Karoliina Yli-Honko: Valotuksia inhimillisyydestä
Tero Saarisen juhlailta Aleksanterin teatterissa kosketti, hengästytti ja lumosi. Saarisen kahdenkymmenen vuoden mittaisen uran aikana liikekieli on muotoutunut hienostuneeksi ja koreografia kiteytynyt kiehtovan kirkkaaksi liikesommitteluksi. Saarisen teokset kestävät monta katselukertaa tarjoten uusia oivaltamisen kokemuksia ja tunne-elämyksiä.
HUNT, kuva Marita Liulia
Westward Ho!
Koreografia: Tero Saarinen
Musiikki: Gavin Bryars, Moondog
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu: Tero Saarinen
Tanssijat: Satu Halttunen, Ninu Lindfors, Maria Nurmela (26., 27. ja 28.1.)
Henrikki Heikkilä, Carl Knif, Heikki Vienola (30. ja 31.1)
Wavelengths
Koreografia: Tero Saarinen
Musiikki: Riku Niemi
Valosuunnittelu: Mikki Kuttu
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Tanssijat: Sini Länsivuori ja Henrikki Heikkilä
HUNT
Koreografia ja tanssi: Tero Saarinen
Multimedia ja valokuvat: Marita Liulia¨
Valosuunnittelu: Mikki Kuttu
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Multimediaohjelmointi: Jakke Kastelli
Tuotanto: Tero Saarinen Company yhteistyössä Aleksanterin teatterin kanssa
Aleksanterin teatteri, Helsinki, 27.–31.1.2006
Valotuksia inhimillisyydestä
Länteen hoi! -nimellä kulkevassa esityskokonaisuudessa nähtiin kolme teosta: Westward Ho!, Wavelengths sekä HUNT. Ensin mainitusta esitettiin eri päivinä versiot mies- ja naistanssijoille. Itse näin vain Henrikki Heikkilän, Heikki Vienolan ja Carl Knifin tanssiman miesten esityksen.
Jäin pohtimaan paljon sitä, miten paljon naisten tanssima teos olisi vaikuttanut tulkintaani teoksesta, sillä mielikuvani juontavat juurensa vuonna 1999 Tampereella nähtyyn esitykseen (jossa tanssivat Henrikki Heikkilän lisäksi Tero Saarinen itse sekä israelilainen Yuval Pick). Toisaalta miellän tanssijat laivastosotilaiksi, mutta yhdenmukaiseen käyttäytymiseen pyrkiminen ja samojen kaavojen toistaminen voivat armeijallisen kurin lisäksi viitata myös jonkin uskonlahkon jäseniin.
Tekstin osalta viittaukset tukevat molempia näkemyksiä, teoksen nimi viittaa merenkulkuun ja musiikkina käytetyssä Gavin Bryarsin kappaleessa lauletaan ”Jesus’ blood never failed me yet”. Käsiohjelmassa mainitaankin, että teoksen muotokieleen on vaikuttanut amerikkalaisen Shakers-lahkon asketismi ja minimalistinen estetiikka.
Westward Ho! perustuu kolmen tanssijan ryhmädynamiikan vaihteluille, jotka viittaavat kyseessä olevan ystäväjoukon tai muun yhteisön. Koreografia perustuu tiettyihin liikesarjoihin, joiden miltei nerokkaat variaatiot ja toistot luovat rytmin ja rakenteen koko teokselle. Ne sitovat yhteen teoksen muut liike-elementit, jotka punoutuvat toistuvien osien kanssa lomittain.
Alussa variaatioiden pohjana toimivaa liikesarjaa toistetaan meditatiivisesti ja rituaalisesti. Keinuva, toispuoleinen askelsarja venyy pitkälle sivulle kurottavaan käteen. Aina välillä joku erkanee yhteisestä tahdista tekemään nopeampaa ja voimallisempaa liikettä. Groteskit pikkuhyppelyt sekä liikkeen ja ilmeen ajoittainen ristiriitaisuus tuovat mukaan hitusen huumoria. Tunnelman vaihdokset luodaan vain yksinkertaisella valaistuksella, joka tuo mieleen sinitaivaan. Taivaan sininen horisontti kallistuu lopussa auringonlaskun punertavaksi. Teoksen loppu on haikea, mutta seesteinen.
