Karoliina Yli-Honko: Elämän makuisia oivalluksia lapsista ja aikuisista
Hanna Brotheruksen tuoreessa koreografiassa Kukaan ei tiedä lapset nousevat ansaitusti valokeilaan omina persooninaan. Ilahduttavan poikkeavasta tanssiteoksesta muodostuu seesteisen selkeä kokonaisuus.
Riina Huhtanen, Oksana Lommi (Kuva: Marko Mäkinen)
Kukaan ei tiedä
Koreografia: Hanna Brotherus
Koreografin assistentti: Riina Huhtanen
Musiikki: Antti Ikonen
Äänisuunnittelu: Mika Kettunen
Esiintyjät: Amos Brotherus, Johannes Brotherus, Robert Brotherus, Anja Erämaja, Heikki Herva, Riina Huhtanen, Tatu Hämäläinen, Inka Kallén, Tuomo Lassila, Oksana Lommi, Inka Pohjonen, Teo Schiffer, Astrid Valente
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Katja Muttilainen
Lavastus: Lotta Esko
Laulujen sanat: Anni Sinnemäki
Valokuvaus: Elina Brotherus
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus
Ensi-ilta 3.3.2005 Pannuhalli, Kaapelitehdas, Helsinki
Elämän makuisia oivalluksia lapsista ja aikuisista
Hanna Brotheruksen tuoreessa koreografiassa Kukaan ei tiedä lapset nousevat ansaitusti valokeilaan omina persooninaan. Ilahduttavan poikkeavasta tanssiteoksesta muodostuu seesteisen selkeä kokonaisuus.
Koreografia on pikemminkin kokonaisvaltainen teos, joka sisältää liikettä, laulua ja musiikkia. Monet esiintyjistä eivät ole ensisijaisesti tanssijoita koulutukseltaan, mikä osaltaan luo mielikuvan esityksen tietynlaisesta aitoudesta sekä korostaa esiintyjiä yksilöinä. Brotherus maalailee onnistuneesti kuvia ja ajatuksia ihmisen elämänkaaresta. Esitystä hallitsee tiukka kahtiajako aikuisten ja lasten välillä, heidän todellisuutensa ovat toisilleen saavuttamattomia.
Lapset ovat värikkäitä ja iloisia energiapurkauksia, jotka elävät vallattomasti omassa lapsen tietoisuudessaan. Aikuiset on puettu harmaisiin ja hieman nukkavieruihin vaatteisiin ja heidän kasvonsa ovat ilmeettömät. He joutuvat kantamaan vastuun raskasta taakkaa. Aikuiset toistavat samoja liikeratoja tottuneen pakonomaisesti käsilaukku ja takin liepeet tarmokkaasti heiluen. Aikuiset etenevät päämäärätietoisesti suoria linjoja pitkin, välillä havahtuen omaan kaavamaisuutensa nytkähdellen ja väristen. Onneksi esityksen loppupuolella hekin tuntuvat vapautuvan hieman.
Kukaan ei tiedä on visuaalisesti eheä ja toimiva. Pienillä elementeillä saadaan esitystä tukeva pihapiirin tuntu aikaiseksi. Karoliina Koiso-Kanttilan suunnittelema puvustus tuo tuulahduksen menneiltä vuosikymmeniltä osoittelematta liikaa mitään tiettyä ajanjaksoa. Puvut synnyttävät vanhahtavia kielikuvia kuten työväenluokkainen tai rahvas. Teos ei siis visuaalisen ilmeen synnyttämien mielikuvien perusteella ole ajan hermolla. Nykyistä yhteiskuntaa erityisesti vaivaaviin ongelmiin ei pureuduta, mutta teos toimii mainiosti universaalilla tasolla keskittyen enemmän jokaisen yksilön tunnistamiin tunteisiin ja tuntemuksiin.
Teoksen riipaisevimmat huomiot tuodaan esille verbaalisessa muodossa Anni Sinnemäen sanoittamissa lauluissa. Lapset laulavat kuorossa suorasukaisesti ja viattomasti. He laulavat kaipaavansa aikuisuutta, että ei tarvitsisi nukkua päiväunia. He heijastavat jotakin aikuisen kadottamaa lapsen suulla, mutta aikuisen sanoin. Tämä aikuisen tulkinta lapsuudesta laulun sanoissa on jotenkin hämmentävä ja se herättää ristiriitaisia tuntemuksia, kun katsoja saattaa yhtäkkiä samalla muistaa jotakin lapsuudestaan ja samalla tajuta menettäneensä sen.
Kaikki esiintyjät ovat erinomaisia monitaitureita ja tuovat kaikki jotakin erilaista itsestään esiin. Suurin osa esiintyjistä ottaa osaa soittamiseen ja laulamiseen. Teoksessa tärkeänä tunnelmaa luovana osana on paikan päällä pääosin oikeasti soitettu musiikki, johon tekee oman särönsä lasten soittamat pätkät viululla ja nokkahuiluilla. Tämä tekee kaikesta sen verran epätäydellistä, että se onkin täydellistä ja hyvää sinänsä – aivan kuten elämä itsekin.
Brotheruksen teos on täynnä elinvoimaa ja se liikkuu eteenpäin pehmeästi aaltoillen. Koreografiassa tapahtuu paljon samaan aikaan ja lavalla on useita ihmisiä suurimman osan ajasta. Teoksen rikkaus on sen monimuotoisuus. Brotherus liikuttelee erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä sulavasti ja hänen ilmoittamansa pyrkimys ”esiintyjien autenttiseen ilmaisuun ja läsnäoloon näyttämöllä” vaikuttaa toteutuvan.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on 23-vuotias estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
