Viimeaikaisissa koreografisissa töissäni olen usein tarkastellut jotain tiettyä filosofista käsitettä tai diskurssia teoksen lähtökohtana. Olen ollut kiinnostunut filosofian ja näyttämöllisen praktiikan välisestä yhteisresonanssista. Kutsuisin tätä jonkinlaiseksi käännösmomentiksi, jossa useimmiten jokin filosofinen käsite ’kääntyy’ näyttämölliseen raamiin. Ehkä tätä resonanssia voisi ennen kaikkea kutsua taiteelliseksi metodiksi – eri mediumien väliseksi vuorovaikutukseksi. Viimeisimmissä töissäni Posthuman days (Zodiak – Uuden tanssin keskus), A life – nomadic melodrama (Teak) ja Posthuman (Teak) tietty käsite tai käsiteverkosto on ohjannut kompositionaalista ja taiteellista, koreografista ajattelua. Tällöin prosessissa syntyvä taiteellinen praktiikka on artikuloitunut myös itsenäisesti ja kenties resonoinut jotain takaisin filosofisen ajattelun kenttään.
Olen havainnut jotain oleellista avautuvan eritoten kielellis-diskursiivisen ja ruumiillis-kompositionaalisen ajattelun välillä. Filosofinen, kielellisen kenttä operoi selvästikin toisenlaisella alueella kuin ruumiillinen tai näyttämöllinen praktiikka. Kumpikin medium ohjaa toista, mutta ei kuitenkaan kahlitse tai dominoi toinen toistaan. Ajattelu artikuloituu usein eri tavalla ruumiillisen harjoittelun rinnalla ja toisin päin: ruumiillinen praktiikka saa määrätietoisesti uudenlaisia väyliä teoreettisemman ajattelun seurauksena.
Posthuman days, koreografia: Jenni-Elina von Bagh. Kuvassa: Anni Koskinen.
Kohdallani erityisesti uusmaterialistisen, posthumanistisen ja nykyfilosofisen viitekehyksen kanssa työskentely on johtanut tutkimaan näyttämöllisessä rajauksessa eri ilmaisullisten ja kompositionaalisten elementtien verkostoitumista keskenään. Näyttämöllisessä kompositiossa minua ovat kiinnostaneet eritoten semanttisen merkin, kielen ja puheen resonanssi havainnoivan ja suhteisuuksiinsa avautuvan kehon kanssa — liike ja dynaamisuus eri ilmaisullisten rekistereiden välillä. Kehollisen havainnon lisäksi näyttämöllä siis usein myös puhutaan tai äännellään, liikutaan konkreettisten eleiden ja abstraktin kehon välisessä dynamiikassa ja päällekkäisyydessä, usein vielä ei-inhimillisten materiaalisuuksien kanssa verkostoituneena.
Tässä esseekirjoituksessani pureudun ennen kaikkea kysymykseen käännöksestä (translation) filosofian ja näyttämön välillä. Pohjana tälle kirjoitukselle käytän omaa kirjallista lopputyötäni ”Choreographing in nomadic traces” (2018), jossa myös osaksi käsittelin käännöksen kysymystä. Kirjallisessa lopputyössäni tutkin varsin laajasti eri nykyfilosofisten käsitteiden, kuten nomadismi, assemblage, a life ja becoming suhdetta taiteelliseen praktiikkaani. Näitä käsitteitä yhdistää prosessiontologinen, posthumanistinen suunta.
Tämänhetkistä olotilaani ja ajatteluani ohjaa myös vahvasti tuore taiteellinen prosessi Posthuman days, jossa teoreettinen käsite ’posthuman’ oli taiteellisen prosessin lähtökohtana. (Teoreettisina viitteinä tässä teoksessa toimivat muun muassa Rosi Braidottin The Posthuman vuodelta 2013 sekä Donna Harawayn Cyborg Manifesto vuodelta 1983.) Tämä prosessi vaikuttaa siis myös siihen, miten näen käännöksen tämänhetkisessä työskentelyssäni.
Tarkemmin käännöksestä
Mitä käännös voisi tarkemmin ottaen tarkoittaa? Filosofisen diskurssin ja näyttämön yhteisresonanssissa ei ole minulle kysymys oikein ymmärtämisestä tai jonkin väittämän esittämisenä taiteellisessa työssä ratkaisuehdotuksena tai representaationa mielipiteestä. Kiinnostukseni on ennemminkin löytää määrätietoista ajattelua taiteellisessa praktiikassa, joka itsenäistyisi tiettyjen rajausten kautta resonoimaan omassa tapahtumallisuudessaan. Prosessissa kyse on jonkin diskurssin tai käsitteen äärellä olemisesta ja sen resonoimisesta. Olen kiinnostunut käsittelemään filosofista käsitettä näyttämöllisessä, performatiivisessa rajauksessa, jolloin kompositio, siellä syntyvät vaikutelmat, siirtymät ja törmäytykset synnyttävät taas uudenlaista tietämystä, ajattelun uudelleen organisoitumista.
