Olli
Aikalaistanssi ja nykymusiikki
Käsillä olevasta kirjoituksesta lähtien Liikekieli.com alkaa julkaista kerran kuukaudessa kolumniani. Liikemieli-kolumneissa on aikomus tarkkailla ja huomioida taidetanssia ja kotimaista ”taidetanssimaailmaa” koskettavia ajankohtaisia ja arkisia ilmiöitä omasta näkökulmastani. Toisaalta huomio yritetään kiinnittää tätä arkista ilmiötasoa syvemmälle erityisesti aikalaistanssin suhteutumiseen sitä ympäröivään todellisuuteen, muuhun taiteen diskurssiin ja miksei yleisemminkin yhteiskuntaan. Tässä joku voi olla eri mieltä mutta minä näen tämän asiana, joka jää yleensä liian heppoisen tarkastelun varaan, positiivisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tällainen keskustelu jää suotta marginaaliin jo itsessään marginaalisessa taiteessa. Toki on niin, että vastaava ongelmakimppu koskee kaikkea taidetta, ei vain aikalaistanssia. Kolumnieni näkökulma on – toistettakoon se tässä – omani ja se tähtää herättämään keskustelua, eikä se siis edusta toimituksen näkemyksiä.
Tätä kirjoittaessani olen Seinäjoella, tanssiteatteri Wimman pian käynnistyvillä elävän musiikin ja nykytanssin Helmi-festivaaleilla, jossa kantaesitetään koreografi Ulla Koiviston ja säveltäjä Olli Koskelinin teos Neljä värillistä näkyä. Kotimaisessa mittakaavassa kyseessä on todellinen suurteos Seinäjoen kaupunginorkesterille ja neljälle tanssijalle. Lisäksi festivaaleilla kantaesitetään Johanna Ikolan, Antti Ikolan, Hanna Korhosen ja Johannes Romppasen poikkitaiteellinen prosessiteos Seuraava kuva, joka esitetään vielä syksyn aikana Turussa. Jatkoa pitäisi seurata myös keväällä Helsingissä. Koiviston ja Koskelinin suurteokselle lisäesityksiä sen sijaan ei ole tällä hetkellä tiedossa. Tähän on olemassa tukku käytännön sanelemia syitä, suurin on epäilemättä tekijäryhmän suuruus, hankala liikuteltavuus ja sen myötä rahoitus.
Seinäjoen festivaali nostaa esiin kysymyksen siitä, mistä johtuu elävänä esitetyn aikalaismusiikin ja aikalaistanssin välinen katkos? Pieni ja ennakkoluuloton festivaali kun tuntuu herättävän henkiin melkein täydellisesti kadotetun suhteen. Molemmissa yllä mainituissa teoksissa musiikki on sävelletty ja se esitetään lähtökohtaisesti vuorovaikutuksessa teoksen muiden osatekijöiden, eritoten koreografian kanssa. Harjoituksia seurattuani olen haltioitunut elävän musiikin vaikutuksesta liikkeeseen ja tekisi mieleni sanoa teoksen hengitykseen. En osaa asiaa muuten nyt ilmaista: suurteoksessaan Koivisto ja Koskelin, yksitoistahenkinen orkesteri, kapellimestari Tuomas Rousi ja tanssijat saivat teoksen todella hengittämään tavalla, joka ei musiikkinauhojen avulla voi olla mahdollista. En toki väitä, että nauhoitteiden kera työskennellessään koreografit olisivat luomistyössään lähtökohtaisesti erityisen ankeassa asemassa, mutta se on totta, että vuorovaikutuksellisuus jää nauhojen kanssa aina rajallisemmaksi, aina yksipuoliseksi: nauhoite ei reagoi, vaikka koreografi reagoisi nauhoitteeseen kuinka.
Koskelinin ja Koiviston yhteistyön ja Seinäjoen festivaalin annin kokemisen synnyttämää haltioituneisuutta varjostaa välittömästi kysymys: Miksi tällaista näkee ja kokee niin harvoin? Olen varma, että tällaiseen vastattaisiin melkein missä ja kenen toimesta tahansa (varsinkin asemansa jo mukavasti vakiinnuttaneiden, omiin ”riittäviksi” koettuihin eli kysynnän ja tarjonnan lakien sanelemiin ilmaisumuotoihin jähmettyneiden koreografien toimesta), että ihan kiva, mutta mahdoton toteuttaa, liian kallis, resurssit eivät riitä ja niin edelleen. Kansallisbaletissa elävää musiikkia toki kuulee, jos balettimusiikki sattuu kiinnostamaan, harvemmin tosin, jos kyseessä on nykytanssiteos ja silloinkin elävänä esitetty musiikki on tuskin koskaan (lue: ei koskaan) sävelletty tanssiteosta silmällä pitäen.
