Esityksen alussa tanssilattialle on kirjoitettu valkoisella jauheella nimi Dominique Strauss-Kahn. Suora nimiviittaus on ajankohtainen ja provosoiva vihje tanssiteoksen taustalla olevin teemoihin: haluun ja seksuaalisuuteen. Esityksen alussa lähtökohdat ovat vielä selkeät, mutta esityksen edetessä perusteemojen ympärille alkaa kasvaa lukuisia lisäkerroksia ja sivuteemoja. Pianomusiikki vaihtuu raivokkaaseen konemusiikkiin, ylvään ja kevyen oloinen liike muuntuu paikoin rujon lihalliseksi.
HUONO Zodiak Kaapelitehtaan Pannuhalli 31.3.2012
(Kantaesitys 22.3.2012)
Koreografia: Liisa Risu; Tanssi: Hanna Ahti, Jonna Eiskonen, Tuomo Railo, Eeva Rantala, Soile Voima; Äänisuunnittelu: Jussi Saivo; Valosuunnittelu: Pekka Pitkänen; Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen ; Lavastus: Jyrki Pylväs ; Kuva: Johanna Tirronen; Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Circus Maximus, Liisa Risu
Hyvin tehty Huono
Läpi koko esityksen punaisena lankana kulkee Elfriede Jelinekin romaani Pianonsoittaja. Teoksen viidestä tanssijasta neljä ovat naisia ja kunkin heistä voi nähdä ilmentävän niin äidin kuin tyttärenkin rooleja. Huono -teoksessa miellyttää, kuinka asioita jätetään auki limittämällä rooleja ja kysymyksiä toisiinsa. Ainoan miestanssijan Tuomo Railon rooli ei sekään ollut toimia pelkästään maskuliinisena pullistelijana tai sovinistisena karjuna feministisen näkökulman vastakkaisvoimana. Jokaisen tanssijan roolit muuntuivat hienovaraisesti alusta loppuun. Selkein Jelinekin kirjan roolia myötäilevä kohtaus oli Jonna Eiskosen upea ’kasvosoolo’, jonka voi nähdä ilmentävän niin romaniin keskushenkilön pianonsoitonopettajan Erika Kohutin kuin hänen äitinsäkin ailahtelevaa luonnetta. Eiskosen kasvoilleen rakentama tunnevyöry on kuin taitavasti tietokoneen avulla morphattu kuvakooste erilaisista tunnetiloja kuvaavista ilmeistä.
Yhdeksi Elfriede Jelinekin romaanien keskeiseksi teemaksi on nimetty kehon esineellistämisen vastustaminen. Saman tavoitteen voi nähdä Huono-tanssiteoksessa. Sukupuoliroolit tulevat esille selkeimmin kohtauksessa, jossa Railo revittelee näyttämön taka-alalla sooloa paljastaen alastoman takapuolensa. Yleisöä naurattaa. Samaan aikaan naistanssijat seisovat paikoillaan etualalla, jossa he olivat juuri aiemmin paljastaneet rintansa ja paljaan ihonsa. Tähän yleisö ei reagoi, ainakaan äännekkäästi.
Risu alleviivaa teoksessaan tyylivalinnoillaan kulttuuriimme juurtuneita sukupuolirooleja ja halun politiikkaa myös tekemällä katseen ja siihen liittyvän vallan näkyväksi. Koko esitystä rytmittävät tanssijoiden asemointi ja vaihdot. Monessa kohdin samalla, kun osa tanssijoista tanssii, osa jakaa saman roolin yleisön kanssa. He istuvat näyttämön reunalla tuoleilla katsomassa, kun toiset tekevät. Teoksen tarkastelema valta-kysymys kasvaa koskettamaan äiti-tytär, oppilas-opettaja, mies-nais, seksuaalisuus -lähtökohtia laajemmalla myös esityksen ja ehkä myös koreografin ammattiin liittyviin valta-asetelmiin. Ketä ja kenen näkökulmaa katson, kun katson tanssijaa lavalla.
Huono-teoksen liikekieli sekä visuaalinen ilme tasapainoilee porvariston hillityn charmin ja raa’an lihallisuuden ristipaineessa. Tämä tulee ilmi esimerkiksi tanssijoiden vaatetuksen kautta. Asujen väritys on hienovaraista neutraalia beigeä, joka on kuitenkin myös lähellä paljaan ihon väriä. Tai lavasteena toimivasta bideestä. Alussa bideen täyttää näyttävä kukka-asetelma. Kun kukat myöhemmin nostetaan pois ja tanssija istuu bideen päälle selkä yleisöön päin, tulee liikkeestä plién rujo irvikuva. Liisa Risun Huono pistää korkeakulttuurin kulissit sekä sen hillityn pinnan rakoilemaan. Pinnan alla on lihallinen keho. Lopussa klassisen pianomusiikin päälle on sämplätty tiikerin syömis- ja parittelurituaaleihin kuuluvaa karjahtelua.
Eeva-Mari Haikala
Kirjoittaja on kuvataitelija ja freelancekirjoittaja, jonka kiinnostus on kuvataiteen, teatterin ja esitystaiteen kautta kääntynyt yhä enemmän tanssia ja liikettä kohti.
