Loppukesällä minua pyydettiin kirjoittamaan artikkeli. Tarkoitus oli kuvata omaa suhdetta tekstiin. Tehtävä sai minut pohtimaan, miten kummallista onkaan, että olen koreografioissa alkanut käyttää sanoja ja tekstiä. Suhteeni kieleen ja kirjoittamiseen on kaikkea muuta kuin mutkaton. Olen nimittäin lukihäiriöinen.
Se miten laajasti lukihäiriö on minuun vaikuttanut, on vasta viime aikoina alkanut selvitä itselleni. Kouluvuosiani leimasi pyrkimys eroon jostain, mitä en osannut nimetä. Koin, että en pysynyt muitten perässä, koin itseni hitaaksi. Ymmärsin sisällöt ja merkitykset, mutta aivan eri tavalla kuin muut. Koin itseni väärinymmärretyksi. Leikki ja keveys puuttuivat kokonaan näistä vuosista! Varmaankin tästä syystä olen tietoisesti lähtenyt palauttamaan näitä elementtejä.
Pikkuhiljaa olen oivaltanut, miten monisyisesti lukihäiriö on minuun vaikuttanut, kuinka se on muokannut koko persoonaani ja itseluottamustani. Olen lähtenyt analysoimaan omia käyttäytymismallejani ja tapaani työskennellä. Huomaan, että kannan yhä haavoja vaikealta kouluajalta.
Luulenpa, että hakeuduin tanssin pariin juuri siksi, että olen lukihäiriöinen. Tanssiessa olen aina löytänyt keveyden ja leikkimielisyyden itsestäni, ne ominaisuudet jotka ovat uupuneet muilta elämän alueilta. Tanssi on minulle vajaiden lauseiden ja jumiin jääneiden sanojen kieli. Liikkeessä ajatus on löytänyt kirkkaimman muotonsa, mutta sitä ei vielä ole ilmaistu sanoina. Tanssi tapahtuu jo, kun hengitys ja suun lihaksisto vasta hakevat keinoa saattaa ajatukset sanoiksi ja kieleksi.
Tanssi on hyvin erityislaatuinen kieli. Se on vapaa koulun, yhteiskunnan ja arjen kankeudesta ja ahtaista kehyksistä. Minulle tanssi ilmaisee ajatuksiamme, tanssin sanavalinnat kumpuavat mielikuvituksesta ja sen kielioppi unimaailmasta. Koulussa yläasteen äidinkielen tunneilla ei puhuttu kielen ja ilmaisun erilaisista merkityksistä. Epäonnistumisen tunne kääntyi hitaasti toiveikkaaksi kehitykseksi. Aloittaessani yläasteen lukihäiriö tunnistettiin koulumaailmassa. Uudet tutkimukset saivat opettajat valppaiksi. Seulonnassa kauhukseni ongelmani paljastui. Jouduin opiskelemaan kirjoittamista ja lukemista erillään muusta luokasta. Erityisopettaja oli tätimäinen ja pukeutui hassuihin, värikkäisiin vaatteisiin. Onneksi hän näki minut kokonaisuutena ja osasi korostaa vahvuuksiani. Olin hyvä piirtäjä ja tanssija ja se oli ihan loogista! Sain tietää, että ongelmallisen lukihäiriön ja luovuuden välillä on havaittu yhteyksiä. Minulla oli luultavasti hyvin kehittynyt oikea aivopuolisko. Näin ongelmasta tulikin tavallaan lahja.
Opettajani osasi yhdistää muut elämänalueet ja kouluaineet tavalla, joka teki minusta näkyvän. Hän sai minut tuntemaan itseni merkittäväksi, vaikka luin hitaasti enkä osannut kirjoittaa oikein. Käytimme joskus koko tunnin keskusteluihin, puhuimme näkemistämme esityksistä, taiteilijan työstä tai vaikka kutomisesta. Toisinaan kirjoitin aineita näistä aiheista. Tai sitten luin ääneen helposti luettavia kirjoja. Minulla oli tarpeeksi aikaa antaa lauseiden muodostua mielessäni. Virheillä ei ollut merkitystä.
Jälkeenpäin minua harmittaa, etten noudattanut hänen tärkeintä ohjettaan: pyydä apua, ole avoin vaikeutesi kanssa! Lukiosta tuli painajaismainen kamppailu selviytymisestä. Kolme vuotta ylisuorittamista oli tuskaista aikaa. Istuin illat pitkät kirjapinojen ääressä, tekstimassat velloivat päässäni, mikään ei tahtonut tarttua muistiin. Sanojen tunnistaminen vei kaiken keskittymisen. Taistelin, sillä halusin enemmän kuin vain pärjätä! Halusin olla muita parempi, yritin kompensoida sitä, että olin erilainen. Hain hyväksytyksi tulemista. Puurtaminen vei samalla ilon historiasta ja biologiasta, joista pidin. Lukihäiriö vei nautinnon oppimisesta. Lukio onnistui tuhoamaan lukemisen halun, vaikka olin pitkään käynyt tukiopetuksessa.
