 Katja Keränen – Toinen osajako -sarjassa kysyjän paikalla on seuraavaksi Sari Palmgren, joka kysyy minulta Connective patterns -teoksestaan. |
Tanssista on kirjoitettu melko paljon kahdella tapaa: 1) katsoja/kriitikko kuvailee näkemäänsä 2) toimittaja/kirjoittaja haastattelee tanssin tekijää esityksen tai tekemisprosessin tiimoilta. Näin oli minunkin tarkoitus edetä.
Sitten aloin pohtia, että miten tähän tekijän ja katsojan maailmojen kohtaamiseen voisi saada uudenlaista näkökulmaa. Päädyin kääntämään juttusarjaani varten kysyjän ja vastaajan roolit ylösalaisin: haastan Liikekieli.com:issa julkaistavassa juttusarjassa tanssin tekijät esittämään minulle kysymyksiä, jotka toimivat lähtökohtana teoskohtaiselle tanssikirjoitukselleni.
Sari Palmgren: Connective patterns 3.5.2008, Zodiak
SP: Mitä etukäteisinformaatio, esim. käsiohjelman tiedot, etukäteiskuvat, mahdollisesti luetut haastattelut ja kritiikit, antoi odottaa teoksesta? Vastasiko tämä etukäteistieto teoksen maailmaa ja omaa kokemustasi?
KK: Luin Zodiakin www-sivulta blogiasi teoksen valmistumisesta sekä kuvauksen teoksesi lähtökohdista. Kritiikkejä en ole teoksestasi lukenut. Etukäteisinformaatio herätti uteliaisuuteni. Alkoi heti mietityttään, että millaista kuvamateriaalia olette matkalla kuvanneet ja miten se tulee mukaan esitykseen. Kiinnosti myös, että millä tavalla sinun livesoolosi tulee kommunikoimaan videoidun materiaalin kanssa. Ulkomaisten kollegoidesi arki kiinnosti myös kovasti ja erityisesti se, miten tuot sen mukaan teokseen.
Etukäteisinfo vastasi teoksen maailmaa ja löysin teoksesta tosiaankin paljon yhteyttä omaan kokemusmaailmaani. Erityisesti minua kosketti liikkeellis-kielellinen analyysisi paikasta toiseen siirtymisistä päivän aikana. Olen itsekin ammatiltani siirtyjä, ja tarkemmin pyörällä siirtyjä. Tematiikka oli varsinkin näiltä osin hyvin läheistä.
Miltä videon ja livetanssin samanaikaisuus näyttämöllä vaikutti? Mitä ajatuksia tämä herätti?
Videon käyttäminen avaa mahdollisuuksia, mutta se on myös voimakas väline, joka imee helposti huomion täysin itseensä. Teoksessasi video toimi ihan älyttömän hyvin. Se oli osa esitystä ja teki siitä kokonaisen. Video toimi paitsi temaattisena polkuna myös hienona lavastuselementtinä.
Heti alussa oli vaikuttava kohtaus, kun olit tullut ulkoa esitystilaan ja sitten suljit yksitellen ikkunaluukut, joissa video alkoi pyöriä. Ikkunaruutujen käyttäminen laajakankaana videokuvalle oli innovatiivinen ratkaisu. Merkitysyhteys ikkunoiden suhteen toimi myös, koska ikkunat ovat portti ulkomaailmaan, portti arjen maailmaan ja vertauskuvallisesti myös portti mihin tahansa tilan ulkopuoliseen maailmaan. Näistä ikkunoista näimme ensin ulos Kaapelitehtaan pihamaisemiin ja sitten samoista ikkunoista kurkistettiin Filippiinien ja Thaimaan kiireisiin arkimaisemiin. Tuttu pihamaisema ja eksoottisemmat kaupunkimaisemat assosioituivat arjessaan yhteen. Tosiaankin: maisemat olivat niin samanlaiset, mutta silti niin erilaiset.
Miten koit teoksen esille nostamat merkitykset? Mistä elementeistä merkitykset koostuivat eli mistä sait kiinni teoksessa eri elementtien, kuten liike tai musiikki, kautta? Miten teos aukeni sinulle?
Alkupuolella oli raflaava kommentti, jonka sisältö oli kutakuinkin tämä: ”Mun päivät ovat pitkälti siirtymistä paikasta toiseen. Suuri osa ajastani kuluu tähän siirtymiseen, kun ajan pyörällä paikasta toiseen. Sitten huomasin, että noilla siirtymillä ei ole enää mitään merkitystä. Ne ovat vain siirtymisiä.” Ja jatkoit vielä pohdinnalla siitä, että miten suhtautuminen noihin hetkiin vaikuttaa siihen, miten maailmaan ja elämään ylipäänsä suhtautuu. Minusta tämä oli oivaltavaa ja teki henkilökohtaisesta kättelyssä myös yhteiskunnallista.
