemus teoksena
Compagnie Felix Ruckertin esityskonsepti Secret Service ravistaa aidon virkistävällä ja terapeuttisella tavalla käsitystä siitä, mikä on teos tai esitys, jäämättä kuitenkaan pelkästään taiteenalaa ravistavaksi kokeiluksi. Missä se sijaitsee, miten arvioida teosta?
Kysymyksessä on maailman yksityisin teos. Katsojan silmät on sidottu, siksikin esityksen katsojan roolissa olevaa ihmistä pitäisi kutsua katsojan sijasta ennemminkin kokijaksi tai itse asiassa teokseksi (ja myös teoksen tilaksi). Toisten samalla huoneeseen tulleiden kokijoiden läsnäoloa tilassa ei aisti lainkaan. Yleisöä ei ole ja siksikin tunne omasta erityisyydestä on voimakas.
Teosta on mahdotonta edes yrittää arvioida yleisesti. Kun teos on ainoastaan se, mitä itse kokee, voi vain arvailla millainen se on saattanut olla muille. Teoksen kuluessa ymmärtää, kuinka paljon itse voi vaikuttaa ratkaisuihin siitä, miten teos etenee antautumalla vain vietäväksi tai aktiivisesti osallistumalla.
Kritiikki itsessään neutraalia teosta kohtaan on yhtä kuin itsekritiikki: missä koin epäonnistuneeni, mistä en kerta kaikkiaan pitänyt, mikä oli heikkoa, oliko teos selkeä (käyttääkseni tanssiesityksen rakenteeseen ja koreografiaan sovellettavia määreitä) ja silti, voiko tämä teos edes epäonnistua, kun kokemus ei ole suhteessa muiden kokemuksiin tai mihinkään aiempaan. Onnistuminen tai epäonnistuminen on merkityksetöntä.
Ensimmäinen taso
Ensimmäinen taso (huone) on puhdas luottamuksen ja aistien heräämiskokemus. Kasvoton keho kuljettaa minua ja lähtee tanssittamaan ensin pehmeästi dynaamisesti vaihtelevaan tanssiin. Kommunikaatio tapahtuu kehon välityksellä ilman sanoja. Jo sanattomuus on huikean terapeuttista – kohdata toinen ihminen ilman puhetta.
Huomasin… Huomio! Kaiken tämän kirjoitetun huomasin siis vasta itsessään hyvin intuitiivisen kokemuksen jälkeen… siis huomasin, että usein toisen ihmisen fyysisen kosketuksenkin arvioi katseen perusteella, kuka hän on, mies vai nainen, minkä ikäinen tai miltä hän näyttää. Kun tämän näköhavaintoon perustuvan toisen ihmisen arviointimahdollisuuden jättää käyttämättä, aistii ja kohtaa toisen puhtaalla aistisella tasolla. Huomioitavaa oli, että minua johdatteleva tanssija vaihtui jatkuvasti, kuitenkin koin heidät yhdeksi ja samalla kaikiksi. Lopulta oli hurja huomata, että en oikeastaan enää haluakaan tietää miltä nämä tanssijat näyttävät, subjektiivisessa kokemuksessani koin ”parini” täydellisenä aistiolentona.
Aisteihin, eikä näköhavaintoon, perustuva tila muuttuu puhtaasti subjektiiviseksi ja saumattomaksi osaksi kokemustani. Kiasman näyttelyhuone, jonka hämärästi eräältä museokäynniltäni muistan olleen aika pieni, muuttuu kokemuksessa hurjan isoksi avaruudeksi. Yhteiset polut, joille tanssijat minua johdattelevat tuntuvat kulkevan äärettömyydessä. Aika muuntui illuusioksi ikuisuudesta, ja ennen kuin huomasinkaan, esityksen ensimmäinen osa on jo ohi.
Ihan yleismaailmallisen humaaniuden kannalta oli hienoa kokea pystyvänsä tarvittaessa luottamaan toiseen, vieraaseen ihmiseen hänen/heidän pyyteettömän kosketuksensa viestin perusteella. Se – ihmisten välinen mahdollisuus hyvyyteen – oli itselleni tämän teoksen ensimmäisen osan voimakkain poliittinen väittämä.