Masennuin ja kadotin halun kaikkeen. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen en koskenut kirjoihin edes pihdeillä. En halunnut pyrkiä opintoihin, joita varten piti lukea pääsykokeisiin. Unohdin lukemisen kokonaan. Se harmittaa, sillä samalla menetin kaiken sen, mitä muut kirjat kuin oppikirjat voivat antaa. Kirjat tarjoavat mahdollisuuden samaistua olosuhteisiin ja kohtaloihin, jotka ylittävät oman elämän rajat. Lukeminen ei voi korvata ihmissuhteita, mutta se voi toimia tukena. Kirja voi luoda kirjoittajan ja lukijan välille yhteisymmärryksen. Tämä side voi haastaa historialliset, maantieteelliset ja kaikki muut mahdolliset esteet.
Teatterikorkeakoulussa sukelsin kokonaan tanssin maailmaan, siihen maailmaan joka oli auttanut minua kaikkina niinä vaikeina vuosina. Nautin suuresti koulutuksen käytännönläheisyydestä. Ihailin opettajia ja ystäviäni yli kaiken. Koimme hienoja asioita yhdessä, mehän olimme samankaltaisia, tanssi yhdisti meidät. Silti koin kuilun vahvojen kokemusten ja kielen välillä. Olin ruotsinkielinen suomenkielisessä ympäristössä. Huono itseluottamus sai jälleen vallan. Halusin ilmaista itseäni ja tulla osaksi yhteisöä myös kielelläni. Liikkeestä ja kehosta tulivat ne keinot, joilla saatoin purkaa kokemuksiani. Liike – harjoitteet ja improvisaatio – tuottivat huutoa ja tärinää. Venyttelin tuntikausia saavuttaakseni sen, minkä luulin että minun oli saavutettava. Rakastin tanssia mutta vihasin kehoani ja itseäni. Halusin muuttua joksikin muuksi, ehkä tanssiksi tai munkiksi, tanssin munkiksi: paeta ihmisiä, sanoja, kieltä jota en uskaltanut puhua. Paeta vuorovaikutusta, jossa en koskaan tuntenut itseäni tasavertaiseksi.
Maisterin lopputyötä kirjoittaessani tunsin, että aloin löytää oman kieleni. Suorituspaineet olivat valtavat, mutta tarve ilmaista omat kokemukseni ylitti pelon. Ala-asteen kokemuksilleni ja lapsuuteni oppimisvaikeuksille oli löydettävä purkutie. Kanavaksi tuli kirjoittaminen, ja tästä puolestaan tuli terapeuttinen kokemus. Pystyin ensimmäistä kertaa täysillä antautumaan sanalliseen ilmaisuun ja kuvaamaan näin omat kokemukseni, jotka olivat syvästi juurtuneet minuun.
En aavistanut, että lopputyöni aiheet muodostaisivat myöhemmin teosteni temaattisen ytimen.
Koreografinen kieli
Vuosi 2014 oli murroksen aikaa elämässäni. Olin sairastanut uupumuksen ja minun oli ratkaistava suuria asioita liittyen työhöni ja elämääni. Olin tuntenut abstraktin tanssin omakseni, mutta se ei riittänyt tyydyttämään kommunikaation tarvettani. Olin päättänyt tehdä abstraktin teoksen RED, jossa tutkisin punaista väriä arkkitehtuurissa ja valosuunnittelussa. Työskentelyn alkuvaiheessa tunsin itseni estyneeksi. En päässyt eteenpäin ja jostain syystä aloin tutkia sisimpäni punaisia alueita. Esiin nousi useita arkoja, kivuliaita kohtia, jotka tulivat muodostamaan teoksen rungon. Samalla halusin päästä lähemmäksi yleisöä ja tästä syystä halusin tehdä teoksen helppotajuiseksi katsojalle. Käytin ensimmäistä kertaa tekstiä RED-teoksessa, ja siitä lähtien teksti on ollut osa teoksiani. Teokset RED, Friends of Dymphna / an opera about depression (2015) ja The emotional life of a dog / what my father said (2016) muodostavat triptyykin, eräänlaisen taiteellisen vastineen Teatterikorkeakoulun maisteritutkinnon lopputyölleni.
Tekstin käyttö on vienyt minut uusiin taidemuotoihin. Lukihäiriö ja huono itsetunto eivät ole voineet kukistaa uteliaisuutta ja halua ymmärtää ja tulkita tekstiä.
