Kriitikot, tutkijat, taiteilijat ja katsojien edustajat pohtivat suomalaisen kritiikin nykytilaa Baltic Circle -festivaalin ja Helsingin yliopiston taiteidentutkimuksen laitoksen seminaarissa.

Kritiikki 2.0 -artikkelisarja kartoittaa laaja-alaisesti kritiikin tulevaisuutta sen nykytilan ja menneisyyden kautta. Sarjan teemaan sopivia artikkeleita otetaan vastaan toimituksen sähköpostiosoitteeseen.  

Artikkeli on julkaistu Teatteri-lehden numerossa 5/2008.
 

Lajilla ei sovi leikkiä!

Seminaari suomalaisesta nykykritiikistä Kiasman seminaaritilassa 13.5.2008. Paneelissa Pirkko-Liisa Enäjärvi-Jantunen, Hanna-Leena Helavuori, Riitta Monto, Anne Moilanen, Janne Saarakkala, Minna Tawast ja Suna Vuori. Keskustelun vetäjänä toimi Outi Lahtinen.

Baltic Circle -festivaali järjesti yhteistyössä Helsingin yliopiston taiteidentutkimuksen laitoksen kanssa paneelimuotoisen kritiikkiseminaarin, johon oli kutsuttu alan asiantuntijoita. Kriitikoiden lisäksi paneelissa pääsivät ääneen myös tutkija, taiteilija ja katsojien edustaja. Seminaari oli otsikoitu haastavilla kysymyksillä ”Onko teatterikritiikki murroksessa?” ”Saako taide tarpeeksi tilaa mediassa?” ja ”Onko taiteilija vain epätoivoinen narsisti, joka odottaa huomiota ja hyväksyntää?”

Keskustelu teatterikritiikin murroksesta on tyrehtyä heti alkuunsa toimittajien valitukseksi siitä, miten vähän palstatilaa kritiikit (sanoma)lehdissä saavat ja miten vaikeaa onkaan olla kriitikko. Turun Sanomien kulttuuripäällikkö Riitta Monto keskittyy puhumaan optimistisista näkemyksistä oman kulttuuritoimituksen suhteen. On tietysti positiivista, että Suomessa on olemassa kulttuuritoimitus, jolla menee hyvin. Mutta kiinnostavampaa kuin kuulla tämän lehden mainosta, olisi paneutua siihen, mitkä kritiikin mahdollisuudet tänä päivänä ovat.

Keskustelussa erotetaan vahvasti sanomalehtikritiikit, jotka kirjoitetaan ”lukijoille” kun taas ammattilehdissä voidaan kirjoittaa myös ”tekijöille”. Kriitikot toisaalta korostavat omaa intohimoista ja subjektiivista suhdettaan taiteeseen, toisaalta pönkittävät kriitikoiden asemaa. ”On mahdotonta kattaa koko kenttää”, toteaa Helsingin Sanomien Suna Vuori ja jatkaa ”vaihtoehdoksi jää vain tehdä hyviä valintoja. Mikään todella hyvä jää harvoin huomioimatta”.

Olisi mukava ajatella, että nuori Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen toisi uusia tuulia keskusteluun kritiikistä, mutta yllättäen hän osoittautuu kritiikin suhteen varsin konservatiiviseksi. Moilanen tunnustautuu ”kriitikkouskovaiseksi” ja käyttää sanoja ”hyvä” ja ”huono” kuin ne olivat itsestäänselvyyksiä, jotka imemme äidinmaidossa. Jos Moilaselta kysyy, mitä teatterikritiikki Suomessa tarvitsee, hänen vastauksensa on yksiselitteinen: ”Taiteilijoiden pitäisi olla paksunahkaisempia!”.

