Elina Pirinen nostaa esiin mielenkiintoisia näkökulmia taiteilijan rajanylityksistä. Sex Pistols ansaitsee taitavan yhtyeen arvonimen, mutta ehkä ihan kaikkea ei kannata yrittää ottaa haltuun.

Korvaan todellisuutenne omallani

”There are only two kinds of music: good and bad.”
– Duke Ellington

“I reject your reality and substitute my own.”
– Adam Savage, Mythbusters

Tunnustan ennakkoluuloni: Kun luin Elina Pirisen punk-aiheisen tekstin, ajatukseni oli melko tarkalleen “voi ei, taas tätä kaikki-on-suhteellista-ja-jokainen-voi-itse-päättää-mikä-on-hyvää-tuubaa.”

Myönnän, että ensivaikutelmani oli kielteinen, eivätkä sitä parantaneet muutamat ylilennokkaat lauseet kuten ”Esitys, joka matkansa varrella tarjoaa minulle omat aakkosensa, uhmaa tanssiteoksen etukäteistietoa, flirttailee sisäisten keinojensa kanssa, ei tajua itsekään kaikkia keinojaan heti ja tarjoaa tekijälleen ja esiintyjälleen, tanssijalleen ymmärrystä syystä olla näyttämöllä tekemässä niitä asioita, joista teos koostuu, on minulle taidetta.” –Ainakaan itse en heti tajunnut kaikkia tuon konstruktion keinoja.

Teksti jäi kuitenkin elämään mielessäni, ja luettuani sen huolella toisen, kolmannen ja neljännenkin kerran, jouduin myöntämään, että tässä on itse asiassa muutama aidosti kiinnostava kysymys. Kiitän siis Piristä ajatuksia herättäneestä artikkelista – juuri tällaisten uusien pohdintojen sytyttäminen lukijan mielessä on tämän verkkojulkaisun suurin arvo, jäivätpä ne pään sisäisiksi tai kiteytyivätpä ne uudeksi tanssikirjoitukseksi. On hauskaa päästä itse osalliseksi tästä prosessista!

Taitavaa vai taiteellista?

Jos ymmärrän oikein, niin Pirinen tarkoittaa punk-haltuunotolla sitä, että uskalletaan tehdä taidetta itselle vieraalla alueella, pelkäämättä sitä, minkälaiset laadun tai taidon mittarit kyseistä genreä määrittävät. Kuulostaa hyvältä. Voin vain kuvitella, miten vapauttava ilmiö punk-rock on ollut aikansa nuorisolle. ”Hei wow, mehän voidaan perustaa bändi ja tehdä omaa musiikkiamme, eikä meidän tarvitse kuunnella kenenkään mielipidettä siitä, osataanko me soittaa vai ei.” Lopputulos on määrittänyt uudelleen sitä, millaista rock voi olla, ja vaikuttanut laajemminkin osana yhteiskuntaa ja populaarikulttuuria. Yksi taidekäsitys on muotoutunut uusiksi.

Taiteilijalle, joka haluaa työssään rikkoa lajirajoja voivat ulkopuoliset odotukset olla kahlitsevia. Vaikka ”tanssija” kirjoittaisikin runoja, jotka vetävät vertoja ”runoilijoiden” luomuksille, voi hänen olla vaikea saada kirjallisia töitään otetuksi vakavasti, koska hänhän on vain ”tanssija”. Mikä lienee renessanssinero luuleekaan olevansa!

Jostain syystä pidämme itsestään selvänä, että taiteilijan pitää, ja hän voi, tehdä vain yhtä asiaa ollakseen ”uskottava”. Mutta jos ”tanssija” kirjoittaa yhtä hyviä runoja kuin ”runoilija”, eikö hän ansaitse tittelikseen ”tanssija ja runoilija”, oli suoritetun tutkinnon nimike mikä hyvänsä? Ja kuka kyseenalaistaisi Vladimir Vysotskin musiikin ilmaisuvoiman siksi, että hän ei saanut konservatoriokoulutusta?

Hyvä on hyvää, punk-rockissakin

Tähän punk-henkiseen haltuunottoon liittyy pari herkullista paradoksia. Ensimmäinen niistä vilahtaa jo Pirisen tekstissä: ”…tanssitaiteilija kiinnostuu runoudesta, alkaa harjoitella runoutta ja lopulta harjoittaa runoutta, muuntuu…runoilijaksi.”

Tanssitaiteilija siis ottaa omakseen runouden lajin pelkäämättä sille asetettuja ”taidon” tai ”osaamisen” ennakko-odotuksia. Mutta eikö jo yllä olevasta sitaatista kuvastu se, että hän ensin harjoittelee ja sitten harjoittaa runoutta – toisin sanoen harjaantuu, yrittää tulla mahdollisimman hyväksi runoilijaksi? Tämä on toki luontevaa, sillä kukapa huonoja runoja haluaisi kirjoittaa!

