Liikekieli.comin ensimmäinen Kuuma peruna -kysymys julkaistiin marraskuussa 2004. Tanssikentän ajankohtaisiin aiheisiin tarttuva keskustelumuotoinen palsta oli erityisesti alkuvuosina yksi Liikekieli.comin luetuimmista. Uudenlainen keskusteluareena syntyi selvään tarpeeseen, sillä kommentoijia riitti. Kysymme nyt kymmenen vuoden takaisen kysymyksen uudestaan.
Ensimmäisessä Kuumassa perunassa kysyttiin: Mikä on keskeisin kysymys tanssikentällämme tällä hetkellä?
Vuonna 2004 pinnalla olivat erityisesti Aleksanterin teatterin kohtalo (kiinteistön siirtyessä Senaatti-kiinteistölle pelättiin yleisesti, että teatterin kulttuuritoiminta loppuu), tanssin aluekeskusten toiminnan käynnistyminen, tanssin rahoitus ja taiteilijoiden keskinäinen yhteistyö sekä ammattituottajien saaminen tanssikentälle.
Lue vanhat vastaukset täältä!
Me esitimme saman kysymyksen uudestaan vuonna 2014, jolloin Aleksanterin teatterista oli kasvanut yksi tanssin keskeisimmistä areenoista ja ensimmäiset tanssin aluekeskukset olivat olleet toiminnassa jo kymmenen vuotta.
Yksi ei kuitenkaan ollut kadonnut keskusteluista. Kattilan kuumimmaksi perunaksi vuonna 2014 nousi tanssin rahoitus ja erityisesti vapaan kentän taiteilijoiden toimintaedellytykset. Myös tanssin kiertuetoiminta puhutti.
Taiteilijapalkkaa ja lisäresursseja
Mikä on keskeisin kysymys tanssikentällämme tällä hetkellä?
”Tämän hetken yksi keskeisiä kysymyksiä on, miten kehittää ja parantaa paljon kasvaneen nk. vapaan kentän työskentelyedellytyksiä, jotka ovat monelta osin hyvin heikot.”
Satu Tuittila, tanssitaiteilija
°°°
”1. Rahoituksen painopisteen siirtäminen ensi-iltatuotannoilta enemmän kiertuetoimintaan, 2. Tuotantoresurssien jakaminen tanssitaiteilijoiden (niin ryhmät kuin freelancerit) kesken, 3. Suomalaisen tanssitaiteen laadun ja monimuotoisuuden paremmin esille tuominen tiedottamisessa ja markkinoinnissa kaikkien tanssin toimijoiden kautta.”
Kaari Martin, tanssija-koreografi
°°°
”Tanssikentän ajankohtaisen polttava kysymys – nyt ja tulevina vuosina 2015–2018 – on rahoituksen riittämättömyys ja taiteilijana toimimisen mahdollisuuksien radikaali heikkeneminen käsi kädessä kulttuuriin kohdistuvien leikkauksien kanssa. Koko yhteiskunnan kurjat ajat osuvat suoraan kohti marginaalisia taidelajeja, joiden olemassaoloa ei takaa massojen kysyntä ja takuuvarma oma tuotto.
Tanssitaiteilijoita on vuosikausia piiskattu kohti oman taiteen sisältöjen tuotteistamista ja taiteilija-yrittäjyyttä. Tuotteiden luomisessa voi varmasti onnistua, varsinkin jos taiteen sisällöt tai ryhmän toiminta-ajatus ja ydinresurssit sen mahdollistavat ja siinä voidaan hyödyntää tanssitaiteilijoiden kirkasta ydinosaamista. Taloudellinen tilanne kuitenkin kiristyy lähivuosina joka vuosi eikä huipputuottajien palkkaaminenkaan enää välttämättä kannata, kun sekä yritysten, organisaatioiden että yksittäisten kuluttajien ostovoima jatkuvasti heikkenee.
Taiteilijapalkka-ajatus pitäisi nostaa uudestaan käsittelyyn. Sen idea ja perusteet olisi selvitettävä perusteellisesti ja kestävästi. On jotenkin nurinkurista, että yhteiskunnan varoilla koulutetut tanssin ammattilaiset lojuvat vailla oman alan töitä työttömyyspäivärahalla eivätkä saa työttömänä ollessaan harjoittaa ammattiaan edes ammattitaidon ylläpitämiseksi, vaan heidät pakotetaan muiden alojen töihin, joihin löytyy varmasti koulutettuja nykyisiä tai koulutusta vailla olevia tulevia osaajia.
