Liikemieli: Kritiikin kritiikki

Voiko arvottamista pitää lähtökohtaisesti vain huonona ja alhaisena kritiikin sisältönä? Toisaalta voiko analyysia pitää lähtökohtaisesti vain jotenkin ”oikeana” kritiikin sisältönä?

 


 

Olen ilokseni huomannut, että taidetanssimaailmassa taidekritiikki on noussut puheenaiheeksi. Tanssi-lehden (05/08) uudessa numerossa oli asiallisia puheenvuoroja aiheesta. Liikekieli.com on puolestaan tehnyt eleen asian hyväksi lanseeraamalla Kritiikki 2.0 -artikkelisarjan.

Usein tuntuu, että harva jaksaa asiaa pohtia. Typerryttävän usein kritiikkiä ei jakseta ajatella minään muuna kuin jonkun kriitikonretkun haluna jakaa haukkuja tai kehuja. Tietysti kriitikon tällainen halu ajoittain valtaa. Luulisi kuitenkin, että kriitikolla on tukenaan huomattavasti enemmän aatoksia siitä, mitä hän on tekemässä kuin lukijalla, jonka muistin pinnalle jää elämään vain joitain kirpakkoja ilmauksia tai ajoittaisia täyslaidallisia.

Eino Leinon tekstin toimittaminen luettavaksi oli kyllä Thomas Freundlichilta hieno kulttuuriteko. Kiitos siitä. Muutkin Kritiikki 2.0 –sarjan jo julkaistut tekstit onnistuivat nostamaan tärkeitä kysymyksiä esiin. Kirjoituksien yleissävy koskien arvottamisen ja analyysin rooleja kritiikissä jätti kuitenkin pohdinnan varaa. Voiko arvottamista pitää lähtökohtaisesti vain huonona ja alhaisena kritiikin sisältönä? Toisaalta voiko analyysia pitää lähtökohtaisesti vain jotenkin ”oikeana” kritiikin sisältönä? Pilvi Porkolan, Marja Silden ja Sanna Lehtisen kirjoituksien näkemykset asiasta ovat ehkä ymmärrettäviä, ottaen huomioon, että taiteilijoita taitavat kaikki olla. Pieni provokaatio toisesta näkökulmasta on siis paikallaan.

Ei taide, eikä taidekritiikkikään, ole mikään taidemaailman sisäinen asia. Taideteokset ja kritiikit eivät pyöri taiteilijoiden ja kriitikkojen napojen ympärillä jossain hiivatin ”taidemaailmassa”. (En voi jättää tässäkään sanomatta kuinka huono käsite tuo mielestäni on. Se pitäisi kieltää lailla välittömästi.). ”Taidemaailman ulkopuolelta”, siis siitä ”maailmasta” ilman etuliitteitä, jonka osa tämä surkuhupaisa ”taidemaailmakin” on, löytyy ääretön määrä hyviä, tärkeitä ja merkityksellisiä perusteita ja periaatteita teoksien arvottamiselle, yhtälailla analyysille (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan).

                      *                                          *                                          *

Porkolan ja Silden huomiot siitä, mitä tämä heidän peräänkuuluttamansa ”analysointi” lopulta tarkoittaa, jäi hämärän peittoon. He luonnehtivat kriittistä analyysia teoksen ”linkittämiseksi” sosiaaliseen kontekstiinsa, taidemaailman sisäiseen ja yleisempään keskusteluun. Mitä tämä tarkoittaa?

Tällä luonnehdinnalla he katsovat jotenkin onnistuneensa rajaamaan päivälehtikritiikin ei-analysoivaksi kritiikiksi. Vastaavasti arvottaminen tuntuu heille tarkoittavan jonkinlaista naivia päivälehtien pisteidenlaskua tai arvosanan määrittämistä. Nämä ovat tälle keskustelulle todella laiskoja lähtökohtia.

Porkola ja Silde eivät suvaitse kertoa mitä tämä ”linkittäminen” sitten heidän mukaansa oikein on? Se kuulostaa toki oikein asiantuntevalta, varsinkin kun linkittäminen tehdään vähintään yhtä hienolta kuulostaviin asioihin.