Ajatus kritiikistä teatterijournalismin lippulaivana ja sen ehdoista otetaan kovin annettuna, keskustelu alan murroksesta jää vähäiseksi. Tanssi-lehden päätoimittaja Minna Tawast tosin myöntää, että murrosta on, sitä on vain vaikea hahmottaa. Yhtenä murroksen merkeistä Tawast mainitsee, että Tanssi-lehdessä on pohdittu, tulisiko kritiikeistä luopua kokonaan, ketä ne itse asiassa palvelevat? ”Lukija on ehkä yksi manipuloiduimpia käsitteitä, mitä meillä on”, Outi Lahtinen tiivistää, ja on sääli, ettei keskustelussa päästä syvemmälle tähän aiheeseen.

Tutkija ja teatterimuseon johtaja Hanna-Leena Helavuori nostaa esiin kysymyksen kriitikkojen vallasta julkisuuden tuottajana. Helavuori näkee kritiikin olevan vahvasti sidoksissa siihen, kuinka hyvin teatterit, ryhmät ja yksilöt hallitsevat mediajulkisuutta, toisilla siihen on enemmän (taloudellisia) avuja, kuin toisilla.

Helavuori suomii myös teatterikritiikkien samanmielisyyttä, sitä, että kritiikit toistavat turhan usein kyselemättä sitä, mitä muutkin kirjoittavat. Kun on kerran päätetty, että joku on ”hyvä” asiasta ei tarvitse keskustella. Kritiikki ei ole paikka, joka herättää keskustelua, vaan kertoo, mitä mieltä meidän tulisi olla.

Yhteiskunnassa, jossa muuten pyritään voimakkaasti purkamaan erilaisia vastapooleja, on hassua, että kritiikki instituutiona haluaa ylläpitää niitä vahvasti. Moilanen kertoo YLE:n K-rappuun toimittamastaan teatterikritiikkisarjasta. Alkuvaiheessa he olivat miettineet, voisiko kommentoijina olla myös alalla toimivia teatterilaisia, mutta todenneet pian, että ei. ”Keneltä tahansa muulta, kuin teatterilaiselta saa helpommin rehellisen vastauksen, oliko joku oikeasti hyvä” tokaisee Moilanen siitä, miksi teatterilaiset eivät ole sopivia kommentoimaan toistensa töitä. Moilaselle kritiikki on ”laji, jolla ei sovi lähteä leikkimään!”

Taiteilijoiden edustajana paneelissa istuva ohjaaja Janne Saarakkala kertoo seikkailuistaan kirjoittajana kokeilevien kritiikkien parissa. Saarakkala kirjoitti vuosia Todellisuuden tutkimuskeskuksen muiden jäsenien kanssa metakritiikkejä Teatterilehteen. Villeimpänä kokeiluna hän kirjoitti sarjaa ”Ylpeys ja ennakkoluulo”, jonka ideana oli arvioida esitys, jota ei ole nähnyt. Itseironisen nimensä mukaisesti artikkelit toivat esiin kirjoittajansa ennakkoluuloja ja odotuksia kyseisestä esityksestä. Saarakkala toteaa, että sarjan kirjoittaminen oli ”moka”, jota hänen ei olisi taiteilijana pitänyt tehdä. Toiset taiteilijat eivät nähneet sarjaa kritiikki-instituutiota kyseenalaistavana projektina, vaan suuttuivat. ”Ei omaan pesään saa paskantaa”, Saarakkalalle nuristiin.

Jos kritiikki-instituutio vaikuttaa vanhanaikaiselta norsunluutornilta, joka ei huomaa omaa huojuntaansa, voidaan myös kysyä, missä määrin me taiteilijat ylläpidämme ja haluamme tätä hierarkkista järjestelmää, joka isän tavoin joko hyväksyy tai tuomitsee. ”Uusia rakenteita tarvitaan, mutta niitä pitää myös vaatia”, kuten Tawast totesi.

Pilvi Porkola on helsinkiläinen esitystaiteilija, joka tekee tohtorinväitöstään Taetterikorkeakoulussa Esitystaiteen- ja teorian koulutusohjelmassa. Porkola toimii myös Esitys-lehden päätoimittajana.

Lue koko keskustelu: www.q-teatteri.fi/baltic_circle/dramagora