Ostin kahden euron hintaisen lisälipun ja jäin odottelemaan taivaalliselle kokemukselleni jatkoa toisella tasolla.
Toinen taso
Jälleen silmät sidottuna, tällä kertaa alushoususilleni riisuuntuneena ja käsiraudoissa minut johdateltiin aluksi ensimmäisen osan kaltaiseen luottamukselliseen keholliseen tilaan. Tällä kertaa kokemustani kuitenkin stimuloitiin ristiriitaisilla ärsykkeillä. Minua johdatteleva kasvoton keho (todellisuudessa jälleen jatkuvasti vaihtuva) alkoi vähitellen viestiä ristiriitaisia signaaleja. Hyväillä ja samalla aluksi raapia, kouria, purra tai nipistellä. Myöhemmin yhä voimakkaammilla kontrasteilla suhteessa hellyyteen, piiskoilla, kovilla läpsimisillä (paljaalle iholle) minä kahlittuna käsiraudoistani kettinkeihin aina siihen saakka, että itseni täytyi lopulta sanoa että en halua enää jatkaa. ”Thank you, please?” taisin tunnekylmän kohteliaasti sanoa vaikka olisin ehkä mieluummin huutanut.
Sillä ällistyttävintä teoksen toisessa osassa eli omassa reaktioissani oli se mykkyys, jonka tämä kivun ja hellyyden ristiriitaisuus aikaansai. Ikään kuin mielessäni karkasin muualle ja muutuin tunnekylmäksi. Ja tämä oli teoksen (itseni) raakuus suhteessa ensimmäiseen huoneen suloiseen yhteiseen kehollisuuteen. Sinällään hellä ja empaattinen, anonyymi keho lähelläni ei enää merkinnyt minulle mitään, ei myöskään sisälläni risteilevä kipu.
Ensimmäisen huoneen positiivinen ja ääretön tila muuttui merkityksettömäksi tyhjyydeksi. Aika muuttuu konkreettiseksi ja tempoilevaksi, ajan yksikköinä vastenmieliseltä tuntuva läpsäys perseelle, jonka toivoin olevan viimeinen. Odotus ja vielä yksi, no, ihan sama.
Mikä siis oli toisen osan oivallus suhteessa ensimmäiseen? Oli aika järkyttävää huomata kykenevänsä olemaan niin raaka ja välinpitämätön itselleen ja toiselle melkein heti ensimmäisen osan hurmion jälkeen. Toisaalta, ehkä teoksen (itseni) toiveikas loppu oli juuri siinä että halusin lopettaa eräänlaisen julman kohteliaisuuden kivun kasvettua liian epämiellyttäväksi.
Kolmas taso?
Jälkeenpäin tulevat ristiriitaiset ajatukset kokemuksesta ja tarve selittää, jotta kokemus muuttuisi käsiteltäväksi: uteliaisuus, pieni häpeä, outo haikeus. Pitäisikö mennä uudelleen? Kasvoton puhdas luottamuksen kokemus, eräänlainen kiehtova anonyymin antautumisen fantasia saattaa olla jollain lailla addiktiivista. Pakostakin syntyy mielleyhtymä anonyymin tai ostetun seksin fantasioihin, joskin niistä puuttunee tätä esityskonseptia leimaava pyyteetön, korkeintaan eroottisena väräjävä sukupuoleton lämpö ja yleisinhimillisyyttä syleilevä merkitys.
Toisaalta, jos ja kun teos on vain ja ainoastaan minun kokemukseni siitä, niin silloinhan teos itse asiassa loppuu vasta, kun sen kokeminen unohtuu tai muutoin muuttuu merkityksettömäksi. Minun teokseni jatkuu nimittäin vieläkin hyvin vahvana. Onko teoksella siis kolmaskin taso, se elämä, jota minä nyt jatkan tämän kokemuksen kanssa.
