Vastaajina muun muassa Sami Hiltunen, Simo Kellokumpu, Jenni Kivelä, Jaap Klevering, Anniina Kumpuniemi, Kenneth Kvarnström, Sari Lakso, Sanna Pohjonen, Auli Räsänen, Ville Sormunen, Tiina Suhonen, Arja Tiili, Anna Veijalainen ja parikymmentä muuta kulttuurikentän toimijaa.
Kuuma peruna on Liikekieli.comin esillenostama ajankohtainen kysymys, johon pyydetään vastaukset laajalta joukolta kultturikentän toimijoita. Vastausten julkaisun jälkeen lukijoilla on mahdollisuus lisätä oma näkemyksensä aiheesta.
Ota kantaa ja lähetä oma vastauksesi sähköpostilla osoitteeseen toimitus(ät)liikekieli.com (korvaa (ät) @-merkillä)!
Kuuma peruna I:
Mikä on keskeisin kysymys tanssikentällämme tällä hetkellä?
10.12.2004
Olen samaa mieltä monien kirjoittajien kanssa siitä, että tanssin saama rahoitus on aivan liian vähäistä taidemuodon merkittävyyden kannalta. On kuitenkin turha jäädä odottamaan julkisen tuen nousua, sillä kuten Ville Sormunen kirjoitti ”suurisuuntainen tukien lisääntyminen ei näytä edes realistiselta lähivuosina”.
Sari Lakso on oikeassa siinä, että tanssin puolestapuhujia ei näytä kovin montaa olevan. Toisaalta ihmettelen sitä, että Tanssitaiteilijain liiton puheenjohtaja kysyy kukahan tanssijoiden asiaa voisi mahdollisesti ajaa. Kukapa muu kuin tanssijat itse! Täytyy vain ottaa rohkeasti yhteyttä kansanedustajiin.
Sami Hiltunen osuu asian ytimeen: koko tanssin kenttä voi olla montaa mieltä eri kysymysten suhteen, mutta asiat eivät etene ellei joukkovoimaa saada jonkun tietyn toimintalinjan taakse.
Aivan kuten Minni Leskinen ja Jenni Kivelä, myös minä olen sitä mieltä, että tanssijat tarvitsevat ammattimaisia tuottajia ja markkinoijia. Ei pelkästään sen takia, että katsojia saadaan enemmän vaan myös siksi, että yritysyhteistyötä kaivataan lisää. Arja Tiilin ehdotus useamman koreografin kanssa työskentelevästä tuottajasta on varmasti ollut monella mielessä ja ajatus on kannatettava.
Sen sijaan oudoksun hieman Minna Vainion kommenttia siitä, että ”markkinavoimien kumartaminen lamaannuttaa ennen pitkää kaiken luovan ajattelun”. Minä en menisi kiistämään Savonlinnan oopperajuhlien taiteellista merkitystä, vaikka festivaalilla on runsaasti yhteistyökumppaneita. Taloudellinen menestyminen ja korkea taiteellinen arvo eivät mielestäni sulje toisiaan pois.
Tanssi tarvitsee lisää rahaa niin julkiselta kuin yksityiseltä sektorilta. Useat ovat ehdottaneet lobbausta julkisen tuen nostamiseksi, minun mielestäni pyytävän katseen voisi vaihteeksi osoittaa yritysmaailmaan. Uskon, että yritysten mielenkiinto tanssin tukemiseksi lisääntyy, kunhan tanssiesitykset ovat ammattitaidolla tuotteistettuja. Ja teille, jotka ette hyväksy taiteen tuotteistamista, toivotan onnea valitsemallanne tiellä.
Matias Mattsson
Valmistunut tanssijaksi vuonna 2001
Kauppatieteiden opiskelija
3.12.2004
Kuuma peruna on mätä pottu!
Mätä pottu suomalaisella tanssinkentällä on ollut koko sen historian ajan se, ettei taidetanssi ole perusopetuksessa, sitä ei edes mainita peruskoulujen valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa. Yleissivistyksen puutteesta juontuu myös taidettamme väheksyvä asenne, sekä sen eriarvoinen kohtelu. Tämän epäkohdan korjaaminen on tulevaisuudessa tärkein yhteinen tavoitteemme!
Näkökulmani Auli Räsäsen esiintuomaan perunaan:
Mielestäni pienimuotoiset teokset eivät ole osoitus tanssin kentän yhteistyön puutteesta, kuten Auli Räsänen esittää kuumassa perunassaan. On aivan totta, että laajempaa yhteistyötä tarvittaisiin rutkasti lisää tanssitaiteen aseman parantamiseksi. Yhteistyötä voidaan ja pitäisi harjoittaa mm. jakamalla tuotantopalveluja, järjestämällä yhteisesityksiä, yhteistä tiedotusta sekä tavaroiden ja tilojen yhteisvuokrausta jne.
Tanssin freelance-kentällä työskennellään todella niukoilla resursseilla eikä voimavaroja enää riitä yhteistyön kehittämiseen. Mitä tulee hänen esittämiinsä teosten kokoihin tai tanssijamääriin, ne ovat taiteellisia valintoja, jotka koreografit ovat tehneet. Taiteellisiin valintoihin sisältökysymysten lisäksi vaikuttavat luonnollisestikin taloudelliset realiteetit.
En aivan ymmärrä Räsäsen esittämää reseptiä suurimuotoisten tuotantojen lisäämiseksi. Ymmärrän kyllä, jos koreografit A ja B luopuisivat omille produktioilleen saamistaan apurahoista koreografi C:n tuotannon hyväksi, jotta C voisi palkata kymmenen tanssijaa teokseensa. Se olisi solidaarisuuden osoitus, jota ei tietääkseni millään ammattialalla ole aiemmin koettu. Vaatimus on aika kova kenelle tahansa, luopua omasta työstään toisen hyväksi. Mahtoiko Räsänen tarkoittaa tätä? Jos joku haluaisikin näin toimia, on se nykyisessä käytännössä mahdotonta, sillä apurahat myönnetään taiteilija- ja produktiokohtaisesti, eikä niitä voi käyttää muuhun kuin hakemuksessa mainittuun tarkoitukseen.
Mikäli taas koreografit A, B ja C päättäisivät palkata saamillaan apurahoilla samat 10 tanssijaa ja tehdä kukin omat isot teoksensa, vähentäisikö se palkkakustannuksia? Ei! Tanssijoille ja muulle taiteelliselle henkilökunnalle täytyy maksaa palkka tehtyjen työtuntien mukaan, yhteinen tanssiryhmä kun ei vähennä teosten harjoitusaikaa. TES:n mukaiset palkkakulut ovat em. kokoisessa tuotannossa n. 60 000 euroa.
