On luonnollista, että lahjakas ja omalaatuinen taiteilija kiinnostaa ihmisiä. Väitän kuitenkin, että tässä ihmettelyn kohteena oleva vakaumus, jonka mukaan teoksien ymmärtäminen vaatii tietoa taiteilijasta (tästä lahjakkaasta ja omalaatuisesta visionääristä), on jonkinlainen taiteen markkinoinnin aiheuttama perversio.
Tekijä, teos
En haluaisi juurikaan kommentoida Jaana Vähä-Antila-Niemisen kirjoitusta ”Ikonit, tanssi ja naamarit”, vaan sen kylkeen syntyneitä aivan käsittämättömiä kommentteja.
On tietysti ansiokas huomio, ettei teosta olisi ilman tekijää. Pieleen kuitenkin mennään jos kuvitellaan, että tällä perusteella teos tyhjentyy tekijänsä intentioihin, maailmankuvaan tai esimerkiksi piilotajuntaan.
Katja Keränen kirjoittaa kommentissaan ikään kuin teoksesta puhuminen ilman puhetta tekijästä nostaisi puheen jollekin universaalitasolle:
”[E]n näe mielekkääksi siirtää tanssikeskustelua totaalisesti millekään universaalitasolle. Tanssista voidaan kirjoittaa yleisellä tasolla, mutta tällöin homma saattaa jäädä verettömäksi. Minua kiinnostavat tanssin tekijät&esittäjät, heidän ajatuksensa, näkemyksensä, miksi he tekevät kuin tekevät jne. Minua kiinnostavat persoonalliset äänet ja uskon, että taidetta tehdään usein myös siitä syystä, että saisi äänensä kuuluviin. Siksi tekijöitä ei voi siirtää syrjään”.
Tämähän on ”bändärin” puhetta. Jos tekijästä ei olla kiinnostuneita, niin ei se vielä tarkoita puhumista tanssista millään universaalitasolla. Silloin vaan päätetään puhua teoksesta, ei tekijästä: taiteesta, ei taiteilijasta.
Anniina Kumpuniemi puolestaan kirjoittaa:
”Tekijän kädenjälki on oleellinen osa taideteosta, siksi tekijää ei voi mielestäni erottaa teoksen substanssista. Teoksen lopullisen kokonaisuuden taustalla ovat aina tekijän tietoiset ja tiedostamattomat valinnat – myös sattuma-, improvisaatio- ynnä muita vastaavia tekniikoita hyödynnettäessä. Teoksen erityisyydelle antavat leimansa tekniikan ja metodin lisäksi tekijän henkilöhistoria, maailmankuva, arvomaailma sekä suhde ympäröivään yhteiskuntaan ja todellisuuteen. Lopputulos ei ole sattumanvarainen, minkä vuoksi tekijän motiivien valottaminen avaa teoksen merkityksiä ja lisää teoksessa tehtyjen valintojen ymmärtämistä.”
Kyllä vaan. Mutta eikö ole aivan ilmeistä, että tuo merkitys joka tekijän motiivien avulla tulee esiin, on ainoastaan teoksen merkitys tekijälle. Näin saavutettu näkökulma teokseen on tekijän näkökulma. Onko teos sitten sama asia kuin tekijän näkökulma teokseensa? No ei varmasti ole.
Tällainen ajatuksenjuoksu johtaa tilanteeseen, jossa taideteoksen mysteeri katsotaan selvitetyksi kun joku kioskilehden toimittaja haastattelee teoksen tekijää hänen intentioistaan. Ehkä joku toinen journalisti osaa jo hieman kysyä tekijältä hänen maailmankuvastaan. Lopuksi laitetaan tekijä vielä divaaniin makaamaan ja kysellään selän takaa kiperiä kysymyksiä lapsuudesta, isästä, äidistä, kastraatiosta ja pippelistä. Simsalapim! Taideteos on selitetty ja kaikki on selvää.
No onko tosiaan?