Löysin käännös-termin Teatterikorkeakoulun koreografiaopintojeni aikana. Teimme eräällä kurssilla demotyyppisiä harjoitteita muun muassa Kuvataideakatemian maalaustaiteen opiskelijoiden kanssa. ’Käänsimme’ toistemme töitä eri mediumien yli, siis esimerkiksi kuvataiteesta näyttämötaiteeksi. Kuvataiteilijat tekivät demoteokset koreografien sooloista, ja me koreografiopiskelijat teimme käännökset heidän valituista maalauksistaan. Tässä siirtymässä oli jotain kiinnostavaa. Käännösharjoitteessa tekijyyden rajat hälvenivät. Teoksen omistajuuden kysymykset tulivat ravistelluiksi. Kääntämisen hetkessä taiteilija luovutti teoksensa jatkoelämälle ja toinen taiteilija otti jonkun toisen originaalin omaan käyttöönsä. Omistamisen eleessä teoksen alkuperän rajat hälvenivät, tapahtui luopumista ja omistamista samaan aikaan.
Myöhemmin olen halunnut soveltaa käännös-termiä ylittämään myös filosofian ja näyttämötaiteen rajapyykkiä. Toki filosofisen teorian sovittamista taiteelliseen työhön voisi kuvailla myös muilla termeillä, mutta koen silti, että käännöksessä artikuloituu minulle jotain kiinnostavaa juuri taiteellisen työskentelyn kysymyksenä. Käännöksessä on kenties kysymys siirtymästä, jossa prosessi vapautuu osittain harmaaseen kenttään. Siinä mielessä kysymys on representaation ja valmiiksi luotujen oletuksien purkamisesta taiteellisessa prosessissa sekä kategorioiden ja rajojen ylittämisestä. Kysymys on myös antautumisesta materiaalisuuden äärelle, jossa juuri rajalla oleminen ja prosessi ovat olennaisia.
Kirjallisessa lopputyössäni käsittelin muun muassa Victoria Perez Royon määritelmää käännöksestä. Hän käsittelee käännöksen kiinnostavaa suhdetta sanaan ’perversio’ erityisesti runoilija Leopoldo Maria Paneron kautta. Paneron mukaan perversio on leikkiä sanoilla ’versio’ ja ’perversio’. Paneron mukaan ’perversio’ ymmärretään erona ja originaalin uskottomuutena. Täten käännös on aina suhteessa lukemiseen, joka on subjektiivista, persoonallista ja eriävää suhteessa originaaliin. Tällöin tavoitteena on vaalia juuri tuota eroa ja työskennellä luovasti sen kanssa. (von Bagh 2018, 15.)
Tässä mielessä ’perversio’ pitää sisällään myös itsenäistymisen eleen. Se ei ole velkaa kenellekään. Se ei tunne ’syyllisyyttä’ eikä vastuuta kantaa alkuperäistä, oikeaa sanomaa. Tällä uskottomuuden eleellään se onkin paradoksaalisesti lojaalimpi originaalille. Kyseessä on intuition, mutta myös ajattelun yhteenkietoutuvuus, joka tarkoittaa minulle taiteellista vireisyyttä. Jotakin materialisoituu ja artikuloituu itsenään, ei kenenkään hyppysissä. Koreografinen vastuu on uskaltaa antaa käännösmomentille se tila, jonka se vaatii.
Lopputyössäni lähestyin kääntämistä myös Walter Benjaminin määritelmän avulla. Benjaminin analysoi käännöstä kirjallisuuden ja runouden kääntymisenä jollekin toiselle kielelle. Hän avaa esseessään The task of translator (1923) jotain oleellista siitä, miten hienovireisesti käännöstä voisi käsitellä. Käännös on hänelle transformaatiota ja mutaatiota, moneen suuntaan uudelleen avautuvaa tapahtumallisuutta, ei kopioimista tai informatiivista kommunikaatiota. Benjaminin mukaan kääntämisessä ei ole koskaan mahdollista siirtää tarkkaa kopiota eteenpäin. Pikemminkin käännös antaa originaalille jatkoelämän siten, ettei originaalistakaan enää koskaan tule samaa. (von Bagh 2018,16.)