Minulla on yhteistyöstä 10 vuoden kokemus edustamassani Nomadi-tuotannossa, neljän koreografin tuotantoyhteisössä. Yhteistyöllä haemme kustannustehokkuutta jakamalla tuottajapalveluista aiheutuvat kustannukset, jotta koreografeille jäisi taiteelliseen työhön enemmän rahaa. Taiteellisen toiminnan palkkakuluja yhteistyömme ei ole vähentänyt.
Mallimme on saanut kovasti kiitosta päättäjiltä, mutta valitettavasti toimintamallimme arvostus ei näy saamassamme julkisessa tuessa. Tukemme vastaa kahden koreografin ryhmilleen saamaa tukea. Emme ole onnistuneet yhdessä keskeisimmistä tavoitteistamme, tanssijoiden kiinnittämisessä pidemmille sopimuksille produktiokohtaisten kiinnityksien sijasta.
Toiminta-avustuksellamme kykenisimme tuottamaan yhden suurimuotoisen teoksen vuodessa, tällöin kukin koreografi saisi odottaa vuoroaan kolme vuotta. Tällaiseen toimintamalliin emme ole päätyneet. Mielestämme koreografin ammattitaidon ylläpitäminen ja kehittäminen vaativat koreografin työn säännöllisempää harjoittamista. Ehkä kiitos tuotantomallillemme on tullutkin siitä, ettei päättäjien ole tarvinnut lukea neljän anomuksen sijasta kuin yksi.
Apurahojen jakajilla on tuskainen tilanne, hyviä hakijoita on paljon ja jaettavaa vähän. Niukkuutta jaettaessa he haluavat tukea mahdollisimman montaa lahjakasta taiteilijaa. Toteutettu jakopolitiikka onkin tuottanut tulosta viime vuosiin asti, osaksi sen seurauksena suomalainen nykytanssi on monimuotoista, niukkuudesta huolimatta se on kehittynyt ja kasvanut kansainväliseksi vientituotteeksi. Luulen, että tämä tie alkaa olla loppuun kuljettu, alallemme valmistuu vuosittain kymmeniä nuoria ja lahjakkaita tanssitaiteilijoita.
Niukkuuden jakaminen tasaisesti hakijoiden kesken alkaa myös ennen pitkää tasapäistää ja näivettää taidettamme sekä sen tekijöitä. Kokemuksella ja taiteellisilla näytöillä ei ole merkitystä, kaikki hakijat ovat samalla viivalla. Apurahoja jakavien tahojen tulisi päivittää apurahoja koskevia käyttömääräyksiä sellaiseksi, että ne vastaisivat paremmin nykyisiä tuotantokäytäntöjä ja mahdollistaisivat esimerkiksi suurempiin tuotantoihin eri tahoilta saatujen apurahojen kasaamisen esim. kahden vuoden ajan. Apurahojen kasaamisen esteenä on myös jakajien asenne: jos apurahan on saanut yhdeltä taholta, muut eivät jostain syystä halua tukea samaa projektia.
M.A.D. Tanssimaisterit ry on toteuttanut Räsäsen esittämää mallia, jossa tanssiryhmä palkkaa itselleen kokeneita koreografeja. Rahan puutteessa tämäkään toimintamalli ei ole päässyt kehittymään alkua pidemmälle. Kaipaan Räsäsen tavoin alallemme pidempiaikaisempia työsuhteita, ensi sijassa tanssijoille. Koreografin ja tanssijan ammattitaito kehittyvät minunkin mielestäni parhaiten silloin, kun samalla kokoonpanolla voidaan työskennellä pitkäjänteisesti.
Keinotekoisen naittamisen sijaan yhteishenkeä tarvitaan alamme arvostuksen lisäämiseksi. Sen pitäisi konkretisoitua nykyisten määrärahojen kymmenkertaistumisena, sekä ”uutena” tanssintalona! Alamme kehityksestä tulisi myös julkisilla varoilla tuettujen laitosteattereiden ja Kansallisbalettimmekin kantaa oma vastuunsa. Ne eivät saisi enää syrjäytyä kymmenien miljoonien tukieurojensa kanssa omiin eriöihinsä.
Viime vuosina vain nk. vapaa kenttä ja alamme järjestöt ovat tehneet työtä näiden tavoitteiden saavuttamiseksi, laitokset ovat olleet huolissaan vain siitä, voivatko he jatkossakin käyttää WC:ssä pehmopaperia vai onko se vaihdettava halvempaan puunsäästäjään. Mielestäni jo Kansallisbaletin nimi velvoittaa tuomaan esiin suomalaista tanssitaidetta, mutta sen ohjelmistoa seuranneena voin vain hämmästellä toteutettua ohjelmistopolitiikkaa. Aivan liian usein maamme ”päänäyttämöllä” on tarjottu harrastelijamaista koreografiaa. Meillä on useita upeita maailmanluokan koreografeja, joista viime aikoina vain Saariselle ja Leinoselle on talon ulkopuolisina tarjottu työtilaisuus.
Alpo Aaltokoski
taiteilijaprofessori
koreografi, Nomadi-tuotanto
Tanssin kuumia perunoitahan riittää, mutta näin vuoden lopussa kellot kumajavat kiivaasti Aleksanterin teatterin kohtalon puolesta. Mitä mahtaa tapahtua? Pelkään, että huonosti käy ja viidentoista vuoden kuluttua lyhytkatseisuutta ihmetellään kuin Makkaratalon rakentamista ikään.
Anne Raudaskoski
tanssitaiteilija
Mistä tulee tanssijoiden ja koreografien seuraava sukupolvi ja mitä aiheita he haluavat käsitellä? Ja miten se tehdään? Millä keinoilla tämä saavutetaan?
Lyhyesti: Kysymys siitä, mitä halutaan sanoa ja kuinka se toteutetaan!
Kenneth Kvarnström
koreografi
teatterinjohtaja, Dansens Hus, Tukholma
Ensin tuli mieleen aika monta kuumaa perunaa, koko kattilallinen. Kuten Aleksanterin teatterin tulevaisuus, tanssin aluekeskusten startti, suomalaisen tanssin vienti ulkomaille jne.
Mutta jotenkin jatkuvasti kuumana pysyvä peruna on tämä: tanssitaiteen määrärahojen kasvattaminen valtion taidebudjetissa. Miten tanssin ala jaksaisi sitkeästi valistaa ja innostaa poliittisia päättäjiä, erityisesti kansanedustajia, jotta tanssitaiteen määrärahoihin saataisiin tuntuva korotus?
Aluekeskusten perustaminen on hieno juttu, siinä on myös riittävästi vetovoimaa poliittisten päättäjien kannalta. Tanssitaiteen määrärahat ovat kuitenkin ratkaisevan tärkeät tanssin vapaan kentän taiteellisen työn kannalta. Niistä pitää kantaa huolta!