Kumpuniemi jatkaa:
”Jos kritiikin kirjoittajan asiantuntemus on syvä, hän tuntee tekijän tyylin ja tämän käsittelemät teemat ja pystyy käsittelemään arvioimaansa teosta suhteessa tekijän aikaisempiin teoksiin sekä niiden teemoihin, näkökulmaan ja estetiikkaan. Elokuvan, musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden maailmassa tietämys tekijästä on erottamaton osa taidelajia ja sen tuntemusta.”
Tässä menee Kumpuniemeltä sekaisin teoksien tunteminen ja tekijän tunteminen. Kumpuniemi taitaa tarkoittaa (näin ainakin toivon), että teoksien tunteminen on erottamaton osa taiteen tuntemusta. Vai ajatteleeko Kumpuniemi kenties, että lukemalla kaikki Shakespearen näytelmät lukijoilla ja teatteriyleisöllä on mahdollisuus tutustua William Shakespeareen henkilönä? Onko nykyaikainen sovitus Hamletista Kumpuniemen mielestä esitelmä Shakespearen maailmankatsomuksesta? Tai vastaavasti, jos kyse on elossa olevasta taiteilijasta, tyhjeneekö esimerkiksi Vampire variations -teossarjan ja taiteen mysteeri siihen tietoon, että Teemu Mäki on kommunisti?
Vai onko Hamlet kenties järisyttävä näytelmäkirjallisuuden klassikko, joka pakottaa aina vaan uusia sukupolvia suhtautumaan itseensä jollain tavalla – siitä huolimatta kuka sen kirjoittaja on ja huolimatta Shakespearen persoonallisista ominaisuuksista?
Olisikohan taiteen mysteerille myös parempi antautua Mäen teosten edessä kuin selaamalla kioskilehdestä taiteilijahaastattelua tai lähtemällä vakoilemaan taiteilijaa nähdäkseen miten se kommunisti oikein päivänsä viettää?
Miksi tekijä pitäisi kiinnostaa? No ilmeisesti siksi, että nimenomaan tekijää pidetään niin mielenkiintoisena tyyppinä (ja usein tuntuu, että taiteilijoita pidetään mielenkiintoisempina kuin heidän teoksiaan). Ja sitten ollaankin jo ”bändäämässä” jotain ”taiteilijaa” kioskilehtien sivuilla.
On luonnollista, että joku lahjakas ja omalaatuinen taiteilija kiinnostaa ihmisiä. Väitän kuitenkin, että tässä ihmettelyn kohteena oleva vakaumus, jonka mukaan teoksien ymmärtäminen vaatii tietoa taiteilijasta (tästä lahjakkaasta ja omalaatuisesta visionääristä), on jonkinlainen taiteen markkinoinnin aiheuttama perversio. Se, ettei tällaista perversiota osata tunnistaa johtuu ehkä siitä, että nykyään luetaan liikaa erilaisia henkilötarinoita julkaisevia kioskilehtiä eikä olla kovinkaan kiinnostuneita viettämään aikaa vaikkapa taidemuseossa teosten äärellä tai nenä kiinni Shakespearen kootuissa teoksissa.
Lopetan muutamaan katkelmaan Brita Polttilan suomentamasta runosta nimeltä Kestävien teosten rakennustavasta (I osa). En kerro kenen kirjoittama se on, koska toivon, että joku ei sitä tiedä. Voitte sitten miettiä kuinka se vaikuttaa tämän runon ymmärtämiseen.
Miten kauan
teokset kestävät? Ne kestävät
kunnes ovat valmiit.
Niin kauan kuin niistä on vaivaa
ne eivät katoa.
Vaivannäköön kutsuessaan
osallistumisen palkitessaan
niiden olemus kestää niin kauan
kuin ne kutsuvat ja palkitsevat.
[…]
Kuka antaa teoksille kestävyyttä?
Ne jotka silloin elävät.
Keitä valita rakennusmiehiksi?
Syntymättömät.
Älä kysy: minkälaisia he ovat? Vaan
tee ratkaisusi.
Olli Ahlroos 
Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.
olli.ahlroos(at)liikekieli.com
Kuva: Johannes Romppanen