Tässä mielessä käännöstyö valottaa originaalista jotain uutta. Dynaamisuus saa tilaa ja essentialistinen näkemys originaalista kyseenalaistuu. Tästä seuraa kysymys: mitä teos on, tai mitä jokin filosofinen käsite on? Käännöksessä leikitään teoksen ja filosofisen kentän rajauksilla, mutta samalla kyseenalaistetaan koko teoksen ja filosofisen käsitteen tai diskurssin kiinteät kategoriat. Sekä näyttämö että filosofia määrittyvät suhteisuudessaan ja dynaamisessa liikkeessä.
Posthuman-käsitteen kääntämisestä
Oman vuosikurssini koreografian maisteriopintojen vaikutteena, kuten myös koko Taideyliopiston ja laajemmin kansainvälisen taidekentän vahvana suuntauksena, ovat olleet erityisesti uusmaterialistiset näkökulmat filosofiaan ja taiteeseen. Opinnoissamme teoreettisina kimmokkeina ovat olleet muun muassa nykynaisfilosofit kuten Rosi Braidotti, Karen Barad, Elisabeth Grosz, Donna Haraway, Lisa Blackman ja Jane Bennett, vain muutamia mainitakseni, sekä uusmaterialistisen filosofian tärkeä uudelleen esiin nostettu hahmo, matemaatikko ja filosofi Alfred North Whitehead, jonka prosessiontologinen filosofia on avannut kiinnostavia näkökulmia eritoten postantroposentriseen ajatteluun. Nämä pinnalle nostetut virtaukset ovat myös kohdallani vaikuttaneet siihen, miten ja miksi juuri tietyt teoreettiset rajaukset ovat valikoituneet taiteellisen työskentelyni lähtökohdiksi.
Sekä kirjallisessa lopputyössäni, että viimeisimmissä taiteellisissa töissäni olen käsitellyt erityisesti posthumaanin käsitteen ja diskurssin olemusta ja siitä seuraavia kysymyksiä. Taiteellisena kiinnostuksenani on ollut kysyä, miten tämä filosofinen, feministinen käsite ajankohtainen ja radikaali kysymys ihmiskeskeisyydestä luopumisesta voisi manifestoitua koreografisessa ajattelussa. Olen käsitellyt posthumanistista näkökulmaa erityisesti niin sanotun nomadisen filosofian perspektiivistä, ja sitä kautta nomadisen koreografisen praktiikan kysymyksenä. Kirjallisessa lopputyössäni teoreettisena lähteenä käytin muun muassa Rosi Braidottin määritelmää nomadisesta subjektista sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin myöhäisempää filosofista tuotantoa ja sieltä kumpuavia käsitteitä kuten becoming, assemblage ja a life. Niin nomadinen subjekti kuin edellä mainitut käsitteet linkittyvät ja verkostoituvat vahvasti käsitteeseen posthuman.
Käsitteen posthuman kääntämisessä teoksessa Posthuman days (2018) minua kiinnosti posthuman-käsite kompositionaalisena ja dramaturgisena tutkimuskysymyksenä. Näyttämöltä ei ehkä voi löytää ratkaisuja tai vastauksia, mutta näyttämö voi avautua jonkin uuden artikuloitumiselle, liikkeelle ja muotoutumiselle kinesteettisille vaikutelmille. Kysymys on kuitenkin edelleen kurinalaisesta resonanssista käsitteen posthuman rinnalla. Tässä teoksessa käännöstä tapahtui monessa tasossa, sekä kehollisena, konkreettisena kääntämisen tehtävänä tietyistä assosiatiivisista sanoista, tai laajemmin dramaturgisena teosrakenteen kysymyksenä. Scoremainen rakenne loi tilaa kaaoksen ja kontrollin rinnakkaiselolle. Näyttämöllisessä tapahtumassa, niin ihmisesiintyjien kuin materiaalisuuksien välillä, antauduttiin myös spontaanin ja sattuman läsnäololle.
Suurena haasteena prosessissa koin, miten käsitteen sovittaminen taiteelliseen praktiikkaan tapahtuu. Miten voimakkaasti teoria rajaa ja samalla vapauttaa taiteellista intuitiota? Tai miten käsitteen kääntäminen tapahtuu työryhmän jäsenten kesken? Nämä kysymykset muotoutuvat ja etsivät yhä suuntaansa ehkä osana pitkäkestoisempaa taiteellista prosessia.
Miten ruumis kohtaa posthumaanin?
Kehopraktiikkani ja historiani muun muassa havainnon harjoituksen parissa (Deborah Hay) antavat kiinnostavan kehollisen vastineen prosessiontologiselle ajattelulle. Siksi inspiroidun nykyfilosofisesta teoriasta koreografisen ja kompositionaalisen ajattelun rajauksessa. Koen jo lähtökohtaisesti myötäresonanssia uusmaterialistisen ajattelun ja näyttämön välillä. Olen vuosia harjoittanut omaa ruumistani vasten paradokseja. Minua kiinnostaa kokea näyttämön materiaalisuudet ja esiintyjä monimuotoisesti suhteisena ja kohti tuntematonta avautuvana. Suhteisuudella tarkoitan kaikkea mikä kompositionaalisesti asettuu näyttämölle koettavaksi ja havaittavaksi, sekä yleisön että esiintyjän näkökulmasta.
