Kuopio Tanssii ja Soi 2011: 8/62 53′ N27 40’E/16062011 (Kellokumpu & Roumagnac)

Koreografi Simo Kellokummun ja ohjaaja Vincent Roumagnacin yhteistyössä ja ohjauksessa on luotu teos, joka perustuu useampaan kokeelliseen prosessiin.

 

 Simo Kellokumpu ja Vincent Roumagnac: 8/62 53′ N27 40’E/16062011 (Elvis has left the building), Kuopion Kaupunginteatteri

 

Koreografia ja ohjaus: Simo Kellokumpu & Vincent Roumagnac

Tanssi: Katariina Karlsson, Jarkko Lehmus, Anne Pajunen & Satu Rekola

Laulu: Heini Korhonen & Elisabet Petsalo

 

Mitä katsoja olettaa tullessaan tilaan, jossa järjestetään esityksiä ja spektaakkeleita? Mitä tapahtuu, kun koreografi ja ohjaaja istuvat treenitilannemaisesti lavan reunalle, lavalla on loisteputkivalaistus ja kaikki on valmista esitysmuotoa ajatellen kesken? Alku näytti aivan kuin koreografi ja ohjaaja olisivat avaamassa prosessia yleisölle. Onneksi ei, ja siksi aivan nerokas aloitus. Onko se katsojalle pettymys, kun hän ei näekään spektaakkelimaista valosuunnittelua, huolella valmistettuja pukuja tai ‘esitysmuotoon’ tehtyä koreografiaa? Ristiriita onkin siinä, että jos kyseinen teos olisi esitetty autotallissa tai kaupungintalon pihalla, kukaan ei loukkaantuisi tai pettyisi. Mutta kun ihmiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, maksaneet kalliit liput tanssifestivaalin esitykseen ja tulleet kaupunginteatterin suurelle näyttämölle, on helppo ainakin olettaa, että se luo tiettyjä odotuksia. Ehkä toivotaan, että näkee jotakin ainutlaatuista, salaperäistä, glamouria, visuaalisia oivalluksia tai pakohetken omasta arjesta ja ajatuksista. Miten katsojat selittävät sen itselleen, että heidän mahdolliset odotukset eivät toteudu, vaan he näkevät ja kokevat jotakin muuta?

 

Tilanne toi tanssijoita lähemmäksi, koska esiintyjien ja katsojien rajaa eivät etäännyttäneet valot, lavasteet tai ylipäänsä esityksen oma, luotu maailma. Usein raja katsomon ja lavan välillä aiheuttaa todellisen ja epätodellisen tai abstraktin maailman erot. Katsoja voi unohtua ja uppoutua lavan maailmaan säilyttäen fyysisen kehonsa kuitenkin todellisessa, katsomon maailmassa. Oli osaltaan raskasta todeta, ettei näekään mitään spektaakkelia. Joutui valitettavasti säilyttämään arkiset ajatuksensa, miettimään onko tanssija valinnut itselleen lempipaidan, ja olisiko hänen silti pitänyt laittaa hiukset kiinni. Halusin välttämättä tietää,mitä tanssijat ajattelivat tanssiessaan ja uuvuttaessan itsensä henkilökohtaisesti valmistamansa liiketekstuurin aikana. Olisivatko he uupuneet eri aikoihin ja kuka olisi väsynyt ensiksi, jos yhteistä lopetusaikaa ei olisi sovittu?Ketä katsoi katsojana eniten ja miksi? Kuinka se vaikutti katsojan fokukseen, että tanssijat liikkuivat koko ajan samalla paikalla? Tanssia ajatteli enemmän teknisenä, liikelaadullisena ja fyysisenä kokemuksena, kun kaikki on riisuttu sen ympäriltä. Ei etsinyt merkityssuhteita ja tarkoitusta kontekstista. Vahva tilallinen yhteys tanssijoilla varmasti oli, mutta se ei välittynyt ainakaan minulle.

 

 

Kuva: Petri Laitinen

 

Teos loppui tanssijoiden lojumiseen pyörönäyttämön pyöröllä, ja lavalle laskettiin näkyville koko näyttämön valokalusto. Valokalusto esiteltiin parhaimmassa valossa ja sen moninaiset ominaisuudet eivät jääneet epäselviksi. Näyttämöllä saataisiin vaikka minkälaisia spektaakkeleita. Loppu tyhjensi kaikki odotukset, teos selitti itsensä. Katsojan on helpompi poistua esityksestä, koska hän on oivaltanut teoksen idean, ja on taas taiteellisesti sekä kulttuurisesti hieman sivistyneemmällä ja laajemmalla tasolla. Nyt voidaan enää teatterin ala-aulassa keskustella siitä, kuka ymmärsi ajatuksen ja kuka vaatii rahojansa takaisin kokien, että näki vain harjoitustilanteen tullessaan katsomaan valmista esitystä.

 

Työskentelytapa ei vielä yllättänyt tai antanut varsinaisesti mitään uutta, ainakaan käsiohjelman tekstiavauksen rinnalle, mutta toivottavasti Kellokumpu, Roumagnac ja muu työryhmä vievät laboratorista työskentelyään eteenpäin. Kiinnostava idea ja ristiriita teoksen takana kertakaikkiaan.

 

 Heini Tuoresmäki