Taiteilijapalkan kautta myös tanssikentällä vuosikausia hajatuloilla ja satunnaisilla apurahoilla alalla sinnitelleet, usein paljon kokemusta ja ansioita kartuttaneet tanssitaiteilijat saisivat ansaitsemansa perustoimeentulon – ilman loputonta tuntikohtaista toimintansa raportointia – ennen joko kaukana tai hieman lähempänä siintävää taiteilijaeläkkeen mahdollisuutta.
Olisi upeaa, jos taiteilija nähtäisiin yhteiskunnassa henkisenä voimavarana, jonka toiminta tanssitaiteilijana itsenäisesti yhteiskunnan eri osa-alueilla voisi edistää laaja-alaisesti myös kanssaihmisten hyvinvointia.”
Anniina Kumpuniemi, tanssija-koreografi
°°°
”Kymmenen vuotta sitten pidin tärkeimpänä asiana tanssitaiteen määrärahojen kasvua. Ja kas, määrärahat ovat kasvaneet kuluneiden vuosien aikana, samoin taiteilija-apurahojen määrä. Tanssin vapaan kentän koreografien ja tanssijoiden tilanne ei silti vaikuta olennaisesti kohentuneen. Yhä suurempi joukko yhä eri-ikäisempiä tanssitaiteilijoita kilpailee samoista rahoista ja taiteellisesta näkyvyydestä. Vapaan kentän tanssituotantoja tehdään aina vaan pienillä resursseilla. Pitkäjänteinen suunnittelu (taiteen, talouden, elämän?) on vaikeaa, ellei mahdotonta. Pitkälle koulutetut ihmiset suostuvat ilmaiseen työhön voidakseen kehittyä taiteilijoina. Pitääkö tämä hyväksyä?
Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa tuntuu epärealistiselta nostaa jälleen tärkeimmäksi asiaksi määrärahojen kasvu. Miten siis ajatella, ettei sorru valheelliseen optimismiin tai passivoivaan kyynisyyteen?
Onko tämän hetken keskeisin asia yrittää toimia paremmin näissä olosuhteissa? Tehdä esityksiä, joissa on sisältöä ja syvyyttä. Jos mahdollista, tehdä harvemmin mutta pidemmälle vietyä. Jos mahdollista, pitää kiinni hyvistä töistä ja tuoda niitä uudestaan esille. Tiedottaa ja markkinoida fiksusti vailla liikoja superlatiiveja. Jalostaa yleisötyötä teosesittelyillä, pienryhmäkeskusteluilla, henkilökohtaisilla tanssioppailla. Huolehtia nuorten ammattilaisten ammattitaidosta. Tukea alan järjestöjä osallistumalla ja sitoutumalla.
Joku voi pitää näkökulmaani kapeana, koska keskityn taiteen tekemiseen ”perinteisissä” rakenteissa. Voisin visioida esiintyjä-katsoja-asetelman muuntumista uusiin muotoihin, monipuolista taiteilijayrittäjyyttä, koreografisen tiedon ja taidon hyödyntämistä yritysmaailmassa, tanssin soveltamisen mahdollisuuksia sosiaalityössä ja terveydenhoidossa jne. Kaikkea sellaista jo tapahtuu, vaikka vielä on vähän takuita siitä, että uusissa työmuodoissa pystyy hankkimaan elantonsa. Minulle ydin on kuitenkin tanssiteos. Tanssija ja tanssi, joiden hyvinvoinnista on pidettävä huolta. Taide jalostuu hitaasti ja työn kautta.
Tanssin tutkimus on saanut raotettua ovea akatemiaan. Tutkimuksen soisi kohdistuvan laaja-alaisesti tanssin ja tanssimisen eri puoliin ja tapahtuvan eri tieteenaloilla. Suomessa tutkitaan musiikin vaikutusta ihmisen aivoihin, psyykeen ja käyttäytymiseen. Vastaavaa tanssin ja tanssimisen vaikutusten tutkimusta tehdään meillä vielä vähän. Tutkimustiedon tulisi myös levitä yleistajuisessa muodossa alan ammattilaisten ja suuren lukijakunnan käyttöön. Tanssimisessa ja tanssin katsomisessa tärkeää on oma kokemus, mutta siitä puhuminen ei riitä, kun on argumentoitava tanssin puolesta eri yhteyksissä. Tarvitaan myös uutta, syvällistä tietoa.
