Kosketuksia venäläiseen nykytanssikenttään

Olin mukana Tanssin tiedotuskeskuksen järjestämällä opintomatkalla, minkä tarkoituksena oli antaa kattava katsaus venäläiseen nykytanssiin. 

Opintomatkan kohteena oli Venäjän neljänneksi suurin kaupunki, Jekaterinburg, jossa osallistuin seitsemän päivää kestäneeseen Na Grani -festivaalin nykytanssiohjelmistoon 27.11.-3.12.2017 aikana. Festivaalin osallistujat olivat laajalta alueelta ympäri Venäjää, mm. Moskovasta, Pietarista, Omskista, Permistä, Kostromasta, Chelyabinskista ja Jekaterinburgista. Festivaalin ohjelmistossa vieraili muutamia tekijöitä myös Ranskasta, Italiasta ja Virosta. Ohjelmiston ainoana suomalaisena nähtiin Alpo Aaltokoski Companyn suomalaisesta iskelmäperinteestä ammentava Aina joku vie -teos. Lisäkseni opintomatkalla olivat mukana myös tanssitaiteilijat Ismo-Pekka Heikinheimo ja Riina Hannuksela ja Alpo Aaltokoski Companyn uusi kulttuurituottaja Toni Ledentsa.

Na Grani -festivaalin nykytanssiohjelmiston ensimmäissenä esiintyjänä oli Venäjällä tunnettu nykytanssiteatteriryhmä Moscow-Ballet-palkitulla Cafe Idiot -teoksellaan. Illan aikana nähtiin myös jekaterinburgilaisen tanssiteatteri Foran The Table ja omskilaisen Nogan tanssiteatteriryhmän FIVE.

Seurattuani Na Grani -festivaalin kuusitoista esitystä minua suomalaisena tanssitaiteilijana häiritsi venäläisten tanssitaiteilijoiden jatkuva pyrkimys narratiivisuuteen ja teosten esittämiseen vain perinteisellä teatterinäyttämöllä. Sen lisäksi minua hämmensivät esitysten jälkeiset taiteilijatapaamiset, joissa jekaterinburgilaiset kriitikot antoivat välitöntä palautetta venäläisille tanssitaiteilijoille. Kritiikin aikana taiteilijoilta ei kysytty sen syvemmin tanssiteoksen taustoista, työskentelyprosessista tai teemoista. Asetelma tuntui järkyttävän hierarkiselta ylhäältä alas suuntautuvalta sanelulta. Taiteilijat alistuivat kuuntelemaan kriitikoiden mielipiteitä sen sijaan, että myös heille olisi annettu mahdollisuus tulla kuulluksi. Kriitikot eivät ottaneet perusteellisesti kantaa tanssiteosten sisältöjen puutteisiin. Pienet itsenäiset ryhmät tai yksittäiset tanssitaiteilijat tuntuivat olevan kuin puun ja kuoren välissä. Kriitikot hehkuttivat Jekaterinburgin ulkopuolelta tulleita isompia tanssiryhmiä, kuten Moscow-Ballett-ryhmää, venäläistä perinnettä vaalivia teoksia tai tekniikan äärimmäisen hiotusti hallitsevia tanssiryhmiä.

Moscow-Ballet -ryhmä toimii Moskovassa vos-teatterina ja sillä on pitkä historia nykytanssin kentällä tunnetun koreografin Alexander Pepelyaevin alaisuudessa. Katsomiskokemuksessani niin Pepelyaevin kuin muidenkin venäläisten koreografien teoksissa korostui pikemminkin tanssijoiden konemainen liikemateriaali ja kerronnallisuus. Katsoessani löysin teoksista useita loppuja sekä kontaktin että läsnäolon puutteellisuuden.

Festivaalin nimi Na Grani tarkoittaa suomeksi käännettynä rajalla olemista. Koin haastavaksi rajalla olemisen ajatuksen liittämisen osaksi katsojakokemustani. Pohdin, onko Jekaterinburgissa järjestettävä Na Grani järjestettävän festivaalin nykytanssiohjelmisto kattava vai sittenkin melko rajallinen katsaus venäläisen nykytanssikentän kokeellisiin tekijöihin? Eroavatko näkemäni festivaaliohjelmiston kokeelliset tanssiteokset Moskovan tai Pietarin nykytanssikentän tekijöistä?

Ihmettelen, miten venäläisessä kulttuurissa edelleen saavat jalansijaa ainakin tämän festivaalin perusteella melko yksipuolisesti juuri virtuoosimaiset nykytanssiteokset, joissa ei näy keskeneräisyyttä ja jotka on asetettu perinteiseen teatteritilaan. Minulle herää kysymyksiä, miten venäläisessä kulttuurissa mielletään taitavuus ja virtuoosimaisuus? Pyrkivätkö tanssitaiteilijat lunastamaan paikkansa yhteiskunnassa tietyin oletuksin? Miksi tanssiteoksen sanomaa tai koreografista liikekieltä ei tutkita esimerkiksi somaattisesta työskentelystä käsin? Millaiset myytit edelleen hallitsevat Jekaterinburgin nykytanssikentän kehitystä ja kyseenalaistetaanko niitä riittävästi?

Nykytanssiohjelmiston kuudestatoista esityksestä itseäni puhutteli Black salt -tanssiteos, joka oli kahden Ballet-Moscow -ryhmän tanssijan, Olga Timshenkon ja Alexey Narutton yhteistyö. Teoksessa tanssijat olivat pitkällä oman koreografisen liikekielen omaksumisessa. Kokonaisvaltaisessa esiintyjäntyössä välittyi kinesteettinen kokemus liikkeestä esittämisen rinnalla. Vähäeleinen ja hiljainen liikkeellinen maailma tuntui tanssittavan tanssijoita sisäisestä kokemuksesta käsin perinteisen teatterinäyttämön raameissa.