Tiina Suhonen
tanssin tutkija
Mitä on yhteisöllisyys tänään?
Liikekieli-verkkolehti on tervetullut nykyilmiö taiteen kentällä. Lehden edustama vapaa äänenkäyttö helpossa ja edullisessa formaatissa on tekijöille kiinnostavaa ja vaivatonta. Ajan myötä sivuston käyttäjäkunta toivottavasti laajenee.
Seuratessani keskustelua sivuilla jäin pohtimaan tämän päivän yhteisöllisyyttä, joka uskoakseni antautuu uudelleen löydettäväksi menneiden vuosikymmenten painoarvojen pikkuhiljaa väistyessä käsitteen välittömästä vaikutuspiiristä. Oma kokemukseni yhteisöllisyyden uudesta tulemisesta liittyy olennaisesti vapaiden teatteriryhmien yhteistyöhön, rintamien yhdistämiseen ja vauhdilla kehittyvään keskinäiseen yhteistyöhön. Samaa ilmiötä olen odottanut tapahtuvaksi tanssin kentällä.
Vapaiden teatteriryhmien yhteistyön tietoinen tihentäminen ja keskenään jaettavien ongelmien kartoitus aloitettiin vuonna 1996. Tuolloin Helsinki Act -tapahtuman yhteydessä järjestettiin ensimmäisiä aihetta käsitteleviä keskustelutilaisuuksia. Tärkeä osa ilmiötä olivat vapaiden ammattiteattereiden edustajien omat, vuorovaikutukseen ja keskusteluun perustuvat tapaamiset. Jos katson taaksepäin vuoteen 1996 ja vertaan ryhmien yhteistyötä, tapaa kommunikoida keskenään, kysyä neuvoa, lainata/vaihtaa/suositella asioita/ihmisiä/työtapoja/tavarantoimittajia, on ero hämmästyttävä.
Vuodenvaihteessa 2002 vapaa teatterikenttä yhdistyi Teatterikeskuksen alle. Teatterikeskuksen ”valtaaminen” oli toinen erittäin suuri muutos, joka osaltaan kertoo samaa ”yhteisöllisyys takaisin” -saagaansa. Teatterikeskus on vuodesta 1971 toiminut ryhmä- ja pienteattereiden etujärjestö joka tänään panostaa voimakkaasti paitsi jäsenteattereidensa, myös koko edustamansa taidekentän yhteiskunnallisten kysymysten edunvalvontaan.
Vuonna 2004 Teatterikeskuksessa on jäseninä 14 ”lainsuojatonta” eli vapaata ammattiteatteria, kolme teatterilakiin kuuluvaa ryhmäteatteria ja yksi tanssiteatteri. Kun ”lainsuojattomat” teatteriryhmät rynnäköllä liittyivät Teatterikeskukseen, seurasi ilmiötä tanssiryhmien kato.
Henkilökohtaisesti pidin seurausta surullisena ja lyhytnäköisenä tapahtumasarjana. Kärjistetty tulkintani tanssiryhmien katoon oli pelko ja vanhakantainen vastakkainasetteluun tottunut lokeroajattelu; jos Teatterikeskukseen rynnistää monta pientä teatteria, ei siellä ole enää tanssiryhmille tilaa.
Mielestäni Teatterikeskuksessa on edelleen tilaa, tilausta ja desibelejä äänitorvessa myös tanssiryhmille. Erityisesti vapaiden teatteriryhmien ja vapaiden tanssiryhmien julkisiin tukiin, yhteistyön kehittämiseen ja edunvalvontaan liittyvä ongelmakenttä on hyvin samanlainen. Uskoakseni sama pätee myös lain piiriin kuuluvien teattereihin ja tanssiryhmiin. Olen kuluneen kahden vuoden aikana kohdannut Teatterikeskuksen hallituksen puheenjohtajan ominaisuudessa lukuisia kansanedustajia, virkamiehiä ja muita päättäjiä. Keskusteluissa on aina korostettu sekä teatterin että tanssin rahoituksen, toimintamallien ja kehittymismahdollisuuksien problematiikkaa ja visioita, molempia.
Teatteri ja tanssi eivät poissulje toisiaan.
Anna Veijalainen
Valmistunut Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselta koreografiksi 1997, toimii nykyisin pääasiassa näyttelijänä.
KokoTeatterin johtaja
Teatterikeskuksen hallituksen pj.
Tanssin Tiedotuskeskuksen hallituksen jäsen
Lisätietoja Teatterikeskuksen toiminnasta voi kysyä Toiminnanjohtaja Kirsi Reinolalta info@teatterikeskus.fi tai allekirjoittaneelta anna.veijalainen@kokoteatteri.fi.
Henkilökohtainen näkemykseni:
Aluekeskuksista apua tanssijoiden työllisyyskysymykseen?
Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana valtion satsaus tanssitaiteeseen on kohdistunut lähinnä koulutukseen; liikkeelle lähdettiin oikeutetusti korkeakoulutuksesta, joka onkin poikinut paitsi merkittävän tanssitaiteilijoiden sukupolven myös nostanut samalla tanssitaiteen arvostusta tasavertaisempaan asemaan muiden taiteenalojen rinnalle. Kuitenkin monen suomalaisen mielikuvissa tanssi on edelleen osin elitistinen ja ainakin vaikeasti lähestyttävä taidemuoto, yksinkertaisesti koska kosketuspintoja tanssiin ei ole tullut vastaan. Minkälaisia rakenteita tai tukimuotoja yhteiskunnan tulisi siis luoda, jotta tanssi saataisiin osaksi jokapäiväistä infrastruktuuriamme ja samalla saataisiin kipeästi kaivattuja työpaikkoja?
Tämä onkin keskeinen kysymyksenasettelu tänä päivänä: kun nyt myös keskiasteen koulutuksesta valmistuu jatkuvasti tanssin ammattilaisia, miten ja mihin kaikki koulutetut sijoitetaan? Ajatuksena lienee ollut ainakin alun perin, että taiteilijat työllistävät itse itsensä ja luovat omia työpaikkojaan, mutta koska Suomen kokoisessa maassa lähes kaikki taide on pitkälti subventoitua, olisi myös tanssitaiteen tuen pitänyt nousta potenssiin koulutuspaikkojen lisäännyttyä. Valitettavasti suurisuuntainen tukien lisääntyminen ei näytä edes realistiselta lähivuosina.
Koulutuksen järjestämisen jälkeen tanssin aluekeskusten käynnistäminen onkin valtion ensimmäinen suuri kädenojennus tanssitaiteelle. Aluekeskushanke ajoittui sopivasti poliittisessa nosteessa olevaan alueellisuusbuumiin ja niinpä päätöksentekotahtoa löytyi yllättäen hyvinkin vauhdikkaasti, ja hanke polkaistiin käyntiin ehkä jopa arveluttavan nopealla aikataululla ja hakumenettelyllä. Ensimmäisessä vaiheessa saimme kuitenkin kolme kovaa aluekeskusta, joiden toiminnan käynnistymistä ja suunnan muotoutumista seuraamme nyt kiinnostuneina ja toiveikkaina, saammeko vihdoin rakenteet tanssin kotimaiselle kiertuetoiminnalle ja lisääntyvätkö tanssityöpaikat myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.
Perustettujen aluekeskusten lisäksi tapahtui mielestäni myös erittäin merkittävää liikehdintää: useilla paikkakunnilla kerättiin tanssitoimijat yhteen ja ryhdyttiin pohtimaan voimien yhdistämistä ja saatiin paikoin eripuraisetkin osapuolet yhteisen pöydän ääreen panemaan alulle mahdollisten tulevien keskusten toimintaa, hienoa!
Aina kun rahaa jaetaan on vaarana sortua helmasyntiimme perisuomalaiseen kateuteen; kuitenkin on syytä muistaa ja ymmärtää, että kaikki tuki, mitä tanssin rakenteisiin annetaan hyödyttää ennemmin tai myöhemmin koko tanssin kenttää; kun tanssitaide tuodaan lähemmäs suomalaisten arkea alueellisella tasolla, myös tanssin yleisöpohja alkaa toivottavasti pikkuhiljaa kasvaa eikä tanssitaidetta kenties enää tulevaisuudessa koeta vieraaksi taidemuodoksi. Uskon että tanssin aluekeskusten käynnistämisellä on kauaskantoisia seurauksia Suomen tanssitaiteelle.
Ville Sormunen
Helsinki Dance Companyn tanssija
Valtion tanssitaidetoimikunnan jäsen
Tämänhetkinen kuuma perunani on: Miten turvata toiminnan jatkuvuus tanssin ammattilaisena?
Olen miettinyt sitä, miten on mahdollista jatkaa omaa työtään tanssin parissa siten, että saisi jonkin järkevän jatkuvuuden toimintaansa. Tuottajan hankinta on ollut mielessä jo jonkin aikaa mutta millä rahoilla sitä ketään palkkaa töitä tekemään. Tanssin tuottaminen ja sen opetteleminen, tuottajan sisään ajaminen omaan toimintaan, tanssikentän toimintaan ja odotuksiin vie aikansa ja sehän on ihan hyvä asia sinänsä. Mutta tosiaan, mistä rahat tuottajan toimintaan?
Yhteistyö eri tanssitaiteilijoiden välillä on hieno juttu. Itse olen pitänyt oman toimintani jatkuvana siten, että olen pyrkinyt tekemään töitä mahdollisimman erilaisissa paikoissa ja erilaisten esiintyjien kanssa. Viimeisin esitys ja yhteistyö oli Kiasman URB-festivaalilla. Seuraavaksi teen fyysisen esityksen teatteriryhmä Subfraulle, sitten järjestän yhteispohjoismaisen Indie-illan (itsenäisten ja kokeellisten esitysten foorumi) Ateneumiin ja loppuvuodesta uusi tanssituotanto yhteistyössä Koko-teatterin kanssa. Ainoa pulma on rahoituksen puute. Ideoita ja intoa on, mutta rahaa ei. Ja etenkin jos teosehdotuksiasi ei valita Zodiakin tuotantoon, niin edes sitä yhden kuukauden palkkaa tanssijoille ei ole tarjottavana. Sitä helposti tuntee polskivansa yksin loputtomassa projektiapurahasuossa.
Ehkäpä jos useampi tanssitaiteilija jakaisi yhden tuottajan keskenään, niin myös tuottajan rahoittaminen kävisi kivuttomammin ja teoksille saataisiin pidempi eloonjäämisaika kiertuetoiminnan kautta. Itse en ole ehtinyt tai saati omannut tietoa miten ja minne ehdottaa teoksiaan kierrätettäväksi. Sopivien festivaalien etsintä on aikaa vaativaa puuhaa ja oikeastaan juuri tuottajan heiniä, itse en siinä ole ässä.
Niin, tällaisten pulmien parissa painii varmasti moni koreografi.
Arja Tiili
koreografi-tanssija
Keskeisimpiä kysymyksiä:
Miten luoda taiteellisesti ja taloudellisesti tyydyttävät toimintaedellytykset maamme tanssiteattereille ja alalla työskenteleville freelance-tanssitaiteilijoille? Miten luoda hedelmällinen kasvuympäristö tulevaisuuden tanssitaiteilijoille?
Vastauksia? Ei yhtään sellaista, jossa ei esiintyisi sana ”yhteistyöllä”.
Merja Snellman
Tanssija/koreografi/tanssipedagogi
Aleksanterin teatterin kohtalo. Mielestäni teatterin tilanne kertoo osaltaan taiteilijoiden asemasta luovuutta korostavassa yhteiskunnassamme. Talossa olevat harjoitussalit eli työskentelytilat ovat tanssin tekijöille tärkeät. Itse edustan näkemystä, jolle edes AT:n pyhittäminen tanssille ei riitä, koska teatterin näyttämö ei ole tanssin tarpeisiin toimiva. Elän unelmassa kävellä Helsingissä esimerkiksi 10 vuoden päästä varsinaiseen tanssin taloon, johon olisi keskitetty tanssin monipuolinen
esitystoiminta.
Mikäli joku päättäjä-/mesenaatti-/rahoistaan eroon haluava miljonääritaho lukee tätä keskustelua, niin sanottakoon vielä, että tanssitaide on kielimuurit ylittävänä taidemuotona jo kulttuurinen vientituote. Useiden eri suomalaisten koreografien teokset kiertävät ulkomailla.
Lopuksi haluan vääntää rautalangasta matemaattisen kaavan:
Tanssi = liikunta + taide
Liikunta = hyvinvointia edistävä
Taide = hyvinvointia edistävä
Simo Kellokumpu
Tanssija-koreografi
Päivitys 22.11.2004:
Haluan koreografina kommentoida paria kuumaa perunaa, koska samansuuntaisia perunoita on mielessä pyörinyt.
Auli Räsäsen ja Jenni Kivelän perunoihin:
Kukapa ei tekisi töitä isomman ryhmän kanssa, vaikkapa sanotaanko kuuden – kymmenen tanssijan kanssa ja tähän suunnittelijat ja visualisoijat päälle, mikäli vapaan kentän resursseilla olisi mahdollista maksaa ihmisille ihmisten palkkaa. Kahden hengen venyttelyn koreografioiminen on taiteellisen näkemyksen kehittämisen ja syventämisen kannalta yhtä olennaista kuin kymmenen hengen ryhmävenyttelyn koreografioiminen.
Kun olen itse syöksynyt tekemään jotakin venyttelyä vaikkapa nyt kahden muun kanssa niin ajatuksena on tietysti kehittää tekemiselleen rakenteita, jotka edesauttavat työn jatkuvuutta ja näin osoittaa halua pitkäjänteiseen sitoutumiseen omaan työhön yhdessä muiden kanssa.
Tietenkin tarkoitus on pyrkiä myös kasvattamaan toimintaa siten, että saadaan niitä isompia ryhmäteoksia lisää nykytanssikentälle. Yritykseen rakentaa puitteet omalle ja muutaman muun taiteilijan työlle sisältyy ajatus hedelmällisestä synergiasta pienoismallitasolla. Kun nämä rakenteet hahmottuvat edes jotenkin, on mahdollisuus ottaa suurempia askelia. Tanssiryhmä Tsuumi on mielestäni loistava esimerkki ryhmästä, jossa jo tehdään isoja ryhmävenyttelyjä. Olen samaa mieltä siinä, että tanssin kentällä synergiassa on voimaa.
Jenni Kivelän huoli tuottajien vähyydestä on varmasti ajankohtainen. Eikö kannattaisi ottaa yhteyttä tuottajia kouluttavaan oppilaitokseen tai kysyä muilta tuottajilta tietävätkö he ketään, joka voisi innostua tuottamaan teoksiasi ? Tai yksinkertaisesti ilmoittaa avoinna olevasta tuottajan paikasta ? Itselläni on ollut puhdasta tuuria ja sattumaa että olen tavannut tuottajan, jonka kanssa teen produktiokohtaista yhteistyötä. Ellei näin olisi käynyt, olisin itse aloittanut kyselyt joka puolelta, koska tuottajan panos työryhmässä on korvaamaton. Mitä tulee jämähtämiseen niin näen sen pelkästään positiivisena mikäli sen ymmärtää keskittymisenä oman aiheensa löytämiseen taiteilijana. Onko minkään kirkastaminen ylipäätään mahdollista ilman jämähtämistä ?
Simo Kellokumpu
Keskeisen kysymykseni on: Onko tanssikentä avoin?
Kun olen jo yli kahdenkymmenen vuoden aikana seisonut (vähän) ja liikkunut (paljon) Suomen tanssikentällä, en vieläkään ole löytänyt tai osannut luoda sellaista yhteyttä muihin tanssialan tekijöihin, joka mahdollistaisi haastavan, jatkuvan ja kehittyvän yhteistyön. Koen seisovani kentällä, mutta en ole varma missä! Kentän suhteen olen aika lailla eksyksissä. Mitä pitäisi tapahtua, että voisin tiedostaa paikkani paremmin? Voisiko kentällä oleva joukkue kenties tukea toisia enemmän tai olla yleisesti enemmän kiinnostunut toisesta? Raha ja valtako sen määritelevät?
Onko niin, että jokainen, minä mukaan lukien, joutuu koko ajan taistelemaan liikaa omasta selviytymisestään? Mitä tapahtuisi, jos kaikki ammattitanssijat saisivat riittävät resurssit toimia ja saisivat itse valtaa määritellä, koska ja missä työ tehdään ja esitetään? Syntyisikö siten sellainen tanssikenttä, joka olisi monennäköinen ja moniääninen, yhteistyökykyinen, eteenpäin
kehittyvä, itseä uudistava, kantaaottava? Avoin?
Jaap Klevering
Koreografi
Physical performer
Mielestäni tällä hetkellä keskeisin kysymys tanssin kentällä on tanssitaiteilijoiden yhteistyön puute.
Puute näkyy tanssituotannoissa siten, että vieläkin kentällä tehdään jopa kahden hengen esityksiä, jotka menevät pienen kokonsa takia yleisöltä ohi, koska he eivät kiinnostu katsomaan kahden hengen venyttelyä lavalla. Esitykset usein jäävät valitettavan vaatimattomiksi, sillä kahdella aloittelevalla (usein ne ovat aloittelevien tanssijoiden ja koreografien tuotantoja) tanssijalla on harvoin painavaa sanottavaa / ilmaistavaa. Sooloihin ja kahden hengen tuotantoihin tarvitaan karismaattisia ja kokeneita esiintyjiä, jotta esitykset kantaisivat ja saisivat yleisöä.
Jos ryhmät ja freelance-tanssijat tekisivät yhteistyötä, yhdistäisivät saamansa avustukset ja kokoaisivat kymmenen hengen porukan hyvistä tanssijoista, heidän esityksensä herättäisivät kiinnostusta jo hankkeena. Isommalla ryhmällä he voisivat saada aikaan jotakin enemmän kuin muutamalla tanssijalla. Harjoitusprosessi olisi jo työryhmälle kiinnostavampi ja antoisampi kuin parin kaverin voimin toteutettu esitys.
Tällainen ryhmä voisi myös anoa rahaa saadakseeen tekijäksi kokeneen koreografin, jolloin harjoitusvaihe olisi tanssijoille myös hyödyllinen oppimisprosessi. Ainoa ryhmä, jossa tanssijat voivat saada oppia sekä tanssijan että koreografin ammatista on Suomen kansallisbaletti. Keskisuuret ryhmät (10-20 tanssijaa) Suomesta yhtä lukuunottamatta puuttuvat, mikä hidastaa alan kehitystä.
Tanssijan ja koreografin ammateissa edelleen mestaroidutaan mestari-kisälli -suhteessa. Vain Helsingin kaupunginteatterin voi Kansallisbaletin lisäksi katsoa tarjoavan jatko-oppia 10-12 tanssijalleen, jotka ovat teatterissa toimineiden erilaisten koreografien ansiosta kehittyneet monipuolisiksi taiteilijoiksi. Tanssin lisäksi he hallitsevat ilmaisun monin tavoin, heiltä sujuu replikointi ja moniääninen laulu erittäin hyvin.
Aluekeskusten kehittäminen toivottavasti auttaa Helsingin ulkopuolella toimivien tanssijoiden työolosuhteiden kehittämistä siten, että ne voivat antaa toistensa tuotantoihin tanssija- ja muusikkoapua. Helsingissä ja muissa taajamissa toimivat tanssijat voisivat viimein aloittaa yhteistyön yhteisesti valittujen hyvien koreografien johdolla. Tanssijoiden halu tehdä omaa koreografiaa on ymmärrettävä, mutta usein epärealistinen hanke, mihin eivät riitä tanssijan kyvyt eivätkä tanssijan saama tuotantotuki yksinään.
Yhteistyötä koreografit voisivat harjoittaa paljon enemmän myös esimerkiksi Zodiakin piirissä. Miksi jokaisen täytyy saada tehdä lähes tunnin mittainen teos? Harva pystyy täyttämään 50 minuutin keston kiinnostavasti. Miksei tehdä koreografiakoosteita, esimerkiksi kolmen eri tekijän yhteisesityksiä? Lyhyistä, eri tekijöiden teoksista koostetuista ohjelmista on enemmän iloa katsojille kuin yhden tekijän pitkästä tuotoksesta. Lyhyitä teoksia on myös helpompi tarjota ulkomaisille festivaaleille, jotka toivovat suomalaisiltakin koreografeilta (varsinkin nuorilta ja tuntemattomilta) 15-20 minuutin teoksia. Minusta yhä näyttää siltä, että suomalaiset tuottajat vieroksuvat lyhyitä teoksia. Siitä seuraa pulmia niille tekijöille, jotka haluaisivat teoksineen pyrkiä kansainvälisille näyttämöille.
Auli Räsänen
tanssikriitikko
Helsingin Sanomat
auli.rasanen@sanoma.fi
Mikä on tanssitaiteen yhteisöllinen vastuu?
Jaana Lämsä
Tanssisosiologi
Mielestäni on monta erittäin keskeistä kysymystä, mutta henkilökohtaisesti minua vaivaa erityisesti muutama asia:
Ensimmäiseksi se, ettei Suomessa ole Ruotsin Dansnätin kaltaista kiertuesysteemiä, joka mahdollistaa freelancereiden esiintymisen ympäri maata. On vaikea järjestää kuljetuksia, jos kutsujien budjetit ovat pienet eikä itsellä ole esim. pakettiautoa, tai kutsujat maksavat esiintymiskorvauksen, joka on tosi pieni ottaen huomioon harjoituttamisen ainoastaan yhtä esitystä varten. Eli periaatteessa olisi samantien järkevää esiintyä useassa paikassa kun kerran on ylipäätänsä harjoitettu juttu.
Toiseksi ongelmana on tuottajattomuus lukemattomien freelancerkoreografien kohdalla. Siis se, ettei ole tuottajaa. Ei ole mitään järkeä tehdä mitään, jos kukaan ei ole myymässä ja hoitamassa markkinointia, jotta jutulla olisi elämää. Onneksi on tahoja, jotka auttavat (kiitos!), mutta jollain tavalla se, ettei ole tuottajaa tuo epäammattimaisuuden leiman koko touhuun, mistä
koko työryhmä kärsii. Siis tämä on täysin omakohtainen kokemus. Mutta uskoakseni moni koreografi jakaa saman tunteen.
Kolmas keskeinen ongelma on jämähtäminen ja jumiutuminen. Mikä toisaalta on myös positiivinen asia. Tarkoitan jämähtämistä ajatusmalleihin, tanssijoihin, työryhmään, liikekieleen, näyttämökeinoihin, käsityksiin, oletuksiin, työjakoihin, tiloihin. Aina kun valitsee jotain, jättää jotain pois. Aina kun kolme koreografia valitsee saman tanssijan, jää kaksi muuta pois. Jotenkin tuntuu, että kaikista maailman asioista juuri tanssi on primitiivisempi, vaikeampi, darwinistisempi kuin monet muut. Ja jos kaikki haluavat sattumalta samaa niin kaikki tasapäistyy, mikä on melko laimeaa, jos kuitenkin pyritään tekemään taideteoksia.
Jenni Kivelä
Koreografi
Minulle keskeisin kysymys tällä hetkellä on, miten Tanssin aluekeskusverkosto täydentyy vuonna 2005. Kysymys, joka herättää yhä ryppään lisäkysymyksiä.
Kuinka kattavaksi verkoston on tarkoitus muodostua? Minkälainen tanssipoliittinen kokonaisajatus päätöksen taustalta hahmottuu? Täydennetäänkö tanssin kentän rahoitusta seuraavaksi esimerkiksi ensemble-tuen ja vapaille ryhmille kohdennetun kiertuetuen avulla?
Pyritäänkö aluekeskuksille saamaan tulevien vuosien budjeteissa lisää rahoitusta eli voidaanko aluekeskusverkostoa yhä täydentää tulevien viiden vuoden aikana vai muodostuuko verkosto neljän pisteen sisälle ja välille?
Tanssin aluekeskustuen täydentävä haku määrittelee melko pitkälle sen kehityssuunnan, joka tanssin kentälle tässä yhteydessä ohjattavalla lisärahoituksella saadaan aikaiseksi. Jo valittujen aluekeskusten ulkopuolisilla alueilla uusi hakukierros määrittelee tehostetun kehityksen piirin rajat.
Anniina Kumpuniemi
tanssija-koreografi, Tanssiteatteri Mobita/Dansco
puheenjohtaja, Pirkanmaan Tanssin Keskus ry
Tärkein kysymys tällä hetkellä on, miten saada erilaisia katsojia esityksiin ja toisaalta tähän liittyen miten saada tanssi enemmän ulospäin kääntyväksi (katsojaystävälliseksi) kuin sisäänpäinkääntyneeksi tanssijoiden keskenäiseksi vuoropuheluksi.
Taru Tuhkanen
Tanssin katsoja
Tanssijoiden toimeentulo ja siihen liittyen pieni maa ja vähälukuinen kansa, jonka vuoksi yleisöä ei ehkä koskaan riitä niin paljon, että taidetanssi tulisi toimeen ilman apurahoitusta. Suomessa tanssia näkee useimmiten teattereissa, mutta olisi kiinnostavaa saada tanssia enemmän esim. klubeihin ja laajentaa siten tanssin yleisöpohjaa sellaiseen porukkaan, jolle teatteriin lähteminen on kynnys.
Kaari Martin
Tanssija/koreografi/tanssinopettaja
Tanssin aluekeskusten toiminnan aloittamiseen liittyvät kysymykset sekä keskusten merkitys tanssitaiteen edistäjinä valtakunnallisesti.
Leo Lenkola
Tanssija/koreografi/tanssinopettaja
Tanssin aluekeskusverkoston luominen.
Merja Koskiniemi
Just Jazz Dance Company
Pirkanmaan Tanssin Keskus ry
Tampereen konservatorio / tanssin ammatillinen koulutus
Mielestäni iso ongelma on rahoitus. Tanssin julkisuuden nostamiseksi ja laajemman rahoituksen (siis muunkin kuin julkisen rahan) hankkimiseksi tarvitaan markkinoinnin ja tuottamisen ammattilaisia, joille tällä hetkellä on monien ryhmien mahdotonta maksaa palkkoja. Monissa tapauksissa tanssijat itse joutuvat luovan panoksensa lisäksi hoitamaan näitä asioita. Tämä ei kai ole tarkoituksenmukaista?
Minni Leskinen
Tuotannon opiskelija, Tampereen ammattikorkeakoulu
Mielestäni tanssikentän akuutti tarve koskee tuotannollisten rakenteiden lisäämistä ja vahvistamista. Suomalainen tanssitaide on saavuttanut kansainvälisessäkin mittakaavassa runsaasti huomiota, kiinnostusta ja suosiota osakseen. Toimintaedellytykset ovat kuitenkin edelleen suorastaan ala-arvoiset. Pieniä askeleita on otettu oikeaan suuntaan, esimerkkeinä mm. tanssin aluekeskukset.
Pitkäjänteinen taiteellinen toiminta vaatii toimivat tuotannolliset puitteet. Tässä asiassa eletään tärkeitä aikoja; nyt alkaa olla taiteellisen osaamisen lisäksi jo sen verran tuotantorakenteita ja henkilökuntaa, että todellisia muutoksia voidaan saada aikaan…
(Ja tanssin vientikeskukselle on enemmän kuin huutava pula, toivottavasti saadaan rahoitustakin sille!)
Outi Järvinen-Overton
Tanssija/koreografi/tanssinopettaja
Helsingin keskustaan nousee Musiikkitalo, jonka rakentamiskustannuksiksi on arvioitu 94 miljoonaa euroa. Alkaako aika olla kypsä myös Tanssin talolle?
Riitta Honkanen
toiminnanjohtaja
Nomadi-tuotanto
Kuumia perunoita on kaksi, jotka tosin liittyvät toisiinsa.
1. Rahoitus. Jos ammatti on tanssija, harjoittamastaan ammatista täytyy saada palkkaa, jolla voi tulla toimeen. Jos palkka on alle
Tes:in ei sillä ole mahdollisuuksia tulla toimeen, rakentaa ja suunnitella tulevaisuutta. Tanssijakin on ihminen, jolla on muutakin
elämää kuin vain tanssi (ystäviä, parisuhde, perhe, muita harrastuksia jne). Jos ei saa palkkaa, niin sitä yleensä kutsutaan harrastamiseksi.
2. Yhtenäisyys. Pieni tanssin kenttä ei saa olla eripurainen keskenään. Jos meitä on liitossa n. 600 jäsentä ja liiton ulkopuolella
n. 200 (puhdas arvaus), olemme niin pieni joukko, että suurissa linjoissa täytyy löytää yhteisrintamaa. Eri mieltä voi olla asioista, mutta ne tulisi ratkaista ja sovitella keskenään ja olla ulospäin, julkisesti, yhtenäinen. Ei kukaan halua tappeleville joukoille antaa rahaa.
Tähän liittyy myös taiteellinen arvottaminen ja kateus. Kenen taide/tanssi on arvokasta? Kenellä on sellainen Jumalan asema, että
sen voi sanoa? Mielestäni ehkä yleisöllä, ja sitähän riittää enempi ja vähempi erilaisiin tilaisuuksiin.
(Tanssijalla tarkoitan yhtälailla koreografeja yllä olevassa tekstissä.)
Sami Hiltunen
Tanssija
Tanssitaiteilijan työllistyminen ainakin itseäni mietityttää eniten. Ala on kasvanut ja sen taiteellinen taso on noussut huimasti koulutuksen myötä. Hienoja ja persoonallisia taiteilijoita löytyy paljon, mutta millaisin ehdoin he tätä rakasta työtään tekevät? Rakkaudestahan on kyse kun ammattilaiset tekevät työtään puoli-ilmaiseksi. Ne harvat, joilla on vakituinen kuukausipalkka tanssijana Suomessa eivät minua huoleta, vaan se nopeasti paisuva joukko tanssin ammattilaisia freelance -puolella.
Kilpailu on todella kovaa ja olosuhteet työn tekemiselle alati vaihtuvia. Jatkuva epävarmuus työstä ja terveydestä kuluttaa pian loppuun, varsinkin siinä vaiheessa kun pitäisi kantaa vastuuta mahdollisesta perheestäkin, omasta asunnosta puhumattakaan.
Mitä keinoja tanssitaiteilijoilla on selviytyä ja ansaita elantonsa tanssin parissa? Taiteilija-apurahat auttavat lähinnä yksittäisiä taiteilijoita. Niiden perinteinen tehtävä taiteellisen työn ja kulttuurin luomisen ohella on alkanut saada rinnalleen työllistämisen funktion. Pisimmät apurahat myönnetään useimmiten koreografeille; heidän luovuutensa toivon mukaan työllistää myös useita tanssijoita.
Tanssitaiteilijoiden ryhmittyminen tuotantoyksiköiksi on myös tuonut tervettä synergiaa ryhmän jäsenille. Useampi tekijä yhdessä on kenties voinut palkata ihmisen myymään teoksiaan. Hyvin toimiessaan tämä on toimiva ratkaisu. Jatkuvuus tuo osaamista ja markkinat laajenevat. Kansainvälistyminenkin on mahdollista, tilastot komistuvat vuosittain tällä sektorilla.
Aluekeskuksilta odotetaan paljon. Esitysten lisääntyminen ja kiertueiden järjestyminen tuo lisää työtä ja uutta yleisöä tanssille. Sinällään tämä ei ole kovin uutta; kiertueteatterit tekivät samaa jo 70-luvulla.
Tanssitaiteilijat ovat aina tehneet montaa työtä; opetus lienee edelleen varmin leipäpuun tarjoaja varsinkin jos lähtee pois ruuhka-alueelta. Mutta sitoutuminen tiettyihin päiviin opetustyössä rajoittaa taas esiintymistoimintaa.
Toisaalta niin kauan kun tanssia ei ole peruskouluissa taideaineena, tanssin yhteiskunnallinen asema pysyy marginaalissa. Yleisökasvatus tulisi aloittaa jo päiväkodeissa.
Tanssin tutkimus on nousussa Suomessa. Eivät pelkästään tieteelliset tutkijat vaan myös tanssijat ja koreografit ovat jo väitelleet tohtoreiksi.
Muilla taiteen aloilla tekijänoikeudet saattavat kasvattaa taiteilijoiden tuloja huomattavasti; tällä saralla meillä olisi paljon tehtävänä.
Tanssin soveltava käyttö sosiaalisella sektorilla tarjoaisi paljon mahdollisuuksia, löytyisikö sieltä mahdollisuuksia?
Joka puolella tapahtuu, mutta kysynnän ja tarjonnan laki jyllää.
Sanna Pohjonen
Tuottaja
Puheenjohtaja, Valtion tanssitaidetoimikunta
Koen, että meiltä selkeästi puuttuu päättävistä elimistä eli eduskunnasta asioitamme ajavat tahot eli henkilöt. Huolimatta siitä että olemme olleet nyt keskustalaisen hallituspolitiikan ansiosta myötätuulessa (tanssin aluekeskukset), tarvitsisimme selkeätä ja
innovatiivista aluevaltausta päättäjien joukkoon kokonaisrahoituksen parantamiseksi.
Jos olet lukenut taiteilijapoliittisen ohjelman, joka on nyt kommentointikierroksella, tulevaisuus näyttää kovin positiiviselta
suunnitelmien osalta, mutta kuten tiedämme, jos ei joukossa ole ehdottomasti asiamme puolestapuhujia, voi olla, että jäämme muiden nosteessa olevien marginaaliryhmittymien varjoon. Esim. tuo tanssijoiden uudelleenkoulutus ja tukipalvelut ovat roikkuneet erinäköisissä lausunnoissa ja ohjelmissa jo vuosia eikä asia vain liiku eteenpäin.
Hyviä ideoita alamme kehittämiseksi syntyy koko ajan, mutta niiden eteenpäin vieminen on kovin työlästä ja hidasta jo pelkästään toimijoiden vähyyden vuoksi. Ei tanssitaidetoimikuntakaan pysty vaikuttamaan niin paljon kuin olin kuvitellut.
Eli lobbaus sinällään on ihan hyvä, mutta nyt olisi parasta tunkea aivan oikeasti joukkoon. Tarvitsemme, jos ei nyt aivan heti kansanedustajan joukostamme, niin jonkunasteista suunnitelmallista ja vakavaa sisäänajoa poliittiseen peliin. Ikävä kyllä. Mietin ihan vakavissani, sitoutuisinko poliittisesti johonkin puolueeseen, mistä en alkuunkaan pidä, ja hakisin esim. kansanedustajan avustajaksi? Uhraus tanssin puolesta…
Olen saanut vanhemmalta kollegalta tämänmoisen kommentin puheenjohtajuudestani: ”kiitos, että uhraudut meidän kaikkien puolesta” Menisihän siinä samalla poliittinen sitoutuminenkin…
Lyhyesti ja ytimekkäästi: Päättävistä elimistä puuttuvat alamme puolestapuhujat.
Sari Lakso
Tanssija, koreografi
Puheenjohtaja, Suomen Tanssitaiteilijain Liitto
Tanssitaiteilijoiden työskentelyolosuhteiden parantaminen.
Tämän asian alle kuuluvat mielestäni tärkeät aluekskusten käynnistys- ja toimintakysymykset, Aleksanterin teatterin kohtalo ja yleinen ansio- ja työolosuhteiden parantaminen.
Satu Tuittila
freelancer, Turku
Miten lisätä yhteistyötä freelance-kentällä koko Suomen kattavasti?
Titta Court
Tanssija-koreografi
Nykytanssijan näkökulmasta kaipaisin työrytmiini varmaa ja pitkäaikaista työpaikkaa tanssiryhmässä, jossa ”oikeudenmukainen” palkka tulisi joka kuukausi, eikä aina vain niin sanottuja freelance-sopimuksia peräjälkeen tai jopa samanaikaisesti useimpien tanssiryhmien kanssa pystyäkseni elämään.
Kyllähän tällaisia vakaita tanssiryhmiä Suomesta löytyy, mutta vain niin vähän. En tiedä mitä pitäisi tehdä, jotta useammat ja pienemmät nykytanssiryhmät pystyisivät toimimaan ja palkkaamaan tanssijoita läpi vuoden. Kyse on varmaan täysin poliittis-taloudellinen. Se epävarmuuden tunne missä ja kenen kanssa tulen kolmen kuukauden päästä työskentelemään on välillä liian turhauttava.
Tuomas Lahti
tanssija
Palkkatason nostaminen ja työehtosopimusten saattaminen nykyaikaan sekä uusien työpaikkojen luominen.
Ulla Tenhunen
Järjestösihteeri, Suomen Tanssitaiteilijain Liitto
Mielestäni keskeisin kysymys suomalaisen tanssin kentällä tällä hetkellä on, miten saada tanssin aluekeskusten toiminta käyntiin ja koordinoiduksi, jotta aluekeskusten toiminnan tavoitteet toteutuisivat parhaalla mahdollisella tavalla kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti.
Aluekeskusten kulttuuri- ja aluepoliittisena tavoitteena on edistää taide- ja kulttuuripalveluiden tasa-arvoista saatavuutta ja saavutettavuutta sosiaalisesti ja alueellisesti tanssitaiteen osalta siellä, missä on jo olemassa olevaa toimintaa sekä toimijoita. Lisäksi tavoitteena on lisätä yhteistyötä ja vahvistaa osaamista. Aluekeskusten työvoimapoliittisena tavoitteena on lisätä tanssitaiteilijoiden työskentelymahdollisuuksia omalla taiteenalalla. On selvää, että tanssin aluekeskuksen vaikutus tanssin kentällä tulee olemaan merkittävää. Miten nopeasti ja tehokkaasti aluekeskukset tulevat parantamaan tanssitaiteilijoiden tilannetta riippuu olennaisesti siitä kehittyykö aluekeskusten välille yhteinen kieli ja kyky reflektoida eri toimintamalleja sekä siitä, miten aluekeskusten välistä toimintaa koordinoidaan valtakunnallisesti.
Kai Lehikoinen
Koreografian koulutusohjelman johtaja
Danshögskolan, Tukholma, Ruotsi
Keskeisin kysymys on tanssin määrärahan nosto sille kuuluvalle tasolle. Tässä tanssin määrärahassa (valtion budjetissa) tulisi erityisesti nostaa vapaan kentän ensemble- ja produktioapurahapottia.
Paula Tuovinen
Tanssija/koreografi/tanssinopettaja
Tanskan valtiollisen nykytanssikoulun johtaja
Keskeisin kysymys tanssin kentällä yhä edelleen on vapaan tanssin kentän rahoituksen niukkuus niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin.Tanssin aluekeskusverkosto ei vielä poista ongelmaa. Mm. kunnallisen tuen määrän on noustava huomattavasti jotta perustyöskentelyolosuhteet saadaan kuntoon. Poliittisessa päätöksenteossa on vielä pitkä matka mentävänä ennenkuin taiteen omaa olemusta opitaan arvostamaan. Markkinavoimien kumartaminen lamaannuttaa ennen pitkää kaiken luovan ajattelun.
Pikinini Meri ry / Barker-teatterin puolesta Minna Vainio
Oma vastaukseni/kysymykseni on: Missä vika, jos Aleksanterin teatteria ei saada tanssille? Onko tanssinkenttä yhtenäisenä rintamana tehnyt voitavansa ja tanssin yhteiskunnallinen arvostus- (lue iänikuinen resurssien puute) ym. seikat sotivat asiaa vastaan, vai…? Itse en osaa vastata, ihmettelen vain täällä historiallisen, ”tanssivan teatterin” nurkilla.
Nina Lindholm
Tanssinopettaja