Eräänlainen kulminaatio tekstin kanssa työskentelyyn oli, kun vuonna 2016 ohjasin teoksen Förvandlingen Svenska Teaternille. Fyysinen teatteriesitys pohjautui Franz Kafkan novelliin Muodonmuutos. En ollut osannut kuvitella, että oma liikekieleni ja tapani käsitellä tekstiä sopisi niin sujuvasti yhteen novellin kanssa. Oli ilo huomata, että tanssijoiden kanssa kehittämäni metodit toimivat hyvin myös näyttelijöillä. Dramaturgian liittyminen arkkitehtuuriin oli avartavaa. Sain uusia ajatuksia tarinan kertomisen mahdollisuuksista. Christoffer Mellgrenin kanssa yhteistyössä toteutettu käsikirjoitus oli ehdottoman tärkeä teoksen onnistumiselle. Meille kummallekin oli tärkeää tehdä versio novellista, joka kunnioittaisi alkuperäistä kertomusta.
Yritimme välttää yksinkertaistamista ja olla karsimatta novellin eri tasoja ja sävyjä. Pohdimme yhdessä, mitkä tarinan tapahtumat olisivat otollisia fyysisin keinoin esitettäväksi ja mitkä taas kaipaisivat tekstiä ja replikointia. Päähenkilö Gregorin muodonmuutos näytetään esityksessä kehollisena tapahtumana, joka saa muut perheenjäsenet ja itse tilan huojumaan. Gregor menettää muodonmuutoksen seurauksena kykynsä puhua. Tarinan edetessä hänen ainoa kommunikaation keinonsa on kehon kieli. Kaksijakoisuudesta syntyy esityksen jännite. Gregor liikkuu eläimellisesti, mutta hänen ajatuksensa ja pyrkimyksensä ovat inhimillisiä. Vastakohtaisesti muut perheenjäsenet liikkuvat nykivän konemaisesti ja rajoitteisesti, ja heidän arvonsa muuttuvat tarinan edetessä yhä kovemmiksi ja epäinhimillisimmiksi.
Käsikirjoitus on hyvin niukka ja konkreettinen. Liikekieli ja rytmitys tuovat tekstille lisämerkityksiä ja tasoja. Tarinan edetessä perheenjäsenten liikeradat supistuvat edelleen. Toisaalta Gregorin uusi olomuoto luo hänelle uusia mahdollisuuksia. Hän voi yhä vapaammin liikkua huoneessaan ja muualla kodissa, samalla hän saa uuden tavan nähdä perheenjäsenet ja suhteensa elämään.
Työ näyttelijöiden kanssa oli avartavaa ja huomasin pääseväni hyvin lähelle oman tanssikäsitykseni ydintä. Vanha totuus, että ilmaisun voima ei synny taitavuudesta vaan herkkyydestä ja rohkeudesta epäonnistua, kävi toteen. Uskon, että omien mukavuusalueidemme ylittäminen herkisti meitä, olimme toistemme varassa tukien toisiamme omilla vahvuuksillamme. Opin näyttelijöiltä draaman kerronnan lisäksi uusia tapoja toimia työtilanteissa. Ihailin heidän leikkimielisyyttään ja kevyttä tapaansa lähestyä harjoitteita. Arastin aluksi heidän suoraa kommunikaatiotaan, toisaalta tietynlainen vastustus pakotti minut kirkastamaan ajatuksiani ja muotoilemaan ne tarkemmin.
Työskennellessäni dramaturgin kanssa ymmärsin, miten tanssin ja liikkeen voi ikään kuin kirjoittaa osaksi itse käsikirjoitusta. Itse dramaturginen työ oli aikaavievää, mutta kun harjoitukset alkoivat olin kiitollinen siitä, että minulla oli konkreettinen tarina ja selkeä näkemys siitä miten eri kohtaukset tulisi rakentaa. Tuntui raikkaalta lähteä ratkomaan teosta tarinan ehdoilla. Se oli samanaikaisesti rajoittavaa ja vapauttavaa.
Carl Knif
Carl Knif on tanssija, koreografi ja ohjaaja. Hän valmistui Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselta vuonna 2000. Knif on esiintynyt lukuisissa produktioissa, mm. useissa Tero Saarisen teoksissa. Vuodesta 2012 hän on toiminut Carl Knif Companyn taiteellisena johtajana. Knifin henkilökohtainen teos RED (2014) herätti kiinnostusta sekä Suomessa että ulkomailla. Vuonna 2016 Knif sai valtion tanssitaiteen valtionpalkinnon. Samana vuonna hän debytoi ohjaajana Franz Kafkan Muodonmuutos-novelliin pohjautuvalla tanssiteatteriesityksellä.