Minusta se, mitä Porkola ja Silde luonnehtivat ”kriittiseksi analyysiksi” jonkinlaisena ”linkittämisenä” ei todellakaan tee päivälehtikritiikistä ei-analysoivaa ja vain arvottavaa kritiikkiä. Eikä tämä linkittäminen tee mistään kritiikistä erityisen ansiokasta. Mielestäni heidän luonnehdintansa kuvailee itse asiassa hienosti nimenomaan päivälehtikritiikkiä (jota ilmestyy Suomessa kuitenkin myös kulttuurilehdissä). Koska päivälehdissä ei kovin pitkälle mietittyä kritiikkiä voi tehdä, sen on parhaimmillaankin tyydyttävä teosten ”linkittelyyn” erilaisiin keskusteluihin ja konteksteihin.

Jos olen ymmärtänyt Porkolan ja Silden ajatuksen väärin, olisi erittäin mielenkiintoista kuulla mitä he sitten tällä ”analysoimisella” tarkoittavat.

Tarkoittavat mitä hyvänsä, kyseisessä tekstissä he ainoastaan toistavat suomalaisen päivälehdistön ja ikävän usein myös kulttuurilehtien valmista kaavaa, jonka perusteella taidekritiikkiä suomessa tehdään. He siis kuvailevat kaavamaisesti vain ja ainoastaan erään mahdollisen kentän, jossa taidekritiikki voi toimia. Tämä ei tuo keskusteluun mitään uutta. Heidän kaavansa ”analysoivalle kritiikille” on sama kaava, jonka kyseenalaistamattomasta noudattamisesta suomalaisen tanssikritiikin täydellinen epäkelpoisuus ja pysähtyneisyys johtuvat. Tämän yhden kaavan kuvailu ei kerro mitään kunnollisen taidekritiikin sisällöstä, sen mahdollisuuksista eikä saavutuksista.

Suomalaisessa, varsinkaan taidetanssia käsittelevässä taidekirjoittelussa ei varmasti voi tehdä eroa kunnollisen kritiikin ja päivälehtikritiikin välillä sen mukaan julkaistaanko kritiikki päivälehdessä vai asialleen vihkiytyneessä kulttuurijulkaisussa. Ainakin taidetanssille pyhittäytynyt kultturilehdistö julkaisee minusta melkein poikkeuksetta (Porkolan ja Silden luonnehdintaa seuratakseni) päivälehtikritiikkiä.

En osaa antaa kritiikille mitään tyydyttävää määritelmää mutta kuvittelisin, että tälle keskustelulle hedelmällisempi lähtökohta olisi myöntää, että kritiikki ja tämä niin kiivaasti peräänkuulutettu ”analyysi” ovat luovaa kirjoittamista. Se on luovaa toimintaa, jolle on parhaimmillaan luonteenomaista samanlaiset määreet kuin taiteellekin. Sen omin ja luonteenomaisin piirre on tietysti se, että se syntyy eksplisiittisesti reaktiona johonkin teokseen. Se yrittää (edelleen parhaassa tapauksessa, tapauksessa jota ei Suomessa eikä suomeksi ole vielä paljoa nähty, ei ainakaan tanssikritiikissä) todella luoda kieleen jotain, jota kielessä ei aiemmin ole ehkä ollutkaan mutta jotain jonka kritiikin kohteena oleva teos jollain mystisellä tavalla asettaa näkyville. (Tekee näkymättömästä näkyvää niin kuin taiteesta joskus on tapana sanoa.) Tämä ei tapahdu millään ”linkittelyllä” eikä ”taidepuheella” vaan luomalla kieltä sinne missä sitä ei ole ollut, luovalla käsitteiden käytöllä ja ajattelulla.

Nämä ovat kovia vaatimuksia.

