Liikemieli: Sikalan Emännästä

Sikalan Emännästä

Pyhäjärven 17. Täydenkuun Tanssit – festivaalien lähestyessä mielessä voi esimerkiksi pyöriä Alpo Aaltokosken kertomus hänen kokemuksistaan festivaalin katsomoista aiemmilta vuosilta. Festivaalia johtaneen Aaltokosken mietteet herättävät suurta mielenkiintoa, varsinkin jos – kuten on esimerkiksi allekirjoittaneen laita – festivaaleilla ei ole itse aiemmin päässyt vierailemaan. Onko muualla mahdollista seurata monipuolista ja hyvälaatuista tanssitaidetta vierellään toisaalta joku kulttuurikermainen festivaalivieras ja toisella puolella paikallinen Sikalan Emäntä?

Puhuttaessa etukäteen tämänvuotisista Pyhäjärven festivaaleista on tämä eräs sikalan emäntä noussut vakio viittauskohteeksi. Eikä aivan syyttä. Häneen tuntuu kiteytyvän eräs tärkeä seikka suomalaisessa tanssitaiteessa ja miksei kansainvälisessä taidepolitiikassakin. Tämän nimettömän emännän lisäksi ei tämänvuotisessa kattauksessa ole voitu ohittaa Louise Lecavalierin nimeä. Ei näköjään nytkään.

Minkälainen piristysruiske täytyy olla suomalaiselle tanssitaiteilijalle kun teostapahtuman saa jaettua jonkun kanssa, joka ei näe ja katso asioita niin kuin joku täyslaidallinen ”kultivoitunutta” Studio Elsan kulttuuritäysmaitoa tai niin kuin Kaapelitehtaan taideaatelisto. Ehkä taas liioittelen? Ehkei piristysruiskeita katsomoon kaivatakaan? Toivoa kuitenkin sopisi, ettei eteläsuomalaisen yleisön tottuneisuuteen luottava tanssitaiteilija jättäisi ymmärtämättä tätä mahdollisuutta nähdä oma tekemisensä Sikalan Emännän silmin. Kyse on joka tapauksessa ainutlaatuisesta kohtaamisesta erilaisten kulttuuristen kokemusmaailmojen välillä.

Kulttuurikermaa ja Sikalan Emäntää hemmotellaan tänä vuonna ainakin paperilla tarkasteltuna mielenkiintoisella ohjelmistolla. Joitain nimiä mainitakseni: islantilainen Erna Omarsdottir, italialainen Francesco Scavetta, korealainen Nam JeongHo, japanilainen Hiroaki Umeda sekä jo mainittu kanadalainen Louise Lecavalier. Suomalaista peruskauraa taas edustavat muiden muassa Jyrki Karttunen, aiemmin kesällä ensi-iltansa saaneet Tsuumin suurtuotanto 7 veljestä sekä Eeva Muilun Jossain on jotain.

Nyt jo toista vuotta jatkuva Japanilais-suomalainen residenssi- ja taiteilijavaihto-ohjelma poiki tänä vuonna Hiroaki Umedan vierailun Pyhäjärvelle. Umeda työskentelee kaksi viikkoa Pyhäjärvellä kolmen vahvan suomalaisnaistanssijan, Milla Koistisen, Satu Rekolan ja Sofia Karlssonin kanssa. Festivaalityöskentelyn lisäksi esityksiä on luvassa Helsingissä ja pieniä huhuja on jopa esityksistä Tokiossa. Täydenkuun Tansseilla vierailee Aasiasta toinenkin taiteilija; koreografi ja professori Nam JeongHo improvisaatioteoksessa We Have Received Orders To Move. Lecavalier puolestaan nähdään kolmessa teoksessa: Lone Epic, Lula and the sailor ja ”I” is memory. Teosten koreografeina ovat toimineet maineikkaat Crystal Pite, Tedd Robinson ja Benoît Lachambre. Nähtävää ja jaettavaa siis riittää.

Kuten myös festivaalin tämänhetkinen johtaja Harri Kuorelahti antaa ymmärtää, on tänä vuonna ehkä enemmän kuin aiemmin tasapainoiltava ammattimaisesti organisoidun ja talkootyövoimalla pyörivän festivaalin välimaastossa. Asia kiteytyy myös esimerkiksi kuvitteelliseen Lecavalierin ja Sikalan Emännän kohtaamiseen. Tanssin ammattilaisille festivaalit ovat näyttäytymis- ja verkostoitumispaikkoja, joilla on olennainen rooli ammattimaisessa taidemaailmassa. Joku festivaalipaikkakunnan emännän osanotto ja hänen kulttuurisen ja henkisen vireytensä vaaliminen ovat tässä katsannossa ulkoisia seikkoja. Kuopion festivaali on tässä huono esikuva mutta juuri siksi hyvä ja varoittava esimerkki. Kerma naukkailee teattereissa sinänsä mielenkiintoista ja korkeatasoista ohjelmaa ja samaan aikaan tavalliselle tallaajalle tuputetaan vasemmalla kädellä puolivillaista kuraa sateisella torilla. Luullaan, että asian paikkaamiseksi riittää käytättää jotain tv-julkkista torinlavalla vähän kansaa naurattamassa. Siinä ei paljon torikahvia ryystävän kuopiolaisen mieli ylenny eikä katse avarru.

Voi olla, että terve suunta Pyhäjärven kaltaisen eksoottisen festivaalin kasvulle on mahdollista niin kauan kuin tänne tuleva taiteilija näkee festivaalin mahdollisuutena oman taiteensa uudenlaiselle tapahtumiselle, jakamiselle ja avautumiselle eksoottisessa ympäristössä ja ainutlaatuisten katseiden vaikutuksessa. Jos tämä molemminpuolinen kohtaaminen ei tapahdu, voi helposti käydä niin, että festivaalin ainutlaatuinen tunnelma tulee kansainvälisen taidemaailman ja –markkinoiden ehtojen jyräämäksi. Ehkä kalliimpia lippuja (tämän vuoden liput pyörivät 0-30 euron välillä)? Ehkä enemmän ja enemmän kulttuurikermaa Pyhäsalmen rauhaa rikkomassa? Ehkä yhä enemmän omassa pikku taidemaailmassaan märehtiviä, itseään markkinoivia verkostoitujia? Ehkä. Ehkäpä tällainen ”kehitys” ei paljoa liikuta Sikalan Emäntää? Ehkä juuri tällainen ”kehitys” vieraannuttaa taidemaailmaa sisäsiittoiseksi pikku markkinapiiriksi, joka ei ulkopuolista voisi vähempää kiinnostaa.

Kuitenkin Sikalan Emännälle tulisi olla tarjolla korkeatasoista tanssitaidetta, johon hän on jo ehkä ehtinyt tottuakin. Samalla ilmapiiri pitäisi saada säilytettyä avoimena ja teosten ääreen hakeutuminen taidemaailman ulkopuolisille houkuttelevana ja kiinnostavana. Toisaalta festivaalia pitäisi saada markkinoitua kiinnostaville taiteilijoille paikkana, joka ei kilpaile välttämättä taidemaailman Michelin-tähdillä mutta jossa voi kohdata katsomossa ihka oikean Sikalan Emännän: toisin sanoen eksoottisena paikkana, joka on kiinnostava taiteilijan tehdä ja jakaa taidettaan.

Haastetta tuntuu siis olevan. Ensi raapaisu ohjelmistoon ja Pyhäsalmen katujen tunnelmaan antaa odottaa mielenkiintoista viikkoa Sikalan Emännälle

Olli Ahlroos