Kiinnostavaa on paitsi suhde noihin väliaikoihin, jolloin ei olla alkupisteessä eikä loppupisteessä, niin myös suhde toisiin ihmisiin, joita siirtyessään kohtaa; ja erityisesti se, että tämä suhde voi määrittyä sen mukaan, minkä arvon antaa tuolle ajanhetkelle. Kaupan jonossa tai liikenteessä ihmiset tuntuvat olevan enemmän esteitä kuin ihmisiä. Lainaan taas sinua vapaasti: ”Siirtyessä ihmiset muuttuvat jollain tapaa esineellisiksi. Niistä tulee ikään kuin fyysisiä esteitä, jotka hidastavat minun paikasta toiseen siirtymistä.” Eikö tämä ole kovin tunnistettavaa ja samalla kaameaa, jos itseään tutkistelee?
Tuossa edellä kulminoitui mielestäni yksi iso ajatus sinun teoksesi tiimoilta: se vaikuttaa koko elämään ja ajatteluun, jos ja kun pitää isoa osaa ajasta vain epäolennaisena, siirtymisenä ja isoa osaa kohtaamistaan ihmisistä vain fyysisinä esteinä. Asia saa erityisen paradoksaalien luonteen suurissa kaupungeissa, joissa on massoittain ihmisiä eli suuri potentiaali kommunikaatioon ja silti paljon anonyymiä yksinäisyyttä ja kohtaamattomuutta.
Hieno oli kohtaus, missä kuljit ympyrää kellotaulun muodossa pyöräilykypärä päässäsi ja mallasit, miten kunakin ajanhetkenä poljit kohti uutta paikkaa. Oivaltavaa oli, että päivää voi tarkastella näiden välihetkien kautta: päivästä kertoo oikeastaan paljon se, missä milloinkin olin siirtymässä. Ja yleisemmin päivästä kertoo paljon se, että enimmäkseen päivä kuluu siirtyessä.
Taustalla pyöri video, missä kaukaiset kollegasi kuvasivat elämäänsä, arkeaan. Ja sitten kuvia tuosta konkreettisesta arjesta: kuvia kaupunkitiloista, missä he siirtyivät paikasta toiseen. Esiintymistilassa olit sinä punaisessa mekossasi voimakkaan fyysisenä ja läsnäolevana: arkesi kertomuksia, mietteitä sekä liikkeen että vähän myös kielen keinoin.
Liike-ilmaisusi oli paitsi paikanvaihtoteemaan nivoutuvaa: nopeaa, soljuvaa liikettä tuonne ja tänne, niin myös kaunista, mukaansatempaavaa ja vahvaa. Soolossasi paistoi omakohtaisuus ja aitous. Tanssiasi olisi voinut katsoa vaikka kuinka kauan väsymättä. Hieno oli myös kohtaus, missä taustavideolla ulkomainen kollegasi tanssi ja sinä liikuit näyttämöllä. Teidän erinäköiset, mutta silti niin samanlaiset tanssit kumuloituivat yhteen. Kuinka paljon kulttuurinen arki, maisemat ja arjen tempo vaikuttavat siihen, miten erilaisista kulttuureista tulevat ihmiset harjoittavat, kokevat, hahmottavat ja havainnoivat vaikkapa liikettä? Tanssijan ammatissa tästä kysymyksestä tulee hyvin konkreettinen.
Se, että oman maailmansa näkee eri tavalla, kun palaa matkalta kotiinsa sai ilmaisun tässä tanssiteoksessa. Peilasit arkeasi kiinnostavasti kaukaisten kollegoiden arkea vasten. Ja tästä peilaamisesta heijastui, että olit konkreettisesti irrottautunut täkäläisestä arjestasi ja saanut sen avulla laajentavat silmälasit, joiden avulla omaa arkeasi tarkastelit. Tässä esityksessä lainasit noita silmälasejasi onnistuneesti myös meille katsojille.
Kuinka teos kommunikoi katsojan-yleisön kanssa? Miten se kommunikoi olemassa olevan maailman kanssa?
Esityksessä oli hyvin käsin kosketeltavaa ulkomaailman kanssa kommunikoimista, koska aloitit esityksesi ulkona ja katselimme esiintymistäsi ikkunaruutujen läpi. Tämä ulkoilma-aloitus loi fiilistä esitykseen myös sitä kautta, että sää olisi vaikuttanut siihen, millaisena tulet meidän eteen sisätiloissa. Sisääntulosi olisi ollut aivan toisennäköinen, jos ulkona olisi satanut vaikkapa kaatamalla vettä. Olisit tullut läpimärkänä tilaan; siitä olisi heti syntynyt ihan erilainen fiilis kuin kuivana saapumisesta. Matkakertomus olisi siinä tapauksessa avautunut piinallisen arkisesta pyöräilijä-siirtyjän kelistä.
Teos toi kiinnostavasti esiin toisaalta kulttuurisia, ympäristöissä kiinni olevia prosesseja sekä tiloja ja toisaalta ylikulttuurisia yhteyksiä, jotka mahdollistavat sen ymmärtämisen, että olemme arjessamme samojen asioiden, esimerkiksi siirtymisten ja niihin liittyvien merkitysten tai merkityksettömyyksien, äärellä. Että tässä ollaan kaikki jollain tapaa samassa veneessä, vaikka siirtymävälineet ovat muuttuvaisia ja paikalliset mittasuhteet erilaisia.
Katja Keränen on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.