Tanssialan ammattilaisena mietin myös, miltä mahtaa perinteinen näyttämöesitys nyt tuntua – suru siitä, että esityksissä jossain määrin täytyy käyttää jollain lailla etäännyttävää näköhavaintoa – tällaisia teoksia eivät voi tästä lähtien olla kaikki tanssiteokset, vai voivatko? Pitääkö tanssiesityksen kokemuksen ylipäätään olla näin kouriintuntuva, onko tämä ideaali. Kuinkahan monta niitä tanssijoita oli? Minkälaisia muita ihmisiä siellä oli ja millaisia reaktioita tanssijat ovat eri esityksissä kokeneet, sillä ihan varmasti kokemus aikaansaa voimakkaita reaktioita laidasta laitaan. Miten tanssijat mahtavat kokea teoksen, vastuunsa, ja mitä teos heille merkitsee. Miltähän se kaikki näyttää ulkoapäin katsottuna. Miten tanssijat kommunikoivat esityksen kuluessa, eleillä?
Näistä teoksen kannalta triviaaleista kysymyksistä huolimatta kokemustani leimaa myös jonkinlainen ammatillinen ylpeys siitä, että näin äärimmäisyyteen viety teoskonsepti on olemassa: Hienovireisesti toista ihmistä aistivien ja taitavien tanssijoiden kaikille yhtä lailla tarjoama mahdollisuus puhtaaseen tanssin ja liikkeen kokemukseen, eli itse tehtyyn teokseen.
Tämä teos herätti jälleen myös huomaamaan, että laatu, jolla itse olen olemassa ja aistin toisten olemassaolon on valinta.
Jyrki Karttunen kuuluu maamme eturivin miestanssijoihin ja ajankohtaisiin koreografeihin. Hänen tanssijanuransa alkoi vuonna 1989 Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmässä. Vuodesta 1993 alkaen freelance-tanssijana toiminut Karttunen on esiintynyt lukuisten nykykoreografien teoksissa sekä valmistanut itse koreografioita. Karttunen on yksi tanssitaiteen valtionpalkinnolla palkitun Nomadi-tuotannon perustajajäsenistä. Hänelle myönnettiin vuoden 2004 alusta alkaen Taiteen keskustoimikunnan 5-vuotinen taiteilija-apuraha. www.nomadi.fi/suomi/jyrki
jyrki.karttunen(ät)nomadi.fi (korvaa (ät) @-merkillä)
Kuva: Ninna Lindström
Oman mielen teatteria
Ainoa tapa kirjoittaa Felix Ruckertin teoksesta, jossa esittävän taiteen, tanssin ja teatterin, mielen, unen, kosketuksen ja kehon eri tasot risteilevät, on täysin henkilökohtainen ja se perustuu kokemukseen, josta näköaisti on eliminoitu.
Työssään koreografina Felix Ruckert esittää kysymyksiä siitä, miten esittävää taidetta havannoidaan. Erityisesti interaktiivisissa teoksissa hän asettaa katsojan aktiiviseksi kokijaksi tilanteeseen, joka sisältää pitkäkestoisia, aisteihin perustuvia kokemuksia. Ruckertin teokset ovat sekä perinteisiä, lavalle katsottavaksi luotuja koreografioita että interaktiivisia tapahtumia, jotka perustuvat tiettyihin sääntöihin ja improvisaatiorakenteisiin luoden tilanteen,joka lähentelee rituaalia.
Teoksissa Secret Service, Ring ja Deluxe Joy Pilot Felix Ruckert luo keinotekoisia paikkoja ja tilanteita kuten psykoterapiaryhmä, yökerho tai bordelli, jolloin arkeen kuuluvista tapahtumista tulee paikka teatteritapahtumalle. Teokset perustuvat kosketukseen, intiimiyteen, aistillisuuteen tai seksuaalisuuteen ja koreografi asettaa pohdittavaksi kosketuksen suhteen tanssitaiteeseen tavalla,joka haastaa esittävän tanssin konventiot ja tuo kokemuksen liikkeestä ja tanssista kaikkien ulottuville.
