Jenni Sainio: Hienotunteisesti kuolemasta
Kiasma-teatterissa esitetty, 24. helmikuuta näkemäni Rachid Ouramdanen teos Les Morts Pudiques (Kainot kuolemat) oli osa ARS 06-näyttelyn ohjelmistoa. Ja millainen teos! Yksi parhaista koskaan näkemistäni teatteri- tai tanssiluomuksista. Huh! Poikkeuksellisen omaperäinen. Järkyttävä. Ja kaunis.
Kuva: Hervé Thoby
Les morts pudiques (Kainot kuolemat)
Rachid Ouramdane
Kiasma-teatteri, Helsinki 24. ja 25.2.2006
Hienotunteisesti kuolemasta
Esityksessä kuullun Mark Tompkinsin laulun sanoin: ”Livin’ is deadly”. Siinä kiteytettynä se, mistä teos puhui, mitä se käsitteli.
Teoksen tekijä ja esiintyjä, Rachid Ouramdane, on taustaltaan tanssija ja Ranskan algerialainen. Lähtökohdakseen hän on ottanut Roland Petit’n ja Jean Cocteaun baletin Le Jeune Homme et La Mort. Lisäksi hän on tutkinut nuorten miesten itsemurhia ja kuolemaa käsitteleviä internet-sivustoja ja yhdistää teoksessaan kuoleman moottoripyöräilyyn, nyrkkeilyyn ja poliittiseen fanatismiin.
Sisällöllisesti ja muodon puolesta tanssi oli vain yksi osa teosta. Koin Ouramdanen tunnin mittaisen soolon nykyesitykseksi, jossa monet erilaiset näyttämölliset keinot olivat keskenään tasavahvoja. Tanssi oli yksi osa kaikkea teoksessa ollutta liikettä, ja sekin pienieleistä, kuin taka-alalla. Oliko pelkkä valtavalla sisäisellä intensiteetillä höystetty näyttämöllä käveleminen tanssia? Jos ei, mitä se oli? Fyysistä teatteria?
Näyttämöllä oli nyrkkeilykehän ”puolikas”, kaksi sivua siitä. Kehän reunaköysinä toimivat läpinäkyvät letkut, joissa kulki erivärisiä nesteitä. Neste oli punaista kuin veri, välillä kirkasta, välillä nesteet virtasivat trikolorin väreissä. Kehän puolikkaaseen oli kiinnitetty kolme suurehkoa kuvaruutua videomateriaalille.
Teos oli lähes sanaton muutamaa nauhalta kuulunutta ranskan- ja englanninkielistä puhepätkää ja esiintyjän itsensä teoksen loppupuolella laulamaa melodiaa lukuun ottamatta. Englanninkielinen osuus oli kuulutus nuorukaisesta, joka teki lääkkeillä IRC-mahdollisuuden välityksellä reaaliaikaisen itsemurhan. Omien tietokoneidensa ääressä kyseistä toimintaa seuraavat henkilöt kannustivat nuorukaista nielemään yhä enemmän lääkkeitään. Tämä on nykypäivän todellisuutta, minkä Ouramdanen teos räjäytti silmille.
Jos teos pitäisi lyhentää yhdeksi lauseeksi, jatkaa lausetta ”Teos oli…” sanoisin: Teos oli naamioiden keinoin toteutettu, rytmiltään meditatiivinen, ajankohtainen eettinen pohdinta. Naamiona esiintyjän yhteydessä toimi mikä tahansa: esiintyjän maskeeratut kasvot joko kuvaruudulla tai livenä näyttämöllä, paidan riisumisen jääminen puolitiehen eli pään peittävä, venyvä t-paita, hopeanhohtoinen kokonaamio tai jopa törmäystestinukkea muistuttava musta, kypäräpäinen puolimetrinen nukke.
Miellän tässä tapauksessa naamion käsitteenä laajemmin, minkä kautta teos oli sekä tanssia, fyysistä teatteria että esineteatteria. Jos naamio ajatellaan välineeksi, joka jotakin peittämällä pohjimmiltaan paljastaakin enemmän kuin sitä käyttämättä, voi videokuvan tai esineen nähdä naamiona. Näiden eri keinojen runsas käyttäminen esityksessä ei jäänyt itsetarkoitukselliseksi. Juuri se piti katsojan otteessaan yllätyksellisen ja omaperäisen yhdistelyn ansiosta lisäten teoksen merkitystasoja.