Kuitenkin tällä hetkellä haluaisin kysyä: mikä olisi askel kohti posthumaania näyttämöä, kohti esitystä, joka eroaa postmodernista, fenomenologisesta tai poststrukturalistisesta taiteellisesta estetiikasta ja ajattelusta. Miten juuri posthumaani voisi materialisoitua esittävän taiteen praktiikassa? Käännös metodina, filosofian ja näyttämötaiteen välillä, antaa ehkä osittaisen vastauksen tälle kysymykselle. Metodisena lähestymistapana käännös toteuttaa kategorioiden ylittämisen liikettä. Metodisesti käännöstä voisi lähestyä nomadisena, välilläolemisen tilana, hämmennyksen paikkana. Tilana, joka on samalla keskittymisen hetki, mutta myös ihmisruumiista käsin riskinoton harmaata aluetta. Jotain, joka sananmukaisesti (translation) tarkoittaa kynnyksen ylitystä.
Toisaalta posthuman ehdottaa kehollisena, taiteellisena kysymyksenä kytkeytynyttä, avoimen muodon kehollisuutta. Se ei ole purkaantunut tai fragmentaarinen, vaan koko ajan kytköksissä ympäristöönsä, intensiteetteihin, voimiin ja vastavoimiin. Posthumaani keho on ei-inhimillinen, verkostomainen assemblage. Ruumis ei rajoitu ihmisen ruumiiseen vaan on koko näyttämön materiaalisuus, ei-elävän ja elävän yhtäaikaista muotoutumista. Näistä kytköksistä avautuvat kenties myös mielikuvituksen ja fantasian ulottuvuudet. Me emme tiedä mitä posthuman on. Ja juuri kysymisen voima ja tutkimukselle antautuminen ovat käännöksen aktissa minulle taiteellista ydinaluetta.
Posthuman days -teoksen kohdalla käännöksen tapahtumassa olennaisiksi nousivat hankauksen ja mahdottomuuden myöntäminen — ihmisruumiin osallisuus postantroposentriseen ajatteluun. Tuntui oleelliselta tutkia myös esiintyjän ruumiin osallistumista hankaluuden myöntämiseen. Toisinajattelu vaatii affektiivisen, tuntevan, ruumiillisen pinnan, jotta muutosta voisi tapahtua. Ihmistä ei voi leikata pois posthumaanin kysymyksestä. Kenties juuri tämän huomion myötä nousee esiin myös positiivisen vireisyys, elämän voima, orgaanisen ja ei-orgaanisen elämänvireisyyden päällekkäisyys.
En koe, että taide varsinaisesti vaatisi filosofiaa tuekseen, haluaisin ajatella sen pärjäävän omillaan. Silti koen jotain syvästi inspiroivaa ruumiillisen ajattelun kytkemisessä rinnan ajankohtaisen filosofisen ajattelun kanssa. Se on haaste, joka pitää kiinni kysymisessä, eikä päästä ketään helpolla. Kumpikin osa-alue on polttavissa yhteiskunnallisissa ja maailmantilallisissa vireisyyksissä monella tavalla kiinni. Käännös metodina voi tuottaa taiteellista vireyttä, joka ei asetu tiettyyn paikkaan vaan liikkuu ja tekee irtautumisten, laajentumisten, sijoiltaan menemisten ja muuttumisten liikkeitä. Siinä ehkä juuri manifestoituukin nomadinen, posthumaani subjekti.
Jenni-Elina von Bagh
Olen helsinkiläinen koreografi. Valmistuin Teatterikorkeakoulusta koreografian maisteriohjelmasta keväällä 2018. Olen myös esiintyjä ja tanssija. Olen työskennellyt freelancerina sekä ryhmissä niin Suomessa, Ruotsissa kuin muualla Euroopassa. Helsinki Dance Companyssa työskentelin vuosina 2006-2015. Tällä hetkellä toimin freelance-taiteilijana. Olen kiinnostunut näyttämötaiteesta, jossa näyttämön kompositionaaliset elementit kuten kieli, ääni, havainnoiva keho ja erinäiset näyttämölliset materiaalisuudet luovat keskinäisiä verkostoja.
Lähteet: von Bagh, Jenni-Elina 2018. Choreographing in nomadic traces. Helsinki: Taideyliopisto.