                      *                                          *                                          *

Suomi on periferia. Taidetanssi on periferia. Kunnollista suomalaista tanssikritiikkiä ei ole, jos on mitään muutakaan kritiikkiä. Suomalaisessa taiteessa syntyy kuitenkin joskus jotain mielenkiintoista, usein jopa juuri siksi, että olemme hieman omissa oloissamme. Voi kuitenkin olla, että pelkkä perifeerinen ja sisäsiittoinen taidelätinä ja jutustelu (ns. ”taidepuhe”) suomalaisen taidetanssimaailman sisällä ei ole ratkaisu kaikkiin kritiikin teoreettisiin ongelmiin. Ei ainakaan niihin, joita Porkola ja Silde nostavat esiin. Ainakin taidetanssissa, mutta näköjään muussakin esitystaiteessa suomalainen kritiikki laahaa ainakin kuusikymmentä vuotta eurooppalaista keskustelua jäljessä. Voi siis olla että kaivataan hiukan lukemista, tutkimusta, käännöstyötä, opittujen käsitteiden sovittamista suomenkieleen ja yhtä lailla suomalaiseen taiteeseen. Se on hiljaista ja hidasta hommaa, josta ei perifeerisellä taidepuheella selviä. Kielessä täytyy olla ensin jotain sisältöä jonka avulla puhua.

Tämä ei ole vain suomalaisen tanssin ongelma. Anekdootti: Haavikko 2001 –teoksen kirjoittajat (Markku Eskelinen ja Raine Koskimaa) luonnehtivat samaa ongelmaa kirjallisuudessa: ”Haavikon arvostuksen nousu ei näy johtaneen hänen tuotantonsa analyyttisempaan erittelyyn siitä huolimatta että niin kirjallisuuden- kuin kulttuuritutkimuksenkin käsitteellinen välineistö on vähitellen kypsynyt sellaiseksi, että Haavikon käsittely voitaisiin aloittaa”. Tarvittava käsitteistö on toki ollut olemassa melkeinpä Paavo Haavikon uran alusta lähtien. Kypsyttelyä on tarvinnut suomenkieli ja käsitteiden omaksuminen suomalaiseen tutkimukseen ja kritiikkiin. Suomalainen ”taidepuhe” on toki ilman näitä käsitteitäkin osannut juuri ja juuri ”linkittää” Haavikon modernismiin (mikä ei kerro vielä mistään mitään) ja sen jälkeen tuomita hänet pelkkänä poleemikkona.

Samaan aikaan Haavikko on kansainvälisesti palkituin, arvostetuin ja tunnetuin suomalainen nykykirjailija.

Porkolan ja Silden esiin nostamat katsojuuteen ja taiteilijuuteen liittyvät ongelmat ovat toki todellisia. Ne eivät kuitenkaan ole millään tavalla esitystaiteen omia ongelmia, eivätkä ne ole syntyneet esitystaiteen kontekstissa. Eurooppalaisessa taideteoriassa ja kritiikin teoriassa samoja ongelmia on pyöritelty vähintään viime vuosisadan puolivälistä lähtien. Pyörittely on tuottanut tuloksia, käsitteitä ja erilaisia hedelmällisiä kritiikin tekemisen traditioita. Väitän, että pienellä lukemisella sieltä löytyisi myös esitystaidekritiikkiin oikein hyödyllisiä ja suoraan tai melko suoraan sovellettavia käsiteaparaatteja.

Erityisen paljon ansiokasta tässä keskustelussa on saanut aikaan eurooppalainen (sanotaan nyt ”mannermainen”) kirjallisuuskritiikki. Tämä on luonnollista, koska laiskasti, huonosti ja perusteetta kirjoittamista ajatteleva ja kirjoittamisesta kirjoittava ei kauaa kirjoita. Ehkä se on siksi jostain vinkkelistä nähtynä jonkinlainen kritiikin kuninkuuslaji. Kollegiaalinen kritiikki onkin kirjallisuudessa kaiken a ja o.

                      *                                          *                                          *

Vielä lopuksi takaisin arvottamiseen ja provokaatioon arvottamisen eräästä perusteesta. Arvottamisella on erittäin tärkeä tehtävä, joka onnistuu niin päivälehdessä kuin kulttuurijulkaisussakin.  

Luomisteko, siis myös taide, on poliittista. Se on poliittinen teko. Kyse ei ole siitä, että jonkin muotioikun johdattelemana taiteilijat joko julistavat tekevänsä poliittista taidetta tai ei-poliittista taidetta. ”Ihan oikea” taide on aina luonteeltaan poliittinen, aivan erityisesti vallankumouksellinen teko.