Vaikka tanssitaiteilijamme lähestyy aihetta ulkopuolisena, loppujen lopuksi hän onnistuessaan täyttää ”oikean runoilijan” tunnusmerkit – siis on sellainen, alan omillakin osaamisen mittareilla arvioituna. Hän ei enää olekaan näiden mittareiden ulkopuolella tai ulottumattomissa.
 
Sama havainto pätee punkin alalla. Arviointikriteerit ovat erilaiset kuin konserttimusiikissa, mutta ketä kiinnostaa kuunnella huonosti soitettua punk-rockia?

Tulin tämän tekstin kirjoittamisen myötä kaivaneeksi esiin 70-luvun Sex Pistols -raidat, ja sanokaa mitä sanotte, mutta nämä kaverit rokkaavat! Eivät he toki soita samalla lailla ”hyvin” kuin Svjatoslav Richter, Jimi Hendrix tai John Coltrane, mutta tämä on hyvää musiikkia, ja omalla rujolla tavallaan taitavaa. Biiseissä on tarttuvat riffit, rytminen imu saa jalan pompottamaan, ja musiikin aggressiivinen vimma tehoaa edelleen. Ei tähän pysty jokainen naapuruston punk-ensemble.

Jälleen kerran: Vaikka haastetaan vanhat käsitykset siitä, millainen tietty taiteenlaji voi olla, eikö myös haastajien kesken pyritä tekemään mahdollisimman ”laadukasta” taidetta? Asiaa ei vain yleensä ilmaista näillä sanoin, ja mitta-asteikot on kalibroitu uudelleen.

Alas systeemi!

Toinen mehukas paradoksi on tässä: On hieno ajatus yrittää luoda “etukäteistietoon eli objektiiviseen tietoon perustumatonta näyttämöjälkeä”, mutta sellainen voi nähdäkseni olla vain teoriaa.

Kaikki taide on osa ympäröivää yhteiskuntaa, ja jokaisen taideteoksen luomisen ja vastaanottamisen on pakko perustua jossain määrin niin taiteilijan kuin katsojankin etukäteistietoon – tulkintaan – teosta edeltäneestä loputtomasta taiteen jatkumosta. Muu ei ole mahdollista, koska kaikki mitä olemme nähneet, kuulleet, lukeneet, tunteneet ja tehneet elämämme aikana on mukanamme joka hetki, myös silloin kun luomme tai katsomme taideteosta.
 
Taide voi tukea olemassa olevia rakenteita tai rikkoa niitä, mutta jonkinlaisessa suhteessa se niihin on, halusimme tai emme. Punk-rock on aivan yhtä kiinni yhteiskunnan valtarakenteissa ja taidekonventioissa kuin konserttimusiikkikin – punkin näkökulma vain on antiteesi näille perinteille.

Punkin koko pointti on protesti establishmentia vastaan. Samoin näyttämökonventioita rajusti kyseenalaistavan esityksen koko olemassaolo ja merkitys perustuvat siihen, että niin esiintyjä kuin katsojakin tietävät tarkalleen, mitä vastaan esitys sotii. Se siitä objektiiviseen tietoon perustumattomasta näyttämöjäljestä…

Voi tosin olla, että olen tulkinnut Pirisen sanamuodon liian kirjaimellisesti – ehkä hän hakee tässä ajatusta siitä, että näyttämötapahtuma olisi ennemmin tutkimista kuin valmiin taidon näyttämistä; että esityksessä voitaisiin loikata tuntemattomaan ja saada tapahtumaan jotain, joka yllättää esiintyjänkin. Vaikuttaa ihan hyvältä, ainakin silloin kun se onnistuu. Tällä polulla on vaarana vain se vanha sudenkuoppa, jossa tehdään esiintyjälle kiehtovia tutkimusmatkoja, jotka eivät olekaan kovin mukaansatempaavia kokemuksia muille.

Onko laatu ikuista?

Saatan olla kaavoihin kangistunut taantumuksellinen fabu, mutta en pysty hyväksymään sitä usein kuultua ja muodikastakin mantraa, että taiteessa kaikki on subjektiivista. En voi olla kivenkovaan väittämättä, että on olemassa sellainen asia kuin laatu, ja että se on todellinen ja havaittavissa.

Olen eräässä aihetta sivuavassa kirjoituksessani vetänyt tässä yhteydessä esiin kivikautisen vasarakirveen. Kun tarkastelee tämän esineen esteettistä ja funktionaalista täydellisyyttä, on vaikea olla uskomatta siihen, että on jokin universaali huippulaadun taso, joka on muuttumaton ihmiskunnan aikakaudesta toiseen.

Vaikeampi kysymys on se, miten määritellä tämä laatu. Sen ilmenemismuodot selkeästi vaihtelevat, ja kaikkina aikoina kaikki eivät näe sitä samoissa teoksissa (Kevätuhri, Never Mind The Bollocks), mutta olemassa se on, siitä olen vakuuttunut.

Katti pöydälle, kiitos

Ymmärrän, kuinka hirmuisen houkuttava, suorastaan koukuttava voi olla ajatus, että jokainen taiteilija on itse vapaa määrittämään viitekehyksen, jossa häntä voi arvioida. Tämä gambiitti on vanha kuin taivas (tai ainakin postmodernismi). “Et voi arvostella minua, koska en tunnusta toimivaltaasi. Lälläs lää.”