Liikkeelliset lähtökohdat, joille Ruckert perustaa teoksensa ovat omassa lajissaan perinteisiä eikä hän pyri edes väittämään muuta. Kosketus ja sen eri tasot sekä suhde tunteisiin ja seksuaalisuutteen kumpuavat 1960-luvulla syntyneestä traditiosta. Kontakti-improvisaation puitteissa on seksuaalisuuden ja kosketuksen suhdetta käsitelty ja haastettu sen kehittämisetä lähtien, samoin ajatukset ihon, kinesfäärin ja aistien vaikutuksesta liikkeessä ovat voimistuneet 1980-luvulla esim. Bonnie Bainbridge-Cohenin Body Mind Centering -työn kautta. Mutta se mikä tekee Ruckertin työstä kiinnostavan ja merkityksellisen on yhteys teatteriin. Hän onnistuu antamaan kosketukselle ja kehon mielen varaan antautumiselle puitteet, jotka haastavat teatterin länsimaisen, klassis-romanttisen tradition.
Teoksessa on kaksi tasoa: taso 1 ja tasolla 2 A- ja B-vaihtoehdot.
Ohjelmalehtisen mukaan osallistuminen tasoon 1 edellyttää silmien sitomista ja silmien suljettuna pitämistä. Lisäksi neuvotaan keskittymään tilan ja ajan kokemiseen ja toimimaan yhdessä tanssijoiden kanssa leikkisän hellästi.
Siis silmät sidottuina ja paljain jaloin nk. viettilijättäret ohjaavat minut isolta tuntuvaan tilaan. Ambient-tyyppinen musiikki soi riittävän lujaa, jotta tilassa syntyvät eri äänet sulautuvat yhteen. Minut johdatetaan määrätietoiseti ja kuunnelleen osalliseksi tapahtumaa. Tanssijat manipuloivat ja liikuttavat kehoani ja reagoin kosketuksiin refleksinomaisesti, vailla tunteellista intentiota. Heidän kosketuksensa on äärimmäisen herkkää ja kuuntelevaa ja silti he kykenevät antamaan selkeitä merkkejä suunnista ja dynamiikasta. Kehon painoa ei käytetä, vaan enimmäkseen käsiä ja käsivarsia. Välittömästi syntyy tunne siitä, että he kunnioittavat rajojani. Olen jatkuvassa liikkeessä, eri kokoiset ja tuntuiset kädet ja kehot liikuttelevat minua ja olen iloisessa antaumuksen ja luottamuksen tilassa.
Itselleni kiinnostavaa on havaintoni siitä, että itse asiassa tanssiteoksen hierarkia on muuttunut toisellakin tasolla: olen muuttunut katsojasta katsotuksi. Olen osa teosta, jossa minua liikuttelevat tanssijat näkevät reaktioni, manipuloivat minua ja saavat minut tanssimaan kanssaan. Kenties Felix Ruckert jossain seuraa edessään levittäytyvää tapahtumaa, jossa monet sidotuin silmin tanssivat ihmiset eri tavoin antautuvat tilanteelle tai sulkeutuvat siitä pois. Olen tanssija ja kuvittelen itseni tässä ajassa, tilassa ja tilanteessa. Roolit ovat vaihtuneet, olen osa valtavaa, pyörteistä tanssia.
Jälkeenpäin oloni on valpas, rentoutunut ja iloinen olematta euforinen. Vasta myöhemmi nousee esiin jonkinlainen kaipuu; kaipuu olla kosketettuna ilman päämäärää, halua, tunnetta, ihmisenä ilman roolia, vain hetkessä tapahtuvan aistillisen kokemuksen perusteella.