Taide ei tee Vallankumousta eikä mikään teos ole Vallankumous sinänsä eikä useinkaan mihinkään poliittiseen ideologiaan sitoutunut taide ole edes mielenkiintoista. Kuitenkin taide on aina hiljaista ja jatkuvaa inhimillisen luomisen vallankumouksellista potentiaalia. Kun todella luodaan jotain establismentin koodeja häiritsevää ja rikkovaa, jotain olemassa olevalle kielelle, arvoille, ideologioille vierasta ja Uutta, tapahtuu kielen, arvojen ja ideologioiden uudistumisen vähimmäisehto. Taide on tällöin mihinkään poliittiseen lopputilaan sitoutumaton vallankumouksen mahdollisuuden eturintama. Tässä mielessä kaikki taide on poliittista. (Tälle taiteen piirteelle on muuten olemassa nimikin: avantgarde.) Tähän puhtaan vallankumouksellisen potentiaalin ilmenemiseen osallistuu myös parhaimmillaan taidekritiikki luovana kirjoittamisena (edellyttäen, että on Taidetta ja että on Kriitikko).

Viihde ei ole vallankumouksellista. Viihdekin on poliittista, mutta se on yleensä poliittista siinä mielessä, että se ihmisiä turruttamalla toimii olemassa olevien valtarakenteiden puolella ja puolesta. Se ihmisiä viihdyttämällä sitoutuu – tahtomattaan tai tieten tahtoen – vallitsevaan ideologiaan. Se ei siis ole vallankumouksellista.

Näistä peruslauseista saadaan arvottamiselle ainakin yksi oikein hyvä kaksipykäläinen arvottamisasteikko: kyllä / ei. Osumatarkkuus ei ole ehkä ole kovinkaan hyvä, mutta ”kovilla ampuminen” on silti välttämätöntä. Lahjomattoman taidekritiikin on mielestäni tehtävä tässä asiassa kaikkensa, etteivät kaikenmaailman markkinaihmiset luule olevansa monopoliasemassa taiteen määrittelyssä. Tässä taistelussa ei tarvitse osua joka kerta oikeaan. Tärkeämpää on se, että jostain suunnasta kuuluu edes joskus vastalauseita, kun eri “taideinstituutioiden” markkinointi-, viestintä- ja tiedotusarmeijat sanelevat mikä on hyvää ja huonoa ja markkinoivat harmitonta, mukavaa, nousuhumalaista iltaa jossain korkeakulttuurisessa viihdeshow’ssa “taide-elämyksenä”. Korkeakulttuuri ei ole taidetta. Se voi olla, mutta se voi myös olla kovalla vaivalla ja kovalla rahalla tuotettua viihdettä.

Elokuvaohjaaja Petri Kotwica luonnehti tällaisen viihteen perverssiä logiikkaa hauskasti Helsingin Sanomien joulukuun Kuukausiliitteessä: “Usein meilläkin elokuvia tehdään niin, että on olemassa ikään kuin reikä, joka pitää täyttää elokuvalla. On tämä ja tämä noste ja draivi ja tämä rahoituspotentiaali ja tämä yhteistyökehys ja muuta saatanan paskaa, johon sitten laitetaan joku juttu.” Väitän, ettei vaadita kummoista asiantuntijaa näkemään milloin “taideteos” on tehty tällä logiikalla. Usein. Se pitäisi uskaltaa vielä sanoa ääneen!
Totta kai hyvän ja huonon kriteerien määrittely on loputtoman vaikea, täysin mahdoton asia. On kuitenkin hullua kieltää tämä arvottamisen oikeus taidekritiikiltä kun samaa arvottamisen oikeutta käyttävät surutta ja täysin perusteetta hyväkseen ne, joilla ei välttämättä ole mitään syytä, ei minkäänlaista paloa saatikka pakkoa eikä useinkaan mitään kompetenssia tehdä taidetta mutta mielin määrin rahaa mainostaa mitä tahansa viihderoskaa sellaisena.

Olli A. Ahlroos                                                                  Olli Ahlroos

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen                     

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.