Liikkeellä marraskuussa

Täysikuu, hyinen viima ja lopuksi pieni tilkka punaviiniä…

”What if where I am right now is where I need to be right now? …antautumista sille, että kauneus on mahdollista jokaisessa hetkessä. Voin irtipäästää edellisen hetken kauneudesta tai kauneuden ideasta, koska seuraavassa hetkessä on jälleen sen oma kauneutensa…

Ensiksi: tämä ei ole teosarvostelu, eikä myöskään
kokemustekstiä esityksestä/esityksistä. Anteeksi siis harhaanjohtava nimi

Tämä on yhden liian suorituskeskeisen tanssijan ja tanssin katsojan konkreettinen pudotus hetkeen ja kysymykseen: ”What if where I am right now is where I need to be right now? My whole body as a teacher, my whole body as a perceiver” (D. Hay, Zodiakin kurssille syyskuussa 2009). Tämä on myös kunnianosoitus yhdelle uuden tanssin elävistä legendoista, Deborah Hay’lle: kiitos että olet jaksanut tuottaa paitsi keholliseen myös kirjalliseen muotoon ajatuksia, jotka toimivat ohjenuorina meille niin monille tanssin kentällä toimiville.

Eli mitä jos: jäinen viima kasvoillani on nyt tärkeintä? Jos täysikuun aistikokemus verkkokalvollani on nyt tärkeintä? Jos minun on nyt tärkeintä kuulla tuon ohikiitävän poliisiauton sireeni? Tai mitä jos sittenkin kaikkein tärkeintä on lihasteni liikkeen aistiminen polkimia eteenpäin työntävissä jaloissani?

Toisin sanoen: tänä iltana tarkoitukseni oli mennä katsomaan ja kokemaan Gustavia niminen tanssiteos osana Liikkeellä marraskuussa –festivaalia. Mutta koska olin tyypilliseen tapaani viime tingassa ja tällä kertaa väärällä ovella (Stoan sijasta Kiasmassa) päädyin loppujen lopuksi olemaan liikkeellä Kaivopuistossa. Pyöräilin, kävelin, ihailin täysikuuta sekä ympäröivää syksyistä pimeyttä ja tunsin luissa ja ytimissäni Helsingin tuulet. Tämä toi minut toisen minulle tärkeän kysymyksen äärelle: ”What if I perceive beauty and surrender beauty at once?” (D. Hay, syyskuussa 2009).

Tässä lauseessa surrender ei tarkoita vain kauneudelle antautumista, vaan itse asiassa irtipäästämistä, antautumista sille, että kauneus on mahdollista jokaisessa hetkessä. Voin irtipäästää edellisen hetken kauneudesta tai kauneuden ideasta, koska seuraavassa hetkessä on jälleen sen oma kauneutensa. Havainto ja irtipäästäminen linkittyvät ajatukseen ajan kulumisesta: ”Notice time passing: now, gone, now, gone, now, gone..” (D. Hay syyskuussa 2009).

Minun ei ole helppo päästää irti ideoista tai esim. päätöksistä (mennä katsomaan Gustavia –esitystä juuri tänä iltana). Minun ei ole helppo pysähtyä. Minun ei ole helppo vain olla ja kuunnella. Minä opiskelen näitä asioita päivittäin työssäni ja kuitenkin onnistuneesti usein ohitan ne arjessani.

Tämä syksy on ollut repaleista aikaa: perusfreelancer-elämää, eli sitä, että touhkataan hillittömästi asioita samaan aikaan, mutta mihinkään ei voi oikein keskittyä kunnolla (tässä tulee vastaan ennen kaikkea talous). Tämä syksy on ollut aikaa totutella elämään epävarmuudessa, aikaa nauttia monista pienistä hetkistä mutta samalla stressata suuremmista kokonaisuuksista, kuten siitä mitä ihmettä teen ensi keväänä.. Tämä syksy on kuitenkin ollut myös aikaa opetella luottamaan jokaiseen hetkeen sellaisena kuin se tulee: esimerkiksi huomaamaan, että jos ei työssä niin ehkä sitten rakkaudessa..

