Lightening (Hay), Zodiak 2010

Deborah Hayn koreografia Lightening sisälsi mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta jätti kokonaisuutena tyhjän olon.


Lightening

Koreografia ja ohjaus: Deborah Hay

Tanssi: Joona Halonen, Satu Halttunen, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Jenni-Elina Lehto, Vera Nevanlinna

Valosuunnittelu: Heikki Paasonen

Äänisuunnittelu: Tuomas Norvio

Puvustus: Monika Hartl

Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Karttunen Kollektiv, Helsingin Juhlaviikot ja the Deborah Hay Dance Company

Kevyesti mielenkiintoista

Minulla oli ilo tavata legendaarinen koreografi Deborah Hay reilu viikko ennen hänen uusimman teoksensa Lightening ensi-iltaa.
Tuolloin Hay ja tanssijat avasivat minulle teoksen mielenkiintoista luomisprosessia. Vera Nevanlinna ja Jyrki Karttunen kertoivat, kuinka raskas mutta samalla palkitseva Hayn prosessi on tanssijalle fyysisesti ja henkisesti.

Olin myös katsomassa yhtä teoksen lukuisista läpimenoista. Tuolloin minulle jäi outo, mutta odottava olo. Odotin mielenkiinnolla, kuinka teos olisi reilussa viikossa kehittynyt ja millä tavalla Pannuhallin upea tila vaikuttaisi sen henkeen.

Koreografiassa oli useita mielenkiintoisia elementtejä, ja tanssijoiden äänen ja tilankäyttö, nonsense-kieli ja kirkkomaiset laulukohtaukset, olivat monella tapaa poikkeuksellista. Koreografia oli kuin jatkuvaa ryhmän muodostumista ja hajoamista. Jatkuva liikkeessä oleminen ei jättänyt koreografiaan yhtään tyhjää hetkeä, ja Pannuhalli tilana toimi loistavasti.

Oli mielenkiintoista pohtia tanssijoiden reittejä, Hayn heille asettamia kysymyksiä ja koreografian luomisprosessia tanssijoiden hikoillessa jatkuvan kehon ja mielen liikkeen voimasta. Oli myös hauskaa seurata tanssijoiden etenemistä koreografiassa ja tarkkailla heidän liikekieltään rauhassa ilman, että kukaan sotkeutuisi siihen.

Kokonaisuutena Lightening jätti kuitenkin tyhjäksi. En saanut siitä minkäänlaista tunnetta. Se oli mielenkiintoinen hetki, joka ei kuitenkaan sykähdyttänyt tai jättänyt syvempää jälkeä.

Kun jokainen tanssija teki lähes koko tunnin omaa liikesarjaansa, oli teoksen seuraaminen katsojalle myös jossain määrin uuvuttavaa.
Isossa tilassa teos menetti myös joitakin hauskoja yksityiskohtia, joihin olin läpimenossa ihastunut. Esimerkiksi puhekohtaukset ja yksittäiset äännähdykset tuntuivat toimivan paremmin harjoitussalin pienessä tilassa kuin kaikuvassa Pannuhallissa. Lisäksi Pannuhallin kovaääninen ilmastointi söi esiintyjien ääntä häiritsevällä tavalla.

Tiia Lappalainen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja intohimoinen tanssin katsoja ja harrastaja.