Tuntuu yllättävän vaikealta sanoa, mikä olisi juuri nyt keskeistä tanssin kentällä. Lienenkö jo pudonnut veneestä ja polskin akanvirrassa? Tärkeää tietenkin on, että aloitetut projektit, agendat, missiot ja haaveet toteutetaan. Ykkösenä tanssin talo, sitten tanssi kouluihin, tanssiesitysten kiertuetuki ja soveliaat esitystilat kotimaassa, monipuolinen yhteistyö puheteattereiden kanssa, lisää näkyvyyttä mediassa tanssille kaikissa ilmenemismuodoissaan, lisää kirjoja, elokuvia ja videoita tanssista, pääkaupunkiseudulle taiteilijatalo, jossa kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja tanssitaiteilijoille, lisää taiteilijaeläkkeitä, palkintoja, gaaloja ja mitä vielä olikaan… Kaikille riittää hommia tässä savotassa.
Ja lopuksi: Tanssissa on tulevaisuus, tanssin visio ja strategia 2010–2020 (http://www.taike.fi/fi/toimikuntien-julkaisut) on syytä jokaisen tanssin alalla toimivan lukea aika ajoin uudestaan.
Tiina Suhonen, vapaa tanssikirjoittaja ja tanssin tutkija
°°°
”Semikeskeisiä kuumia perunoita. Ajatus taiteen oikeudesta olemassaoloonsa ja julkiseen tukeen vain hyvinvointia tuottavana asiana. Ajatus, että jokaisesta työstä, prosessista tai teoksesta täytyy löytää jotain joka on enemmän ”meille kaikille”, jotain joka lähenee yhteiskuntaa, tuo terveyttä, ei sulkeudu omiin piireihin. Onko ok, jos taiteilijaa ei kiinnosta yhteisötaide, soveltaminen, jalkautuminen kauppakeskuksiin, workshopit alaasteella, teoksen teeman purkaminen harjoitteiden muodossa yleisökasvatuksen takia?
Se, että tanssialan ihmisiä koulutetaan liikaa alan töihin nähden. Se, että riittävä toimeentulo on mahdotonta, jos et kuulu pieneen pyramidin kärkeen kentällä ja haluat tehdä näyttämöteoksia, tai et ole osannut löytää tanssikentältä nurkaa, joka taiteellisen työn lisäksi voisi olla työnä. Se, jos omaa identiteetin tai tekemisentavan, joka ei toimi enää tässä todellisuudessa. Miten keskiikäinen tanssitaiteilija, joka on jäänyt postmodernin laivasta rannalle, uudelleen koulutetaan työhönsä?
Impilisiittinen vaatimus, ehto selviytymiseen kentällä, että uudenlaista täytyy tehdä. Pysyä ajanhengessä. Pitää ääntä itsestään. Ei olla epäsosiaalinen yksintekijä vaan avoimesti messuilla ja markkinoilla käyvä verkostoituja.
Taiteilijan (tai koreografin) työnkuvan pirstoutuminen ja ajankäyttäminen tuotantotöihin itse taiteellisen työn lisäksi ja usein suurissa määrin. Ja oletus siitä, että tämä on ok tai ei nyt tässä taloustilanteessa muuta voikaan ja sen ottaminen itsestään selvänä, että jokainen toimii myös tuottajana ja on turha odottaakaan mitään muuta. Luultavasti sen osaa tehdä paremmin joku, joka on siihen keskittynyt. Tai ainakin se vie aikaa itse asialta. Mikä on enää itse asiaa? Ei taida olla enää olemassa tanssitaitelijaa, joka keskittyy vain luomiseen. Eikä ehkä tarvitsekaan. Tai se kysymys, miksi naisia on niin vähän johtavissa tehtävissä tanssinkentällä. Se, että kokemuksesta ja iästä huolimatta kaikki hakevat apurahoja samalta viivalta, samoja tuotantotukia, samoja tilaisuuksia. Ja joskus tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee ja jos ei ole onnistunut saamaan mitään pysyvää rakennetta työnsä ympärille, on vähemmän suunnattuja hakuja, mahdollisuuksia, katselmuksia, verkostoja jne.
Tai se miten säilyttää into ja luottamus tanssitaiteeseen ja olla kyynistymättä ja väsymättä kaikkeen ympärillä olevaan tai siihen kuuluvaan. Hakemiseen, todistamiseen, päämäärättömyyteen, liikaa tekemiseen tai liian vähään tekemiseen, huoleen tulevaisuudesta.”
