1.6.2020
Hei Outi!
Kiitos kirjeestäsi ja mahdollisuudesta olla osana kiertävää kirjekeskustelua.
Meillä tosiaan perhearki sävyttyy tällä hetkellä voimakkaasti yhden alle yksivuotiaan, toisen 2,5-vuotiaan sekä vielä kolmetoistavuotiaan lapsen toimesta. Niin kuin kirjoitit, kyse on kaikesta. Asioita ei voi pilkkoa erillisiksi saarekkeiksi vaan eräänlainen kaoottinen syklisyys vuodenajan kertoineen määrittelee tanssitaiteilijuuttamme tällä hetkellä ja vielä pitkään.
Tasapainottelemme jatkuvasti ajankäytön, resurssien ja rahoituksen sekä omien voimavarojen kanssa. Lapsiarjessa meillä on tällä hetkellä noin tunti tai hyvässä lykyssä puolitoista tuntia päivässä aikaa tehdä omaa työtä, esimerkiksi hakemuksia tai tätä tekstiä. Elämme täällä haja-asutusalueella ilman tukiverkostoja, joten olemme todella onnekkaita, että lähellämme (kymmenen kilometrin päässä) on mahtava luonnonläheinen kyläkoulu ja päivähoitomahdollisuus! Olisi hienoa antaa muun työn olla ja keskittyä ”vain” lapsista huolehtimiseen, mutta elannon hankkimisen paine on suuri; jos emme nyt rutista apurahahakemusta valmiiksi, ei meillä ainakaan ole vuoden päästä rahoitusta työskentelylle tai residenssitoiminnalle. Eli vapaan kentän taiteilijan ”vanhempainvapaa” onkin kaikkea muuta kuin vapaata, se sisältää tuplasti työtä!
Ylläpidämme täällä kotitilallamme Kokko1721 -taiteilijaresidenssiä, jonka toiminta on oleellinen osa taiteilijaidentiteettimme olemassaoloa. Kokko on oma tanssin talomme, jonka tiloja jaamme mahdollisuuksien mukaan vapaan kentän tanssin tekijöille. Välillä tuntuu suorastaan ihmeeltä, että vaikka asumme täällä keskellä metsää, yhtäkkiä talomme täyttyy taiteilijoista ja kollegoista, liikkeestä, puheensorinasta ja kollegiaalisesta jakamisesta. Se on mittaamattoman iso palkinto. Korona-aikana maatilan arki pyörii tavalliseen tapaansa, vaikkakin päivähoitoikäisen lapsen kotonaolo on hidastanut muiden töiden tekoa. Isoimmat muutokset vuodelle 2020 tulivat jo ennen koronaa, kun selvisi, ettei residenssimme saanut tukea Taikelta ja jouduimme perumaan vuodelle 2020 jo suunnitellut residenssivierailut. Syksy 2020 näyttää taas paljon lupaavammalta, sillä voimme henkilökohtaisten työskentelyapurahojemme turvin taas vastaanottaa residenssivieraita.
Tällä hetkellä taiteellinen työskentelymme suuntaa vuoteen 2021, jolloin Kokon tila täyttää huimat 300 vuotta. Olemme nimenneet ensi vuoden festivaalijuhlavuodeksi, johon sisältyy erilaisia taidetekoja sekä ”perinteisempi näyttämöteos” nimeltään Pelto. Se tapahtuu aittojen takana olevalla vajaan hehtaarin kokoisella pellolla. Toteutamme teoksen yhdessä Hieho Homma -kollektiivin, laulutaiteilija-mezzosopraano Katariina Poikelan, tanssitaiteilija Beniamino Borghin ja paikallisten maanviljelijöiden kanssa.