Sini Länsivuoren ja Henrikki Heikkilän tanssima duetto Wavelengths puolestaan täyttää lavan sisäisen rauhan ja tasapainoisuuden tunteella. Teoksesta huokuu tanssijoiden välinen luottamus ja sanaton yhteisymmärrys. He ovat yhtä, mutta kunnioittavat silti toistensa itsenäisyyttä. Tanssijat ovat usein aivan toistensa lähellä, aistien toisen läsnäolon kehossaan.
Tanssijat tuntuvat olevan hyvin herkkiä havaitsemaan läsnäolon ja reagoimaan siihen. Koreografia maalailee liikkeillään näiden kahden tanssijan, miehen ja naisen, tunnetiloja onnistuneesti. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään intohimoinen parisuhdedraama, vaan selkiytyneen ja seesteisen mielenmaiseman kuvaus. Wavelengths-teoksessa Erika Turusen puvustus on mahtavasti ja kekseliäästi toteutettu. Riku Niemen musiikki on erittäin osuva tausta teokselle, se ei häiritse liikaa, vaan tukee teosta korostaen oikeita asioita.
Illan viimeisenä teoksena nähty HUNT on Saarisen soolo Igor Stravinskin sävellykseen Kevätuhri. Teosta täydentävät Marita Liulian multimediaprojisoinnit. Koreografiaan on vaikuttanut myös Vaslav Nižinskin 1900-luvun alussa Pariisia shokeerannut Kevätuhri-baletti, jota varten Stravinskin musiikki on alun perin sävelletty.
Saarisen koreografiasta näkee, että hän on tutustunut Nižinskin teosten rekonstruktioihin. Silti HUNT on täysin oma, nykyaikainen teoksensa, jonka ymmärtämiseen ei tarvita tanssihistorian tuntemusta. Tämän vuoksi teos toimii jo lähtökohdiltaan loistavasti. Saarisen koreografia jakaantuu melko selkeästi kolmeen osaan musiikin mukaisesti. Saarinen on onnistunut ammentamaan voimakkaasti latautuneesta sävellyksestä olennaisia tunnelmia liikkeisiin. Alku on mystinen ja valmisteleva. Lavan takaosassa valot muodostavat osan ympyrää, joka ikään kuin sulkee uhrin sisäänsä. Liikkeet voimistuvat nopeiksi ja iskeviksi toistoiksi.
Alkuosuus on vielä rauhoitettu multimedian kuvatulvalta. Siirtymä toiseen osaan on tehty hienosti, Saarinen pukeutuu ensin pilveltä näyttävään japanilaishenkiseen mekkoon, joka muodostuu useista kangaslaskoksista. Multimedia astuu mukaan silmältä vaikuttavan kuvan kautta, joka leviää spiraalimaiseksi kuvioksi. Uhri tapetoidaan kauttaaltaan toinen toisensa päälle liimautuvilla paksuilla kuvakerroksilla.
Jossakin vaiheessa multimedia on kuin televisio tai kuva-akvaario keskellä Saarisen ruumista. Kuvat, ja niissä toistuva silmä, nostavat ilmaan kysymyksen aikamme informaatiotulvasta ja mediakritiikin tarpeellisuudesta. Yksilön merkitys voi hautautua loputtomaan kuvavirtaan.
Saarisen teoksessa uhri alistuu kuvan mahdille, hänet on ahdistettu nurkkaan. Vaikka Stravinskin sävellys on jo yksinään vaikuttava, niin naulitsevan esityksestä tekee Mikki Kuntun mestarillinen valosuunnittelu. Strobot ja voimakkaat valosykäykset suoraan yleisön silmiin vievät kauhistuttavan tunnelman äärimmilleen. HUNT-koreografian nähtyään jälkeen ei voi tehdä mitään koko loppuiltana, ainakin minulla oli sellainen tunne, että joku olisi oikeasti kuollut.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