Hyvä on, jokainen murros taiteessa on päässyt alkuun kyseenalaistamalla aikansa arviointikriteerit. Mutta olisiko mahdollista, että ainakin osan aikaa tämän niin usein kuullun itsenäisyysjulistuksen takana olisi – tohdinko edes sanoa sitä ääneen – salattu pelko? Pelko siitä, että ehkäpä työni ei täytäkään sille asetettuja onnistumisen kriteerejä. Pelko siitä, että epäonnistun. Pelko siitä, että minut haukutaan huonoksi. (En missään tapauksessa vihjaa, että Pirisen kohdalla olisi tästä kyse, nostan kysymyksen vain esiin yleisemmällä tasolla.)

Onkohan sittenkin joskus helpompaa sanoutua irti “laadun” ja “taitavuuden” määritelmistä, kuin yrittää itse tehdä “laadukasta” tai “taitavaa” tanssia, musiikkia jne. – saati tunnustaa itselleen, että omat rahkeet eivät siihen riitäkään? Tällä ovelan ennakoivalla siirrolla on helppo kilpistää kaikki kritiikki, ainakin omassa ja lähipiirin kollegojen mielessä. Jos ei istu pelipöytään, ei voi hävitä.

Älköön lukija luulko, että näiden ilmaan heitettyjen kysymysten myötä edustaisin jonkinlaista puritaanista “taitokeskeistä” taidekäsitystä, vaikka olenkin sitä mieltä, että taiteen ammattikoulutuksella on edelleen paikkansa, että tanssija saa osata ojentaa nilkkansa (halutessaan), ja että kieliopin osaamisesta ei ole haittaa, vaikka haluaisi tehdä elämäntyönsä avantgardistisen lyriikan parissa. Väittämä taiteen ja laadun täydellisestä subjektiivisuudesta ansaitsee vain reippaan kyseenalaistuksen, jo siksi, että se esitetään 2000-luvun alun kulttuurikeskustelussa usein selviönä, johon harva malttaa tarttua.

Jossain on joku raja… vai onko?

Kenties voisimme uskaliaammin suoda taiteilijoille vapauksia punk-tyylisiin rajaloukkauksiin. Voisimme hyväksyä, että sama henkilö tekee useampaa asiaa, vieläpä hyvin, vaikka hän ei kaikilla näistä aloista yltäisikään samaan tekniseen tai taidolliseen tasoon kuin niiden asiantuntijat. Pirisen lause “On taitavaa osata laulaa aaria ja on taitavaa luoda itsensä mittainen laulu” osuu naulan kantaan. Tällä mittarilla Sex Pistols ansaitsee taitavan yhtyeen arvonimen.

Ehkä samalla kuitenkin voimme tunnustaa, että ihan kaikkea ei kannata yrittää ottaa haltuun. Jos tanssija haluaa tehdä aluevaltauksen näyttelijäntyön, runouden tai oman musiikin alueelle, go for it! Klassisen laulun, baletin tai trapetsitaiteilun kohdalla lopputulos voi ilman teknistä taitopohjaa olla jossain myötähäpeän ja katastrofin välimaastossa. (Vaan jos Tom Waits laulaisi omalla äänenmuodostuksellaan Leoncavallon Pajatsoa, oltaisiin jo hienon punk-haltuunoton ytimessä!)
 
Sotastrategian mestari Sunzia lainatakseni, on kaupunkeja, joihin ei pidä hyökätä, ja maastoja, joissa ei pidä taistella. Vai tuoko tällainen näkemys vain esiin katsontani rajoittuneisuuden ja omat salatut pelkoni (eikä tässä lauseessa ole sarkasmin häivääkään)? Eikö todellista riskinottoa olisi, jos laulaisin seuraavassa sooloteoksessani Yön kuningattaren aarian Taikahuilusta?

Lopputulos olisi varmasti “kokemuksellinen tapahtuma” kaikille osapuolille, mutta todennäköisesti kaukana hyvästä taiteesta. Tai mistäpä sen tietää, jos sen tekisikin juuri esityksen absurdiin sisäiseen maailmaan sopivalla tavalla… Hmm.

On ihan päteviä syitä, miksi sydänkirurgin tai lennonjohtajan työnkuvaa ei noin vain “oteta haltuun”. Taiteessa ei ole samanlaisia rajoituksia. Jotkin rajat syntyvät fysiologian lainalaisuuksista, mutta monet muut ylittämättömiltä tuntuvat rajapyykit saattavat olla olemassa vain päämme sisällä.  

Elina Pirinen toivoo kirjoituksessaan enemmän taidetta, jossa tanssija liikuttuu omasta tekemisestään näyttämöllä. Kannatan tätä ehdottomasti – kunhan vain pidetään huoli, että esiintyjä ei ole ainoa, joka esityksessä liikuttuu.

Koreografi-tanssija Thomas Freundlich toimii Liikekieli.comin toimituskoordinaattorina.