Teos herätti katsojissa kuitenkin paheksuntaa. Osa yleisöstä lähti pois kesken esityksen, puhui äänekkäästi tai käytti häpeilemättä ipädejään. Esityksen jälkeen taiteilijakeskustelussa taiteellinen johtaja Larisa Barikina korosti omaa katsojakokemustaan ensisijaisesti laboratoriona ja toissijaisesti tanssitaideteoksena. Barikina kertoi avoimesti pelkää yleisön kriittistä reaktiota. Kuitenkin teoksen tanssitaiteilijat saivat myös kannustavaa arvostusta nuorelta kriitikolta ja toisaalta tarkan sanallistamisen kyvyn omanneelta, kokeneelta kriitikolta.

Black salt -teoksen tekijöiden kanssa keskustellessani tuli ilmi, että tanssitaiteilijat ovat saaneet onnekseen tehdä työtä rauhassa, ilman suuria paineita jalansijan saamisesta venäläisessä nykytanssikentässä. He molemmat työskentelevät vos-teatterin alaisuudessa, heillä on käytössään harjoitustiloja ja jopa helposti hankittavia kontakteja Ballet-Moscow -ryhmän kiertuetoiminnan kautta. Herää kysymys, että miten pärjäävät nykytanssin parissa työskentelevät itsenäiset tanssitaiteilijat ilman vastaavia resursseja?

Nykytanssiohjelmistossa toisena esityskokemuksena itseäni puhutteli koreografi Tatiana Baganovan Post engagement paikalliselle Provincial dances -tanssiteatteriryhmälle. Teoksessa huomiotani herätti luontevan kosketuksen ja kontaktin sujuva käyttö. Minusta tuntui kuin tanssijoiden liikekieli, kontaktin näkyminen parityöskentelyssä sekä paikoin humoristinen ote naisiin kohdistuvaan seksualisointiin korostivat teoksen traagista teemaa.

Esityksen jälkeen keskustelin teoksen koreografin kanssa. Tuli ilmi hänen opiskelleen ja työskennelleen myös Yhdysvalloissa, ja hän vaalii edelleen yhteistyötä ulkomaalaisten tanssitaiteilijoiden kanssa opetusvaihdon muodossa. Koreografisen praktiikan kehittämisessä häntä kiinnostaa mm. kehon maadoituksen ja kontaktin aistimisen vahvistaminen. Lopulta päädyimme keskustelemaan Black salt -teoksesta ja koreografi Ekaterina Kislovan DIEV-teoksesta. Baganova tuntui korostavan omia lähtökohtiaan koreografiseen tekemiseen erittelemättä toisia teoksia juuri lainkaan. Minulle jäi epäselväksi oliko Baganova edes nähnyt Black salt -duettoa. Tuntui kuin keskuutemme olisi jälleen palannut hierarkinen asetelma, jossa vain jalansijaa saanut koreografi määrittää, mikä on mielenkiintoista ja mikä ei.

Pohdin, kuinka voimakas rooli on festivaalin johtajalla ja millaisia arvoja hän kantaa jekaterinburgilaisessa nykytanssikentässä. Kokeneiden ja nuorten tanssintekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa tuntui olevan valta-asetelma, jota pidettiin itsestäänselvyytenä. Itseäni hierarkinen asetelma muistutti kuuliaisena olemisesta ja jonkinlaisesta kurinpidostakin. Pohdin, kuinka kuuliaisuuden tunne vaikuttaa oman kehotietoisuuden kokemiseen jo tanssin varhaiskasvatuksesta lähtien.

Havahdun kiinnostukseeni kokeellisia ja keskeneräisempiä teoksia kohtaan. Huomaan kunnioittavani työskentelyprosessia, jossa on aikaa tutkia asioita, joita ei ole vielä näkyvillä. Syntyy myös kysymys, miten keskeneräisille työskentelyprosesseille voi omistautua, jos resurssit venäläisessä nykytanssikentässä ovat minimaaliset.

Huomaan kaipaavani vuoropuhelua paikallisten tanssitaiteilijoiden kesken ja kanssa. Vuorovaikutus mahdollistaisi lisää innostusta sellaiseen nykytanssin parissa työskentelyyn, jossa voi jakaa muille samankaltaista tilaa, jota vaalii tanssitaiteilijana itselleenkin. Vuoropuhelu on mahdollisuus luovuuteen vahvan vastakkainasettelun sijaan. Yhteisöllisyyden tunne syntyy siitä ymmärryksestä, että itse on osa suurempaa tanssiyhteisöä.

Jekaterinburgilaisesta nykytanssin kentästä käsin pohdin, millaisia uudenlaisia ajattelutapoja tarvitaan, jos vallalla olevat hierarkiset menetelmät eivät muutu ja jos vain tietyillä tahoilla on valtaa määrittää, mitä nykytanssi on. Nykytanssin tulevaisuus on kiinni siitä, mitä ajattelemme siitä nyt. Opintomatkalla oli tärkeää pyrkiä nimenomaan ymmärtämään venäläistä nykytanssikenttää sen historian kautta, mutta myös keskustellen paikallisten nuorten tanssi- ja kulttuuritekijöiden kanssa. Haluaisin uskoa, että menneisyydestä huolimatta venäläisten tanssitaiteilijoiden on mahdollista muuttaa omaa suhdettaan historiaan nykytanssin avulla.