Ennalta määrätyt askelkuviot eivät nykyaikana kuulu nuorten aikuisten illanviettotapoihin: Kun tanssitaan, niin fiilistellään yksilöinä vapaamuotoisesti musiikin tahdissa. Sanovat, että fiilistely on helppoa, ei tarvitse muistaa askelia. Minulla on toisenlainen kokemus. Ihmettelen, miksei nykynuoriso tajua paritanssin seksuaalista potentiaalia.
Kolumni on ilmestynyt Kymen Sanomissa 11.6.2009.
Koreografialla tai ilman
Kävin Sibelius-Akatemian kesäkurssin, jolla opeteltiin keskiajan ja renessanssin tansseja. Kurssi kesti keskiviikosta lauantaihin. Sinä aikana opettelimme kaksitoista uutta tanssia ja esitimme tutuille. Neljä tuntia tanssimista päivässä ja kotitehtävät päälle!
Olin tietysti innoissani. Puhua pälpätin ystävilleni, miten oivallista onkaan tanssiminen, ja miten olisi taas päästävä harrastamaan perinteisiä lavatansseja. Ehdotin, että järjestäisimme tanssi-iltamat. Reaktio ei oli vähän varautunut. Pari nuorta naista, että muuten kyllä, mutta eivät he osaa. Ja tuskin oppivat.
Naisia vielä! Pojat nyt eivät osaakaan tanssia, mutta tytöt käyvät aerobicissa, ja siellä he oppivat ajattelemaan koreografisesti.
Kysyin naisilta, olivatko he käyneet aerobicissa. Eivät olleet. Se sukupuolistereotypioista.
—
Nykyaika on tällainen. Määrätyt askelkuviot vain eivät kuulu nuorten aikuisten illanviettotapoihin. Kun tanssitaan, niin fiilistellään yksilöinä vapaamuotoisesti musiikin tahdissa. Näin on ollut pitkään! Sen huomaa siitä, että yökerhoissa keski-ikäisetkin joraavat poppia, ja hääperinteeseen on häävalssin rinnalle ilmaantunut häähidas.
Sanovat, että fiilistely on helppoa. Ei tarvitse muistaa askelia, ja muutenkin on hyvä, että tanssija saa vapaasti ilmaista itseään. Minulla on toisenlainen kokemus. Kun olin arka teini, en useinkaan uskaltautunut tanssilattialle, sillä en tiennyt, mitä siellä tekisin. Olin jäykkä, jalat tuntuivat pitkiltä ja kömpelöiltä, pelkäsin toisten tuijottavan. Ilmaise siinä nyt sitten! Helpompaa oli valmiiden askelien kanssa. Kun ne opetteli, ei juttu voinut ainakaan mennä täysin väärin. Opin lavatanssien perusaskelet jo lapsena partiossa – kiitos, Karhulan Kanttarellit! – enkä sen koommin ole unohtanut.
Nykyään en pelkää. Tanssin vaikka pöydällä, jos tarpeen on. Silti tuumin, että paritansseissa on puolensa, ja yksi niistä on lähikontakti. Tanssimalla kommunikoidaan! Vieminen ja seuraaminen on viihdyttävää aikuisten leikkiä, ja muutenkin on kiva olla lähekkäin. Joskus todella ihmettelen, miksei nykynuoriso tajua paritanssin seksuaalista potentiaalia.
Toinen plussa koreografisissa tansseissa on itse koreografia. Jos tanssissa on useita askelia, siitä syntyy kokonaisuus, joka on kuin taideteos. Sillä on tietty kulku alusta loppuun. Vanhojen tanssit, renessanssitanssit, suomalaiset kansantanhut… Kaikkiin on joku keksinyt osuvat liikesarjat, ja niiden suorittaminen tuo samanlaista mielihyvää kuin hyvän laulun laulaminen.
—
Tässä tulee esiin eräs kulttuurimme merkillisyys. Tanssi ja lauluhan ovat rinnastettavissa. Molemmat ovat taidetta ja viihdettä. Kuitenkin juuri tanssissa koetaan helpoksi liikkua ilman koreografiaa, kun taas laulussa on pelottava ajatus keksiä itse, mitä laulaa. En ole kuullut kenenkään kyseenalaistavan sen mielekkyyttä, että laulamme toisen keksimillä “askelilla”. Ehkä tuo kyseenalaistus olisi mielenkiintoinen.
Kuljin muuan puiston ohi täällä Helsingissä, kun meneillään oli jonkinlainen rummutus- ja laulusessio. Mitä se oli, en kysynyt. Kuulosti afrikkalaiselta minun korvaani. Pohjana oli rytmi, joka toistui katkeamatta, ja sen päälle ihmiset lauloivat lyhyitä, yksinkertaisia melodioita. Saattoivat olla valmiita tai itse keksittyjä, mutta sellainen olo tuli, että voisin mennä mukaan ja alkaa hoilottaa, mitä sylki suuhun tuo. Voisi sitä niinkin tehdä.
Sen sijaan menin kurssille tanssimaan valmista koreografiaa.
Kaisa Nuolioja
Kirjoittaja opiskelee musiikinteoriaa Sibelius-Akatemiassa.
kaisa piste nuolioja ät-merkki siba piste fi