Seuraavana päivänä osallistun keskusteluun esityksen tiimoilta Kiasmassa. Kuuntelen muiden osalistujien kokemuksia ja erityisen kiinostunut olen 2- tasoon osallistuneiden kokemuksista. Palaan ohjelmalehtiseen:
”Tasolla 2 sidotaan silmät sekä myöhemmin ranteet. Lopuksi sinut sidotaan paikoillesi. Pyydämme sinua riisumaan vaatteitasi mahdollisimman paljon, jotta ihokosketus on mahdollinen. Taso 2 käsittelee fyysistä kipua ja alistumista. Toisaalta tapahtumaan sisältyy myös rohkaisua, hellyyttä ja jopa himoa. Ole rehellinen itsellesi arvioidessasi emotionaalista ja fyysistä valmiuttasi. Kuten tasolla 1, myös tasolla 2 voit lopettaa prosessin heti halutessasi.”
Toisen osan alla kulkeva teema on koreografin kiinnostus sadomasokismia kohtaan. Jo pelkkä sana herättää voimakkaan, samanaikaisesti vähän ahdistavan ja humoristisen mielleyhtymän. Ajatus mustaan kumiin puetusta naisesta/miehestä ruoskimassa minua ollessani sidottuna on absurdi ja huvittava.
Keskustelun aikana kysyn Ruckertilta, miten hän näkee sadomasokismin yhteyden tanssiin ja hän vastaa olevansa kiinnostunut liikkeestä, kosketuksesta ja siitä, mitä kosketus ihmisissä herättää, ei tarjoamaan seksuaalisia palveluita. Herää myös kysymys siitä, miten esim. hierontapalvelun ostaminen eroaa tanssiesityksen pääsylipun ostamisesta jos tanssiesityksen päämääränä on tuottaa katsojalle mielihyvää sisältävä, vaikkakin visuaalis-esteeettinen kokemus.
Tasolla 1 ei kokemukseni seksuaalisuudesta ollut hallitseva siinä merkityksessä, että minulta olisi haluttu jotain tai olisin kokenut olevani objekti. Kosketuksesta aiheutuva mielihyvä ei itsestäänselvästi ole ensisijaisesti seksuaalista, vaan kosketuksella on kehossa miljoonia eri tasoja ja korrelaatioita, joiden nimeäminen ei aina ole itsestäänselvää. Missä olosuhteissa kosketus johtaa kiihottumiseen on veteen piirretty viiva. Tämä vanha sanonta on osuva mielikuva sille, mitä tulin kokemaan 2B-tasolla.
Olin siis yhtä aikaa utelias, jännittynyt ja varuillani mennessäni 2-tasolle. Ensimmäinen pieni hätkähdys syntyi, kun meitä pyydettiin riisuutumaan ja jättämään päälle vain alushousut. Sitten silmäni ja ranteeni sidottiin ja minut johdatettiin kuuntelevalla otteella samaan suureen tilaan, jossa olin ollut edellisenä päivänä. Nyt huomasin hyvin paradoksaalisen asian: kun eilen, täysissä pukeissa tunsin voimakkaasti olevani katsottuna niin tänään, lähes alasti, silmät sidottuina kulkiessani parini kanssa tilassa tuli tunne, että tilanne on äärimmäisen intiimi enkä kiinittänyt mitään huomiota siihen, mitä muualla tapahtui. En myöskään ajatellut olevani katsottavana. Ihokontakti on ihmeellinen asia.
Sen jäkeen seurasi eräänlainen 45 minuutin pituinen rituaali, jonka kävin läpi oikeastaan yhden tanssijan kanssa. Tunnistin hänet eilisestä, hänen hajustaan ja kasvojensa muodosta, olkapäiden luista, ihosta. Hän liikutti minua, kunnellen, välillä olin sidottuna ranteistani jonkinlaiseen telineeseen, välillä joudun maahan, hän kosketti minua eri tavoin, myös erilaisilla välineillä, jossain vaiheessa ajattelin, että hän pyyhkii minusta pölyjä – välillä taas tunsin kevyitä ruoskan iskuja. Kaiken kaikkiaan lukematon määrä erilaisia kosketuksia, joiden kautta kommunikoimme ja liikuimme. Tunsin, että voin valita ja määrätä, kyse on vain uteliaisuuteni ja järkeni rajoista. Tämä 45 minuutin tanssi oli kohtaaminen, joka oli sensuaalinen, julma ja onnellinen. Olin oman mieleni teatterissa, jossa toisen ihmisen kosketus oli yhdysside ulkomaailmaan. En ollut katsomassa pelkästään omia uniani.