Syksyn alussa ajattelin, että eipä minulla taida olla tänä syksynä kovin paljon tekemistä. Yhtäkkiä olen kuitenkin mukana luomassa kahta uutta esitystä (toinen näistä tosin demoluonteinen), esiinnyn eri kaupungeissa vanhoilla teoksilla, osallistun Deborah Hay’n kurssille (joka onneksi toimii henkireikänä monelle muulle toiminnalle), osallistun uuden yhdistyksen luomiseen ja sen varainhankintaan, väännän apuraha-anomuksia useampiinkin ensi vuoden projekteihin, esiinnyn lyhytoopperassa, käväisen sooloesiintymässä Tanskassa, opettamassa Kälviällä ja kaikissa pikkuväleissä (joita ei tosin loppujen lopuksi ole paljon..) opetasijaistan sitä sun tätä.

Mutta ehdinkö reflektoida, miksi tätä kaikkea teen? Miten jaksan? Miten opin suuntaamaan energiani ja voimavarani, jotta tekisin jotain oikeasti merkityksellistä? Missä välissä pidän huolta ammattikunnostani, jos suurin osa ajastani menee tietokoneen ääressä apuraha-anomusten vääntämiseen?

Eipä sillä, kyllä tietokoneen ääressäkin voi reflektoida, kuten nyt tätä artikkelia kirjoittaessani. Vapaan kentän tanssijana vain on usein hankala löytää tasapainoa fyysisen työskentelyn ja kaiken sen mahdollistamiseksi vaadittavan koneen ääressä työskentelyn välillä.

Mutta tämä ei ole valitusartikkeli! Tämä on yritykseni ymmärtää työskentelyäni ja paikkaani maailmassa. Tämä on tapani sanoa rehellisesti, että se ei ole helppoa, mutta että se on mielenkiintoista! Tämä on tapani muistuttaa itseäni (ja ehkä myös muita tanssijan freelance-todellisuuden kanssa kamppailevia..) siitä, miten suuri lahja on työskennellä alalla, missä mikään ei ole itsestään selvää, mutta missä kysyminen nähdään kauniina.

Ja missä ilo löytyy liikkeestä: ”the joy is in the movement” (D. Hay, syyskuussa 2009). Kun vain ensin saan itsestäni niin paljon irti, että työnnän itseni studioon, niin mikä autuus sieltä taas avautuu: saan alkaa hyöriä ja pyöriä, ääntelehtiä ja liikehtiä sekä antaa aikaa hengitykselle – ilman tulosvastuuta.

Sen sijaan minulla on vastuu havainnosta ja tutkimisesta. Minulla on vastuu havaita kauneutta (sen laajimmassa merkityksessä, joka sisältää myös tietoisuuden rumuudesta), ihmetellä kauneutta sekä ehkä parhaassa tapauksessa auttaa muitakin tässä havainnoinnissa. Minulla on vastuu jatkaa, ja vastuu luottaa, ilman että yrittäisin joka hetki saavuttaa tai päästä jonnekin. Vielä kerran lainaan tanssin moniottelijaa ja moniajattelijaa Deborahia: ”Dance is not what I do, or why I do it. It is That I dance, that´s politics!” (luennollaan syyskuussa 2009).

Ps Tämä ei ole tapani sanoa, ettei kannata mennä katsomaan tanssiesityksiä tai muuta taidetta, vaikka kauneus ympäröikin meitä kaikkialla. Olen edelleen hyvin pahoillani siitä, etten nähnyt Gustaviaa, mutta onnellinen siitä, että tapahtunut pysäytti minut hetkeksi ihmettelemään ja iloitsemaan tästä hetkestä.

Linda Priha on tanssin ja elämän ikuisuusopiskelija.
”Miten pysyä aina kiinnostuneena? Aina ihmettelevänä? - Etsien harmoniaa
keskellä kaaosta ja kaaosta keskellä harmoniaa."

Kutsun omaa lapsellisuuttani esiin. Miten yhdistän tämän
kaiken aikuiseen mieleen ja kehoon sekä toisaalta omaan loogiseen puoleeni?
(eli miksi kirjoitan artikkeleita usein myös konservatiivisia ja totuttuja
rakenteita noudattaen?). Kirjoittajana ja lukijana minua innoittavat
ranskalaisten feministifilosofien (mm L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit
sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen
luomisen kautta ("écriture feminine").”