Minä, Jukka, vastaan kysymykseesi tietoisesta päätöksestä muutta pois Helsingistä 20 vuotta sitten. Olen kolmannen polven helsinkiläinen ja valmistumiseni Teakista oli mahdollisuus johonkin uuden äärelle asettautumiseen. Kotikyläni oli ollut Helsinki kaikkine opiskeluineen peruskoulusta Helsingin yliopistoon; sieltä geologiasta valmistumisineen ja siihen vielä Teakin opinnot päälle. En koskaan löytänyt omaa sosiaalista lokeroani Helsingistä – paitsi polkupyörän ja luonnon yhteytenä. Tuntui, että oman kylän touhut oli nähty. Hyvin samanlainen kuvio kuin Helsinkiin muuttajilla, jotka ovat kyllästyneet oman kotikaupunkinsa kuvioihin. Oma luontosuhteeni on ollut aina voimakas ja tarkoituksena oli pitää oma taiteellisen työskentelyn tutkimusvuosi seuraten luonnonrytmiä Etelä-Savossa isoäitini kotikylällä Saimaan äärellä. Siitä lähtien olen asunut Etelä-Savossa ja pyrkinyt löytämään sekä yhdistämään luontosuhteen osaksi taiteellista työskentelyäni. Tästä pitkästä matkasta syntyi myöhemmin myös Kokko1721 -residenssi, jossa yhdistyvät perinnemaatilan työskentely ja nykytanssi – tietoisuus teon, ajan ja paikan suhteista. Kangasniemellä minulla ei ole sukulaisuussuhteita ja maatilaa yksinkertaisesti tarjottiin ostettavaksi. Rakennuksessa on hieno tupa, joka veti puoleensa. Vanha maatalo oli toiminut kesämökkinä ja sen remontointi on ollut osaltaan omaa työskentelyäni.
Minä, Maija, olen vielä suhteellisen uudessa tilanteessa, sillä muutin tänne Etelä-Savoon reilu kolme vuotta sitten. Olen aikaisemman elämäni asunut ja työskennellytTampereella ja Lontoossa, eikä maalla asuminen ole aikaisemmin käynyt mielessänikään. Kolmisen vuotta sitten olin elämässäni isossa käännekohdassa ja mietin jopa muuttoa ulkomaille, sillä en tuntenut silloista elämääni enää omaksi, vaikkakin tanssin osalta Tampereella oli erinomaiset työskentelymahdollisuudet, toimiva aluekeskus ja inspiroivia taiteentekijöitä. No, maastamuuton sijasta päädyinkin maaseudulle! Se oli silmiä avaava kokemus, ja olen kotiutunut tänne hämmentävän hyvin. Tässäkin kohtaa residenssitoiminnalla on ollut merkittävä rooli. Olen aina tottunut työskentelemään työryhmissä ja ihmisten parissa. Haja-asutusalueella oma rauha ja tila ovat keskeisiä asioita, mutta maalla asuminen ei automaattisesti tarkoita eristäytymistä; residenssitoiminta mahdollistaa yhteistyössä toimimisen ja dialogin muiden taiteilijoiden kanssa.
Halusimme osoittaa kiertokirjeen seuraavaksi Joensuussa asuvalle tanssitaiteilijalle Mathilda Kauppilalle. Tutustuimme Mathilda sinuun täällä meillä, kun olitte kesäkuun 2019 residenssissä Kokossa yhdessä Hieho Homma -kollektiivinne kanssa. Kuinka teidän taiteellinen yhteistyö toteutuu, kun kollektiivinne asuu hajautettuna eri puolella Suomea ja sinä siellä Pohjois-Karjalassa? Mistä sinä saat kollegiaalista tukea? Oletko paljon tekemisissä Outokummun tanssin koulutuksen kanssa? Minkälaisia työtilaisuuksia Pohjois-Karjalassa on tai miten luot niitä itse? Odotamme paljon yhteistä työskentelyämme ja on mahtavaa päästä tutustumaan paremmin yhteistyön merkeissä!
Aurinkoista alkanutta kesää kaikille ja terveiset Kokosta Kangasniemeltä!
Maija ja Jukka
Lähettäjät: Maija Tuomi ja Jukka Ristolainen, Kangasniemi
Vastaanottaja: Mathilda Kauppila, Joensuu
KOTIMAAN KIERTOKIRJE -SARJAN AIEMMAT OSAT:
Kotimaan kiertokirje 1/6: Uusimaa
Artikkelin kuva: Roope Reiniö