Kuitenkin täällä, Seinäjoella, marginaalin marginaalissa tällaista tehdään melkein ilman mitään resursseja. Se ei siis ole mahdotonta. Se vaatii peräänantamatonta työtä, rajoja rikkovaa visiota ja rohkeutta. Se vaatii kykyä kommunikoida yli taiderajojen ja siksi jopa yhteisen kielen löytämistä… ja katsokaa: parhaimmillaan tällaisen kommunikaation ja uusien ilmaisumuotojen luomista. Entäs sitten jos se onkin vaikeaa.
Sävel- ja tanssitaiteella on yhteinen historiansa. Länsimaisessa kontekstissa ja viimeisten vuosisatojen ajan tämän suhteen historia on merkittävimmässä mittakaavassaan klassisen baletin historiaa. Aikalaissäveltaiteen ja aikalaistanssin suhteen elvyttäminen ei tietysti voi tarkoittaa paluuta menneeseen, ikään kuin tämä suhde ja sen potentiaali taiteellisen luomisen kenttänä olisi saneltu ja tyhjennetty klassisessa baletissa. Päinvastoin tuo menneisyys tulisi nähdä koko suhteen irvikuvana, johon ei voi, eikä saa olla paluuta (tämän irvikuvallisuuden voidaan kylläkin nähdä periytyvän Hollywoodissa tuotettuihin elokuviin, jolloin esimerkiksi Koskelin käyttää musiikin ja liikkeen suhteesta hauskasti termiä ”mickeymousing”).
Eikö olisi hedelmällisempää ja toivottavampaa uudelleen luoda tuo suhde kuin paeta sen historiallisia irvikuvia ja unohtaa koko sävel- ja tanssitaiteen suhde? Eikö meidän tulisi nyt jo avata silmämme positiivisille esimerkeille siitä, ettei tuon suhteen mahdollisuuksia ole vielä edes kunnolla raapaistu vai pitäisikö sanoa, ettei tätä suhdetta ole vielä perustavalla tavalla edes asetettu eikä siksi edes nähty? Eikö voisi ajatella, että esimerkiksi Stravinskin ja Niljinskin Kevätuhrissa meidän päiviimme asti säilynyt hämmentävä ajattomuus ja tuoreus johtuisi jonkinlaisesta syntymän ja esiintuomisen ihmeestä, jota jälkimaailma ei ole vieläkään osannut kunnolla kätilöidä? Käsittääkseni täällä Seinäjoella todistamani teokset ovat juuri tätä unohtunutta kätilöintiä.
Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä perverssimmältä koko asia tuntuu. Miksi Suomessa, jossa väkilukuunsa nähden on aivan pöyristyttävä määrä orkestereita, huippukapellimestareita, säveltäjiä ja muusikoita, aikalaistanssin tekijät eivät osaa käyttää tätä rikkautta hyväkseen? Onko tanssitaide erityisen tyytyväinen luomistyönsä nykymuotoon, jossa ongelmattomasti, melkeinpä sääntönä ennemmin kuin poikkeuksena esitystaiteen käytössä oleva kokonainen ilmaisu-universumi unohdetaan ja surkastutetaan yhdellä PLAY-napin painalluksella? Tietenkään en väitä, että aikalaistanssi välttämättä tarvitsisi elävää aikalaismusiikkia rinnalleen ollakseen mielekästä. Monet mielekkäimmistä näkemistäni aikalaistanssiteoksista eivät käytä musiikkia lainkaan ja hyvä niin. Kuitenkin, jos musiikkia halutaan ”käyttää” eikö elävämpi suhde aikalaissäveltaiteeseen toisi myös paljon uudenlaista kokemusta ja itseymmärrystä taidetanssinammattilaisille heidän omasta työstään taiteilijoina?
Niin se rahoitus… musiikille myönnetyt apurahat ja muu rahoitus ovat toki määrältään aivan toista luokkaa kuin nykytanssille suunnattu rahoitus (vaikka sitäkään ei taatusti ole tarpeeksi). Ajattelevatko tanssitaiteilijat, että tämä musiikille myönnetty rahoitus lakkaa jos muusikko, säveltäjä tai orkesteri työskentelee aikalaistanssin parissa? Eikö tällainen yhteistyö tulisi ennemminkin nähdä suurena mahdollisuutena aikalaistanssille myös resurssien kannalta? Luulisi taidemusiikin ammattilaistenkin mielellään näkevän musiikkinsa kohtaavan ihmiskehon liikkeen jossain muuallakin kuin satubalettien prinssien ja prinsessojen miimisen ilveilyn säestyksessä.
Ja eiköhän ne amerikkalaiset minimalistitkin ole jo taustanauhoina pikkuhiljaa käyty läpi…
Olli A. Ahlroos
Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.
olli.ahlroos(at)liikekieli.com
Kuva: Johannes Romppanen
Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.