Esiintyjä itse oli hämmästyttävän läsnä näyttämöllä, ja tuntui silti olevan kuin taka-alalla, teokselle ja sen sanomalle nöyrä. Tärkein oli itse teos, ei esiintyjä. Se välittyi vahvasti. Esiintyjä oli kanava, joka naamioiden kautta välitti olennaisen. Hänellä oli yllään valkoinen t-paita ja siniset farkut kuin kenellä tahansa länsimaisella mattimeikäläisellä yhteiskuntaluokkaan tai varallisuuteen katsomatta.
Monia hämmästyttäviä kohtia jäi mieleen. Esiintyjän ja täysin jäykän, puolimetrisen nuken välinen duettotanssi oli koskettava. Samoin teoksen loppu, jossa letkuissa kiersivät kirkkaat nesteet samalla kun esiintyjä käveli näyttämöllä aaltomaisesti toistaen nesteen liikettä. Kokonaan oma osuutensa oli kohta, jossa esiintyjällä oli kirkkaansininen puolinaamio ja kaulassa roikkui kolme plasmapussia ja olalla neljäs letkun varassa kuin käsilaukkuna. Näiden avulla esiintyjä muuntui silmiemme edessä eräänlaisiksi tableau-kuviksi, pieniliikkeisiksi välähdyksenomaisiksi hahmoiksi, jotka vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Plasmapusseja eri kehonosien kohdille siirtämällä ja eri asentoja ottamalla hän oli sotilas, vatsatanssija, catwalkilla kävelijä, ristiinnaulittu, enkeli, Maon punaisen kirjan kantaja, Hitlerin kannattaja, nainen, mies… Koko teoksen dynamiikkaa ryhdistänyt, valtaosaltaan rauhallisrytmistä estetiikkaa rikkova kohta, jossa desibelitasoa nostettiin konemusaa varten ja jossa esiintyjä tanssi nykien kuin liikenneonnettomuudessa nytkyvä ihminen tai kuin musiikille ankarasti antautunut reivaaja, oli dramaattisuudessaan osin ahdistavakin.
Teos ei mässäillyt verellä tai millään muullakaan missään muodossa, vaan oli hienotunteinen kokonaisuus. Rankkojen aiheiden käsittely onnistui monien etäännyttämisen keinojen kautta. Tämä teos välitti tosiasioita aikamme länsimaisesta yhteiskunnasta harvinaisen kirkkaasti ja muotopuhtaasti. Nesteiden liikkuminen letkuissa, teknisten välineiden käyttö ja inhimillinen esiintyjä yhdessä muodostivat oudon maagisen ilmapiirin teokselle.
Visuaalinen tarkkuus ja jonkinlainen hauras kauneus vastakohtana raskaalle aiheelle ja sen poliittisenkin näkökulman esiintuomiselle puskivat tästä läpi. En tiedä onko sattumaa, mutta koin teoksella olevan joitakin yhteyksiä japanilaisuuteen ja japanilaiseen Kabuki -teatteriin. Se oli kuin malliesimerkki japanilaisista ihanteista: täsmällisyydestä, selkeydestä ja hillitystä esiintymisestä.
Teoksen jännite syntyi pitkälti esiintyjän kehollisen ilmaisun pidättyvyydestä. Kabukille tyypillinen piirre eli se, että yhdellä esiintyjällä on useampi rooli ja yhdelle roolihenkilölle vielä erilaisia asuja, näkyi jollain tasolla tässäkin. Lisäksi yleisesti hyväksytty ratkaisu Kabuki -näytelmän roolihenkilön kohtalon ratkaisemiseksi on Kabukin historiassa ollut itsemurha. Sitä käsitteleviä kohtauksia on Kabuki -näytelmistä jouduttu jopa poistamaan niiden vaikutettua haitallisesti katsojiin.
Les Morts Pudiques oli yhdellä sanalla sanoen vaikuttava. Teos, joka ei helposti mahdu mihinkään yhteen ainoaan lokeroon. Upea työ, jonka juuri tällaisena koin valottavan jotain perustavanlaatuista ihmisyydestä. Se luotti yksinkertaisiin, tarkasti harkittuihin näyttämöllisiin ratkaisuihin. Se oli henkilökohtaiselta tuntuvaa, tiivistä, säkenöivää taidetta.
Jenni Sainio
Kirjoittaja on helsinkiläinen tanssin katsoja, joka opiskelee toista vuotta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Stadian esittävän taiteen koulutusohjelmassa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri ja liike sen kaikissa muodoissaan.
