Veera Lamberg, Lontoo – Olen alkanut nähdä unia Suomen ja Englannin välisestä rajatilasta, jossa kuulen itseni paasaavan mikahäkkisenglannilla tanssitaiteen merkityksestä maailmalle. Mieli on siis sopeutumassa kulttuurinvaihdokseen ja tanssintäyteiseen arkeen.
Syksy 2007
Kulttuurinvaihdoksen unia ja todellisuutta
Viimeinen opiskeluvuosi Labanissa on alkanut rentouttavan kesän jälkeen, minkä seurauksena kämppikseni vaivalloista ruokapöydästänousemisoperaatiotani seurattuaan totesi, että hänen kahdeksankymppinen mummonsakin liikkuu sulavammin. Jokainen lihas tuntuu huutavan olemassaoloaan rasituksesta, ja puhelinpylväskin on notkeampi omaan oloon verrattuna.
Keho on vielä kesäkunnossa ja muistuttaa siitä ahkerasti, mutta mieli on sitäkin virkeämpi uusiin haasteisiin. Olen myös alkanut nähdä unia Suomen ja Englannin välisestä rajatilasta, jossa kuulen itseni paasaavan mikahäkkisenglannilla tanssitaiteen merkityksestä maailmalle. Mieli on siis sopeutumassa kulttuurinvaihdokseen ja tanssintäyteiseen arkeen, joka tempaa hurjaan pyörteeseensä aina vähintäänkin kokonaisvaltaisesti.
Tällä hetkellä harjoittelemme tanssiteoksia, joiden kanssa on tarkoitus kokeilla myös pienimuotoista kiertuetoimintaa, eli lähteä esittämään niitä koulun oman teatterin lisäksi jonnekin muualle Lontooseen ja sen lähialueille –yksi esitys tehdään aina ulkomaille asti. Jokainen opiskelija on mukana kahdessa teoksessa, joita kumpaakin harjoitellaan viisi viikkoa, ja joiden koreografit ovat koulun ulkopuolisia kentällä toimivia tanssitaiteilijoita.
Koko harjoitusperiodin ajan saman teoksen tanssijat toimivat kuin oma tanssiryhmä, joilla on yhteinen, yleensä koreografin vetämä treenitunti, ennen varsinaisten harjoitusten alkamista. He siis kokevat yhdessä samat hienhajut, samanlaiset rakot ja mustelmat, innostuksen euforiat ja harmistuksen kyyneleet teoksen luomis- ja harjoitusprosessin edetessä. Se on iso asia koulussa, jossa samalla vuosikurssilla on noin kahdeksankymmentä opiskelijaa, ja jossa harvoin tulee koettua samanlaista ryhmähenkeä, johon Suomessa tanssinopiskelijat ovat tottuneet.
Toisten ominaishajut tulevat kyllä tutuiksi nopeasti, sillä välillä joutuu harjoittelemaan koulun vanhoissa tiloissa suomalaisen olohuoneen kokoisessa salissa. Vaikka koulun päärakennus on vielä uutuuttaan kiiltävä arkkitehtuuripalkinnon saanut tanssikeskus, ei sen kapasiteetti riitä kaikkeen. Eikä näemmä kunnolliseen pukuhuoneeseenkaan, vaikka talo on nimenomaan suunniteltu tanssijoiden käyttöön.
En vieläkään ole aivan tottunut siihen, että joku häkeltyy alastomuuttani siellä kysyessään tietä vessaan (mitä hän sitten odotti astuessaan naisten pukuhuoneen ovesta sisään?) tai siihen, että suomalaista saunakulttuuria joutuu selittämään välttyäkseen silmienpyörittelyltä ja palauttaakseen oman käytöksensä normaalin mittapuuhun (kyllä, me tosiaan juttelemme aivan tavallisesti, vaikka olemmekin alasti saunassa). Isoon pukuhuoneeseen ei ole ilmeisesti tarvetta edes kahdentoista tanssistudion tanssikeskuksessa, kun kukaan ulkomaalaisia lukuun ottamatta ei mielellään riisuudu julkisesti. Vartalonmuotojen peittelystä ei ainakaan voi olla kyse, kun mitään tuskin jää tanssipuvun ja trikoiden alta arvailun varaan. Täällä näyttää lääkärikin menettävän pasmansa, kun kysymättä alkaa ottaa paitaa pois sydänäänien kuuntelua varten.
Suomalaisena on myös ollut outoa tottua pyytelemään anteeksi, jos hipaisee jotakuta treenitunnilla. Tapa on vähintäänkin ristiriitainen hetkeä ennen kontakti-improvisaatiotuntia, tai fysioterapeutin vastaanotolla, kun fysioterapeutti kovasti pahoittelee, että joutuu koskemaan. Mutta maassa maan tavalla. Brittiläisessä kohteliaisuussääntöjen viidakossa sitä vain tulee monesti tunteneeksi itsensä sivistymättömäksi metsäläiseksi, tai muuten vain joutuu väärinymmärretyksi puolin ja toisin. Muistan vielä elävästi ensimmäisen vuoden ensimmäiset viikot, jolloin suorastaan loukkaannuin erään opiskelukaverini otaksuttua minun pelleilevän, kun vastasin typerän rehellisesti hänen ”how are you” –tervehdykseensä jotakin sen tapaista kuin ”väsyttää, harmittaa ja kiukuttaa”.
Mutta takaisin tähän hetkeen. Leijun yhä eilisiltana näkemäni esityksen nosteessa, ja toivon, että meilläkin olisi Suomessa joskus mahdollisuus suureen tanssinäyttämöön, joka esittelisi paitsi kattavasti suomalaista tanssia, myös monipuolisesti ulkomaalaisia vieraita. Lontoossa opiskelun ehdottomasti parhaita puolia on kaupungin tanssitarjonta, joka tuo sekä voimaa että inspiraatiota opiskeluun ja tutustuttaa helposti alan laajaan kirjoon ja monipuolisuuteen. Eilisen teoksen, israelilaissyntyisen koreografin Hofesch Shechterin miestanssijoille luoman voimakkaan maskuliinisen ja rujon kauniin koreografian, olisin erityisesti halunnut näyttää niille, jotka vieläkin sitkeästi ajattelevat, että tanssi on vain feminiinistä. Onneksi ainakin unissani voin sulauttaa Suomen ja Englannin ja luoda paikan, jossa kaikki on mahdollista, ja jossa kaikki voivat olla kaikkialla yhtä aikaa. 
Veera Lamberg
Kirjoittaja valmistuu Lontoon Labanista tanssitaiteen kandidaatiksi kesällä 2008.