Ihon kautta vuorovaikutuksessa oleminen niin pitkään täysin vieraan ihmisen kanssa loi jonkinlaisen oudon ja syvän intiimiyden tunteen, jonka perusteella uskon tunnistavani henkilön,jonka kanssa tanssin. Kehoni näki vailla silmiä.
Jälkeenpäin heräsivät monet kysymykset. Ehkä tärkein oli perustavanlaatuinen kysymys siitä, mikä meissä luo teatteria? Miten liike synnyttää mielentilan ja mielikuvat, liike joka alkaa meissä ennen syntymäämme, The mind of our movement enemmänkin kuin the movement of our mind. Looginen, rationaalisesti järjestäytyneen mielen maailma seuraa perässä, koettaen toteuttaa ideaalia kuvaa siinä koskaan onnistumatta.
Minulle Secret Service lähentelee rituaalia, kosketuksen rituaalia, jossa ihminen kohtaa omia mielikuviaan, omia rajojaan, haaveitaan ja pelkojaan joutuen tilaan, joka ei ole mahdollinen arjessa. Kosketuksessa aika ja tila muuttuvat ja sisäinen maailma aukenee. Kosketus ei kuuluu kulttuuriimme eikä meitä kannusteta kommunikomaan sen avulla, pikemminkin haluamme ulkoistaa ja rationalisoida itsemme tehokkaiksi toimijoiksi.
Jälkeenpäin heräsi myös suuri kysymys Felix Ruckertin motiiveja kohtaan. Hänellä on ohjaajana, eräänlaisena kaikkivaltiaana ainoana katsojana, valta määritellä tapahtumia omien mielihalujensa mukaisesti. Koska en tunne häntä, on ainoa vaihtoehtoni luottaa siihen, että hänen katseensa ja mielensä on yhtä monivivahteisia kuin omani. Valitsemalla 2 B -tason hyväksyin säännöt ja niiden seuraukset. Sadomasokismi on äärimmäinen seksuaalinen rituaali. Tason 2 määrittäminen etukäteen kivun ja mielihyvän akselilla loi mieleeni ennakko-odotuksen, eräänlaisen maiseman, jonne asetin itseni ja jossa tapahtumat etenivät. Kelluin sen veteen piirretyn viivan yllä, jossa rakkaus, kosketuksen kauneus ja kunnioitus muuttuu salmannopeasti peloksi, inhoksi ja häpeäksi, kaikki inhimillisiä, elintärkeitä tunteita.
Seuraavana päivänä löysin itseni Essenin rautatieasemalta. Essen kuuluu köyhtyvään Ruhrin teollisuusalueseen, jonka työttömyyprosentti on 20 %. En tiedä, johtuiko se siitä, mutta silmiini osui raajarikkoja, surullisen näköisiä vanhuksia, vammaisia ja yleensä vain onnettoman olosia ihmisiä. Halusin koskea heitä, tuntea heidän ihonsa ja olla lähellä. Minussa heräsi suunnaton myötätunto näkemiäni ihmisiä kohtaan. Se oli samanaikaisesti kaunista ja pelottavaa, koska tajusin miten olemattomiksi rajat kehojemme välillä voivat muuttua, miten helppoa on koskettaa tuntematonta ja siten tehdä hänet onnellisiksi. A Secret Service.
Liisa Pentti on työskennellyt tanssija-koreografina vuodesta 1986 ja valmistanut lukuisia koreografioita niin tanssijoiden kuin näyttelijöidenkin kanssa. Hän on johtanut vuodesta 2000 omaa tanssiryhmäänsä Liisa Pentti & Co:ta. Pentin uusin teos Wallpainted Abstractions sai ensi-iltansa Pyhäjärven Täydenkuun tansseissa kesällä 2004, ja teos nähtiin myös Zodiakin syksyn 2004 ohjelmistossa.