Jenni Kivelä, koreografi
°°°
”On vaikea yksiselitteisesti nimetä yhtä ainoaa kysymystä. Tanssin taloa en pitäisi esimerkiksi sellaisena. Tiloja on erilaisia, eri tarpeisiin ja erilaisiin produktioihin. Seinillä ei tanssin tilaa pelkästään ratkaista. Ehkä edelleen näkisin ratkaisevaksi sen, että tanssiteoksille ja esityksille tulisi enemmän kiertoa koko maan kattavasti. Yhteistyötä ja hyville jutuille näkyvyyttä laajemminkin ja pitempi elinkaari. Myös siten, että muualla Suomessa tehtyjä esityksiä nähtäisiin pääkaupunkiseudulla.”
Jussi Tossavainen, tanssi- ja sirkuskriitikko, toimittaja
°°°
”Tällä hetkellä on isossa mittakaavassa paljon pohdittavaa. Minä tietysti lähestyn tätä asiaa rahoituksen ja hallinnon, tuotannon näkökulmasta:
Tanssitaiteen ja -kulttuurin rahoitus ja rakenteet.
Suomalaisen kulttuurin rakenteet toimintaa palveleviksi.
Sirpaleisesta hanketoiminnasta pitkäjänteiseen toiminnan kehittämiseen.”
Hanna-Mari Peltomäki, Tanssin talo ry:n projektipäällikkö
°°°
”Moni asia on liikkeessä tanssitaiteen kentällä ja yhteiskunnassa laajemminkin. Yksi keskeisimpiä hankkeita niin tanssin perusrakenteiden kehittämisen, esiintymistilojen ja tilaisuuksien lisäämisen kuin tanssin tunnettuuden ja tekijöiden yhteistyön vahvistamisen kannalta on varmasti Tanssin talo. Toki tanssin oman talon saaminen Helsinkiin on ollut päivänpolttava, ajoittain kuumakin kysymys jo pitkään. Vuonna 2010 perustetun Tanssin talo yhdistyksen suunnitelmaa tila- ja toimintakokonaisuudesta on rakennettu vähitellen yhä konkreettisemmaksi. Nyt yhdistyksellä on jo paljon toimintaa, ja kaupungin kulttuuri ja kirjastolautakuntakin on näyttänyt vihreää valoa talohankkeen valmistelulle. On varsin kiinnostavaa seurata, miten rahoitus ja itse tilaratkaisut kehittyvät vielä tänä vuonna ja lähivuosien aikana.”
Hannele Jyrkkä, Toimittaja, tanssikriitikko
°°°
”Vastaan riittämättömän rahoituksen sijaan lyhyesti, että isoin kysymys on edelleen siinä, miten tanssi saataisiin osaksi koulujen taiteen perusopetusta. Tämä on oikeastaan ainoa asia, millä tanssin arvostus saadaan sen ansaitsemalleen tasolle. Tulevaisuutemme tanssii lapsissa ja nuorissa!”
Panu Varstala, tanssija-koreografi
°°°
”Taiteen tekeminen on minulle aina ollut hyvin henkilökohtaista. Todelliset kuumat perunat ovat kuin vaaran merkkejä. Ja majakoita. Ne ovat myös henkilökohtaisia. Jos ne jotenkin heijastavat muidenkin ajatuksia tai tuntemuksia hyvä niin… Tässä kymmenen kappaletta kuumia perunoita. Yksi kuuma peruna lahjana jokaista Liikekielen vuotta kohtaan. Hyvää ruokahalua!
KP1: Tanssikenttäkiusaaminen
KP2: Missä minä nyt
KP3: Missä se kenttä on? Oon varmaakin väärälle kentälle – ei näy ketään.
KP4: En ole kutsuttu – ei työryhmiin – ei kouluttamaan – kenttä kapenee
KP5: Kuvittelin, että se muuttaa maailman…
KP6: Kilpailun ja todistamisen tarve on loppuun asti
KP7: Ulkopuolisena kenttään ei edes vahingossa törmää – se jää pimiöön
KP8: Kenttä on suvaitsematon – syrjivä – valikoiva
KP9: Pelkokenttä – valtakenttä – taktiikkakenttä
KP10: Tanssintalo – kelle – mullekin? – miksi ei ole itsestään selvä?”
Jaap Klevering, ääni- ja esitystaiteilija
°°°
