Katkelmia kansallisesta taiteesta: yhteiskunta, eduskunta ja Taiteen keskustoimikunta

Tulenarkaa!Suomalainen kansallisromantiikka on arkkifasismia. Se on sitä, että yhteisö ja politiikka perustetaan esteettiselle itseidentifikaatiolle.

Ehkä taiteen haaste onkin nyt siinä, että sen on salakuljetettava itsensä “kansan” keskuuteen, käytettävä naamioita, väärennettävä itsensä, jotta se koskettaisi ”tavallisia ihmisiä” taidemaailman ulkopuolella edelleen toimien kriittisenä voimana. 


 

Katkelmia kansallisesta taiteesta: yhteiskunta, eduskunta ja Taiteen keskustoimikunta

Voi hyvä tavaton sentään. Taiteen ja poliittisen risteyskohtia pohtivalla nuoremman polven ihmisellä on nielemistä, kun Jari Halonen esittelee väsymystään kaikenmaailman iltapäivälehdissä ja kannustaa muitakin taiteilijoita omaan väsymykseensä. Suurin piirtein tähän tapaan: ”ei se taide nyt oikein enää onnistu, niin että ruvetkaa tekin vaan tekemään viihdettä”. En omista TV:tä, mutta siellä se kuulemma vetää jotain viihdeohjelmaa. Voi hyvänen aika! Panee miettimään.

                      *                                          *                                          *

Suomi on kansallistaiteen ihmemaa. Tästä on tunnetusti opit haettu Saksasta. Kotimaa, isänmaa ja synnyinmaa, Vaterland, Heimatland. Suomalaisuus on sitä, että ollaan mukamas kodittomia ilman Omaa Maata, ja se on suomalaisuudessa vanhaa kunnon saksalaisuutta. Oma Maa on esteettinen asiantila: ”Suomen kansa” ja Heimat.

Suomalainen kansallisromantiikka on arkkifasismia. Se on sitä, että yhteisö ja politiikka perustetaan esteettiselle itseidentifikaatiolle. Natsit loivat oman keksityn ”saksalaisuutensa” (arjalais-saksalaisuutensa) ja suomalaiset omansa. Esteettisen itseidentifikaatioon liittyvät asiantilat eivät olleet yhtä radikaaleja kalevalais-suomalaisuuden tapauksessa mutta myyttisen kansan taiteellinen perustaminen noudattaa molemmissa tapaukissa täsmälleen samaa logiikkaa.

Tämä suomalainen Omuus on keksittyä ja luotua aivan kuin myyttinen Saksan kansa. Se on taiteellinen väärennös, liioittelua ja poliittiseen päämäärään (toisten ulossulkemiseen) sitoutuneen taiteen kuvotus – Snellmanista Sibeliukseen. Suomalainen sielunmaisema on täydellisesti esteettinen ilmiö, se on ideologinen teoskokonaisuus.

Nyt kun valtio on perustettu ja myytti kansasta luotu, kansallistaiteesta näyttää jääneen jäljelle enää jonkinlaista säälittävää kansallis-ideologista masturbaatiota, niin kuin joku Renny Harlinin Mannerheim-elokuva tai Olli Kortekankaan Isän tyttö -ooppera. Sekaan vielä kansallisia imagokonsultteja ja -työryhmiä muokkaamaan myyttisen kansankuvaa ja sen kulisseja myyvempään muotoon. Jawohl, saa tulla pyyhkimään.

                       *                                          *                                          *

Samaan aikaan; mitäköhän valtion taidehallinnossa on tällä hetkellä tekeillä? Kuka tietää?

Suosittelen kiinnostuneille erästä tekstiä: vaikka en tiedä saako toimittaja Pertti Piispasen todella hämmentävästä retoriikasta mitään käsitystä asioiden oikeasta tilasta, lukekaa Nykypäivä-lehden Taiteen keskustoimikunnan uuden puheenjohtajan Berndt Arellin haastattelu.

http://www.nykypaiva.fi/default.asp?sa=98570 (avautuu uuteen ikkunaan)

Mitä pitäisi ajatella siitä, ettei toimikunnan jäsenyys ja valtion tuki taiteilijoille ehkä tulevaisuudessa olekaan kiinni toimikunnan näkemyksistä hyvälaatuisesta, tukemisen arvoisesta taiteesta vaan taiteilijoiden ja toimikunnan jäsenten poliittisesta sitoutuneisuudesta, heidän sinisyydestään ja valkoisuudestaan?

                      *                                          *                                          *

Jos kansallisella taiteella on vielä jotain mielekästä tehtävää, olisi se tämän kansallisideologian laskosten kriittistä avaamista. Kristian Smedsin (ja tietysti myös Linnan) Tuntematon on oikein hyvä esimerkki. Ehkä se on edes jonkinlainen positiivinen esimerkki toimivasta, terveestä “kansallistaiteesta”. Se pakottaa ajattelemaan kriittisesti kansallisidentiteettimme rakentumista sen sijaan että sitä pönkitettäisiin ja vahvistettaisiin niin kuin sitä on kansallistaiteella tähän asti tehty.

Harvoja esimerkkejä lukuun ottamatta kriittistä taidetta ei kuitenkaan tehdä enää “kansalle”. Taide tehdään taidemaailmaan ja yhteiskunta tukee sitä – ei taiteena vaan juuri taidemaailmana – juuri siksi, että se pysyisi siellä.

Ehkä taiteen haaste onkin nyt siinä, että sen on salakuljetettava itsensä “kansan” keskuuteen, käytettävä naamioita, väärennettävä itsensä, jotta se koskettaisi ”tavallisia ihmisiä” taidemaailman ulkopuolella edelleen toimien kriittisenä voimana.

Ehkä Jari Halonen tarkoittikin juuri tätä? Ei sitä, että olisi vain tyydyttävä tekemään viihdettä vaan sitä, että taiteen kriittinen kapasiteetti on salakuljetettava jollain konstilla ulos taidemaailmasta. Ehkä hän on oikeassa. Haaste on kuitenkin vaikea.

                      *                                          *                                          *

Naamiointi voi toimia myös toiseen suuntaan. Ideologisen masturbaation voi naamioida myös kriittiseksi taiteeksi.

Tiesittekö esimerkiksi, että eduskunta tilaa taideteoksia? Minä en tiennyt. 2007 Savonlinnassa kantaesitetty ja jo mainittu Kortekankaan ooppera Isän tyttö on eduskunnan tilausteos. Sitä voi nyt seurata myös Helsingissä.

Käykää huviksenne katsomassa. Se väittää esittävänsä jonkinlaisen “syväluotauksen” suomalaiseen sielunmaisemaan. Se on yhtä kriittinen ja älykäs kuin itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa. Laskelmoitu vastaus tilaajansa tarpeisiin, ei mitään muuta.

Olli Ahlroos                                                                  Olli Ahlroos

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.
olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen