Tämänvuotinen Kuopio Tanssii ja Soi -festivaali tarjosi yleisölleen tavallistakin monipuolisemman tanssi-ilotulituksen. Tarjolla oli puhdasta klassista balettia tyllipuvuissa – myös vähemmän konventionaalisesti miesten esittämänä! – akrobaattista taituruutta, pienen näyttämön vähäeleistä intensiteettiä, improvisaatiota ja intialaista perinnettä.
Tunnelmat vaihtelivat tummasta surusta ja tyhjyydestä leikkisyyteen ja suoranaiseen komediaan. Festivaali oli hieno osoitus siitä, ettei tanssilla tai sen ilmaisuvoimalla ole rajoja. Eikä tanssijaakaan ilmaisijana tarvitse rajoittaa sen enempää sukupuoli, näyttämön koko tai tanssitekniikka.
Taiteellinen johtaja Jorma Uotinen toi esiin ohjelmistovalinnoissaan nimenomaan miestanssin monipuolisuutta. Omien sanojensa mukaan hän halusi näyttää festivaaliyleisölle miestanssin ääripäät: toisaalta maskuliinisuutta uhkuvan brasilialaisen Cia Sociedade Masculinan, toisaalta naisia esittävän ja kärkitossuissa tanssivan amerikkalaisryhmän Les Ballets Trockadero de Monte Carlon. Nämä pelkästään miehistä koostuvat ryhmät kieltämättä konkretisoivat sen, miten erilaisiin tanssiteknisiin ja tyylillisiin suorituksiin miehen keho pystyy. Mutta ohjelmistossa oli myös muita vahvoja teoksia, joissa miestanssijat loistivat, niistä vain yhtenä esimerkkinä Puolan Kansallisbaletin viimeisenä esittämä Ed Wubben energinen The Green. Ääripäillä herkuttelu ei olekaan aina antoisinta, vaan intensiteetti lisääntyy hienovaraisuuden kasvaessa.
Les Ballets Trockadero de Monte Carlo hassutteli
Les Ballets Trockaderon tanssijat olivat toki virtuoottisia omassa tyylissään, mutta tanssijoiden pyllähtely ja partnerien lakoaminen painavan tanssijattaren alle eivät jaksa naurattaa. Tanssin traditiosta olisi saanut irti niin paljon älykkäämpääkin huumoria. Tai jos ei älykkäämpää, niin ainakin vivahteikkaampaa. Joutsenlammen katkelmassa tällaista herkullista ironiaa edusti esimerkiksi prinssin uljas sisääntulo, josta kukkomaisista askelista sekä valospotin seuraamisesta ja valomiehen sekoiluista huolimatta ei lopulta seurannutkaan kuin äänetön, tosin toki tyyliltään häpeämätön, poistuminen.
Pientä esimakua hyvästä huumorista antoi myös postmoderneja Cunnighamin teoksia parodioiva Patterns in Space, jossa kaksi muusikoiksi muuntautunutta tanssijaa loivat teoksen äänimaailmaa kuin kaksi John Cagea ikään muun muassa suihkauttelemalla hiuslakkaa, saksimalla ilmaa, kurlaamalla ja päätään raapimalla. Sen sijaan tanssin huumori oli tässäkin teoksessa hyvin yksinkertaista, eikä Cunninghamin koreografiseen tai tekniseen tyyliin pureuduttu sen enempää.
Olisin odottanut puvustukseltakin jotakin hulvatonta keksintöä liukuvärjätyistä kokotrikoista, jotka tanssihistorian saatossa tuskin ovat imarrelleet montaakaan edes huipputanssijoista. Sen sijaan tanssijoilla oli päällään Cunninghamin teoksille hyvin epätyypilliset hamoset trikoiden päällä. Ymmärrettävästi teokset oli suunnattu ”suurelle yleisölle”, joka ei tanssihistorian yksityiskohtia tunne, mutta niissä olisi ollut varaa ilahduttaa myös vaativampiakin tanssin tuntijoita. Siksi neljästä ryhmän esittämästä teoksesta tai teoskatkelmasta parasta antia oli Paquita, jossa hölmöily oli jätetty vähemmälle ja sen sijaan keskityttiin näyttämään tanssijoiden teknisiä taitoja ja naisellisen tyylin erinomaista hallintaa.
Cia Sociedade Masculina hypnotisoi ja vyörytti
Liioittelua oli ilmassa myös Cia Sociedade Masculinan tarjoamassa illassa. Ainakin paljaat ylävartalot ja matalat housujen vyötäröt näyttivät vetoavan suurimpaan osaan naiskatsojista (takarivin ihailevat henkäykset kuuluivat pitkälle), vaikka teokset olivat melko hajanaisia ja tanssijoiden karismakin jollakin tavalla etäistä. Mielenkiintoisinta ryhmässä oli kuitenkin sen omintakeisuus, jota ei selitä pelkästään latinalaiset rytmit, tanssijoiden uskomaton kehon erottelu tai lantion liike.
Pidin myös siitä, miten avoimesti tulkittaviksi intiimit rakkausduetot jäivät. Läheisyydestään huolimatta niissä ei ollut varsinaista homoerotiikkaa, vaan kerrankin miesten annettiin näyttää tunteitaan ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja. Näytöksen loputtua naisten hakeminen näyttämölle tanssimaan tuntui kuitenkin tässä valossa liialliselta yleisön kosiskelulta ja heteromaskuliinisuuden selittelyltä.
Belgialainen Compagnie Opinion Public ehdoton festivaalin helmi
Kaksi vuotta sitten viiden entisen Béjart Ballet’n tanssijan perustama nykytanssiryhmä Compagnie Opinion Public johdatteli, Uotisen rakastamaa sanontaa lainatakseni, tanssin taivaaseen. Teoksessa Apart/Heid tanssi neljä miestä ja yksi nainen sellaisella vimmalla ja taidolla, ettei se voinut jättää kylmäksi. Tämä oli yksi niistä festivaalin timanteista, jossa kaikki toimi: koreografia, tanssijat, näyttämöllepano ja musiikki. Teos oli täynnä pieniä yksityiskohtia, joiden kokonaisuudesta piirtyi koskettava tarina ihmisen ennakkoluuloista toisia kohtaan, yksinäisyys ja (henkinen) väkivalta. Teos ei kuitenkaan alleviivannut mitään ja huumorillakin oli sijansa. Ehkä juuri siksi se näyttäytyi niin hienoviritteisenä ja raikkaana. Tälle ryhmälle toivoo todella maailmanmenestystä!
Myös tässä ryhmässä miehet säkenöivät, vaikkei naistanssijakaan varjoon jäänyt. Etenkin miesten silkinpehmeä akrobaattisuus ja vahva fyysisyys olivat nautittavaa katseltavaa, ja todistivat epätodellisilta tuntuvat, hengästyttävällä vauhdilla virtaavasti jatkuvat venkoilut ihmisruumiille mahdollisiksi. Liikekieli oli innovatiivista ja otti kaiken ilon irti siitä, ettei ryhmän tanssijoilla ollut mitään fyysisiä tai teknisiä rajoitteita. Silti koreografi Etienne Béchard ei kikkaillut turhia, vaan antoi myös tilaa tunnelmien kehittymiselle ja katsojien mielikuvitukselle. Lavastuselementtien kuten sälekaihtimien ja vihreiden ruohomattojen käyttö toi teokseen lisää visuaalisuutta ja tasoja. Vaikka teos olisi sopinut hyvin nyt remontissa olevaan Kuopion kaupunginteatteriin, Kulttuuriareena 44:n pienuus oli omiaan tihentämään tunnelmaa entisestään, kun katsojat pääsivät niin lähelle tanssijoita.
Mukana paljon suomalaisia teoksia ja monipuolinen ilmaisohjelmisto
Hieman totutusta linjasta poiketen festivaalilla oli tänä vuonna peräti viisi erilaista suomalaista esitysiltaa sekä Ervi Sirénin japanilaistanssijoille tekemä yhteistyöprojekti Kite/ Leija. Erityisen ilahduttavasta musiikillisesta yhteistyöstä sai nauttia etenkin Jorma Uotisen Pori Dance Companylle luomassa uutuusteoksessa Symphony 4 – Dances, jonka musiikin Atso Almila oli säveltänyt nimenomaan tähän tarkoitukseen. Myös tanssija Sari Lakson, tanssija-koreografi Jyrki Karttusen ja taiteilijaprofessori, säveltäjä Eero Hämeenniemen yhteinen improvisointi oopperoiden kuolinkohtausten äärellä teoksessa Lacrimae eli mahtavalla tavalla hetkessä.
Festivaalin tunnelma oli tänäkin vuonna taattu monilla ilmaisohjelmilla ja Uotisen väsymätöntä hyvää tuulta huokuvalla läsnäololla, joka näkyy ja usein myös kuuluu. Minusta on lisäksi hienoa, että myös nuorille tanssin harrastajille annetaan tilaa niin toriohjelmistoissa kuin Tanssioppilaitokset On Stage -illassa, johon valitut ryhmät saavat myös palautetta esityksestään. Tanssiviikon isosta koosta huolimatta kaikki tuntuu aina toimivan, ja festivaali on säilyttänyt kotoisen lämpönsä glamouria unohtamatta. Vaikea on kuvitella, etteikö tämä festivaali tarjoaisi ihan jokaiselle jotakin, ilman taidekerman sisäänlämpiävyyttä. Ainakin minä elän Kuopio Tanssii ja Soin vaikutuksesta, hurmasta ja inspiraatiosta aina pitkälle syksyyn – ja hyvä kesän alku on taattu!
Veera Lamberg
Kirjoittaja on tanssija ja Liikekieli.comin päätoimittaja
————————–
Lue myös Saara Moision arviot Cia Sociedade Masculinan ja Les Ballets Trockadero de Monte Carlon sekä Puolan Kansallisbaletin esitysillasta.
Sari Palmgren haastatteli festivaalilla Jyrki Karttusta ja Carl Knifiä sekä kirjoitti Kuopion Paikallisliikkeestä.
