Vieraana katsomossa -artikkelisarja laajenee Ruutia!-lastentanssifestivaalin osalta Lapsivieraana katsomossa -osiolla, jossa keskitytään lapsen katsojakokemukseen ja valotetaan aikuisenkin ajatuksia hyvästä lastentanssiesityksestä. Tämänvuotinen kansainvälinen Ruutia!-festivaali pidettiin Kaapelitehtaalla Tanssiteatteri Hurjaruuthin organisoimana huhtikuussa 2009.Ensimmäisenä festivaalilla suuntaamme kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin Päätä ja häntää -esitykseen. Katsojavieraina ovat espoolaisneidit Nella Miettinen, 6, isosiskonsa Nea Miettisen, 9, kanssa.
”Ne oli aikuisia mutta esitti lapsia”
Katsojavieraina ovat siis espoolaisneidit Nella Miettinen, 6, isosiskonsa Nea Miettisen, 9, kanssa. Pillimehuja ja keksejä nautiskellessamme he odottavat esitystä innokkaina, ja ovat nähneet tanssia ennenkin. Nellan kanssa olen muutama vuosi sitten käynyt Hurjaruuthissa katsomassa Hanna Brotheruksen Hannun ja Kertun, Nea puolestaan on nähnyt Talvisirkus Valon ja muun muassa Prinsessa Ruususen teatterin puolella.
Päätä ja häntää on Johanna Keinäsen ohjaus, ja esiintyjät Riikka Puumalainen ja Tuomas Juntunen ottavat katsojat vastaan ovella ämpäripäisinä ja maalinroiskeiden värittäminä hahmoina. ”Ne oli oudot ja kivat”, kommentoi Nea hahmoja jälkikäteen. ”Niistä tuli maalari ja poliisi mieleen.”
Tanssi tapahtuu lapsille tutun automaton päällä – sellaisen, jossa on katuja ja risteyksiä leikkiä pikkuautoilla ja joka löytyy jokaisesta päiväkodista – ja värillisten paperipallovalaisimien loisteessa. Suuressa roolissa on myös kaksi valtavaa värillistä karvanoppaa, niiden kanssa tanssitaan.
”Se oli niin kuin robottiliikettä”, kuvaa Nea tanssia. ”Ja musiikki oli robottimusiikkia”, komppaa Nella. Break –tanssin vaikutteet näkyvät liikekielessä ja äänimaailmassa on vaikutteita konemusiikista. Esitys keskittyy tanssiin, joka keinuu ja käyttää monipuolisesti käsiä ja jalkoja sekä noppien kanssa liikkumiseen. Välillä niiden taakse piiloudutaan, välillä tanssitaan laajoin liikeradoin. Nea muistelee yksityiskohtaa, jossa tanssijat heiluttelevat tossunpohjiaan noppien päällä: ”Tossujen pohjassa olisi voinut olla naamankuvat. Silloin ne olisi olleet pienet ukkelit.” Kumpikin tytöistä muistelee lentokonekohtaa, jossa tanssiliike vaikuttaa lentämiseltä. Nea kertoo myös pitäneensä kohdasta, jossa tanssijat ovat kantaneet noppia niin, että alta ovat näkyneet vain jalat. Ainoa yleisöä osallistava elementti esityksen aikana on se, että saamme käsiä heiluttamalla tehdä tuulta, joka kerätään näyttämölle käytettäväksi liikkeen voimaksi. Tytöistä ainakin Nella minun lisäkseni on sitä mieltä, että yleisöä olisi voinut ottaa mukaan enemmänkin!
Teoksen puvustuksesta jutellessamme Nea toteaa: ”Olisi ollut kivempi, jos niillä olisi ollut vielä värejä lisää.” Esiintyjillä on tanssiessa värikkäät pitkät puserot, sukkahousut ja jumppatossut jalassa. Aikuisen silmään näyttämöestetiikka vaikuttaa hieman nuhjuiselta ja kulahtaneelta. Pikkusisko toteaa selkeästi puvustuksenkin havainneena: ”Ne oli aikuisia mutta esitti lapsia.”
Esityksen ikäsuosituksesta, joka on rajattu kahdesta kuuteen vuoteen, Nea toteaa: ”Se oli meidän ikäisille sopiva ja pienemmillekin.” Kun kysyn, miltä tuntui katsoa esitys istuen tyynyn päällä lattialla, Nea vastaa: ”Kovalta.” Nella toteaa: ”Kivalta. Mulla oli hauskaa!”
Jenni Sainio
