Koreografin ja tanssijan työn hienous on siinä että he voivat luodessaan ja esiintyessään olla ihmisen kaikkeuden sijaiskehomieliä. Potentiaalin etsiminen ja löytyminen vaatii sitä, että teoksen maailman löytymiseen liittyvät tehtävän annot soivat tanssijalle ja koreografille. Molemmille. Koreografilla on oikeus näkyynsä ja tanssijalla on oikeus ymmärrykseen näystä ja omien näkyjensä läsnäoloon. Psykofyysisverbaalisesti kommunikoimalla näistä näyistä yhteinen humaani näyttämö on mahdollinen.
Hyvät lukijat,
haluan puhua tänään koreografin ja tanssijoiden taiteellisesta utopiasta. Ajattelen, että tämä utopia lisää vimmaa ja tämä vimma on energiaa paremman maailman esiin tulemisen puolesta. Koreografin ja tanssijan ammatit ovat monin tavoin ihania. Koreografijuuden kautta näyttämölle voi laittaa version maailmasta, jonka maailman haluaisi olevan. Näyttämö toimii ikään kuin paikkana toisin tekemiselle, toisin ajattelulle, maailman toisin rakentamiselle. Koreografi ja tanssija voivat valita suhteensa näyttämöön ainakin näiden kahden esimerkin kautta: Ensimmäisessä esimerkissä näyttämö on paikka, jossa muistellaan menneitä. Sinne asetetaan representaatioita olevasta maailmasta eli usein siitä kuinka maailma ja elämä olivat/mitä niissä tapahtui silloin ja silloin. Nämä tapahtumat, muistot, havainnot menneestä pyritään muuttamaan näyttämöjäljeksi. Toisessa suhtautumisesimerkissä näyttämö on paikka, jonne rakentuu haaveita tulevasta; utopia siitä kuinka maailman tulisi olla. Tämän utopian esille tulemisessa on olemassa ainakin kaksi vaihtoehtoista rakennustapaa: Ensimmäisessä vaihtoehdossa utopia paremmasta pointataan siten, että tanssijat näyttävät eräänlaisen kamppailun siitä kuinka utopia saavutetaan. Tässä tapauksessa utopiaan ei mennä suoraan, vaan sinne mennään kiertoteitse valmistautumisen kautta. Koko näyttämöaika käytetään siihen, että valmistaudutaan parempaan, joka ehkä todentuu katsojien mielikuvituksessa kun teoksen maailman faktuaalinen kertaelinaika on jo ohi. Kaikki tekeminen on suhteessa utopiaan vaikka utopia ei suoraan ole läsnä teoksessa. Näin utopia on läsnä teoksessa. Toisessa vaihtoehdossa utopia on teoksen harjoitteluprosessissa kommunikoitu kirkkaasti auki kaikille joko koreografin, tanssijoiden tai molempien tahojen toimesta, ja sitä kautta näyttämölle on laitettu utopiaa vastaavia tekoja ja näkyjä. Näyttämötoiminta on utopiaa itseään ilman kiertoilmauksia. Koreografi miettii utopiaa suoraan ilmentävät ilmaisulliset tehtävät tanssijoiden kanssa ja tanssijat todentavat tätä utopiaa jatkuvasti teoksen aikana sillä mitä ja miten he tekevät sen mitä tekevät.
Miksi utopiaa tarvitaan silloin kun tehdään taidetta? Oma kokemukseni on, että utopian etsiminen lisää vimmaa ja vimma lisää halua tehdä jotain. Halu tehdä jotain lisää syytä olemassaololle ja olemassaolon halun voimistuminen ylläpitää elämää. Elämän ylläpitäminen on elämän tuhoamisen vastavoima. Vastavoima rakentaa maailmaa tarjoamalla peilin maailman tilalle, maailman tila aiheuttaa tunteita puoleen ja toiseen ja joka tapauksessa nämä tunteet vievät meitä eteenpäin tehden tekoja tiedostimme sitä tai emme. Tiedostaminen voi sysätä meidät liikkeelle luovaan ilmaisuun ja luova ilmaisu lisää ymmärrystä itsestä ja toisista. Se kuka tätä lukiessaan ajattelee ”voihan nyt helvetti mitä ”we are the world – saissea” voi kysyä itseltään kysymyksen: Mikä on oma asenteeni ja kuinka tämä asenne rakentaa maailmaa, koska tämä asenne pitää ilmiselvästi sisällään voimaa, mihin käyttäisin tämän voiman, jotta se ei jää vain vasta-argumentiksi pään sisälle lisäten ärsytystä.
Väitän, että koreografilla olisi hyvä olla ymmärrys omasta visiostaan, johon on pyytänyt tanssijoita yhtymään ilmaisullaan. Tämä ymmärrys näkyy esimerkiksi sitä kautta, että puhuu tanssijoille mitä ajattelee maailmasta, mitkä ovat omat arvot, mikä on utopia näyttämöstä, tanssitaiteesta, millaista ilmaisua haluaisi nähdä, millainen liike/ilmaisu resonoi hänessä, miltä koreografista tuntuu kun hän ajattelee teoksensa aihetta tai pyrkimyksiä tai yhtä pienen pientäkin näkyä. Kaikki tämä kirkastaa teosta niille ketkä sitä tekevät ja tätä kautta se voisi välittyä katsojillekin. Teos voi olla vaikka kuinka henkilökohtainen, sellaisesta asiasta tehty, jota ei olisi kellään muulla koko tässä maailmassa, ja sen voi saada välittymään yleisölle ilman paineita yleisestä ymmärryksestä asiaa kohtaan. Uskon, että se välittyy juuri siten, että koreografi avaa itsensä tanssijoille teoksen viitekehyksessä. Uskaltaa paljastaa näkynsä ääneen, uskaltaa pohtia miten näky voisi todentua näyttämöllä siten, että sekä koreografin että tanssijan yhteys kyseiseen näkyyn on olemassa. Sen ei tarvitse olla samanlainen, mutta avattu kuitenkin.
Teosprosessi ja teos ovat otos arvoista, joita tanssijat ja koreografit päättävät viljellä maailmaan. Harjoitusmetodit, harjoitusmetodien puute, väittämät, väittämättä jättämiset, piiloviestit, suorat viestit, kaikki ovat arvojen mukaista toimintaa. Siksi niistä kannattaa tulla yhä tietoisemmaksi ja harjoitella niitä. Niistä tietoisemmaksi tuleminen lisää utopian mahdollisuuden läsnäoloa ja se lisää vimmaa. Katsojat todistavat näitä arvoja joko tietäen tai tietämättään. Jos koreografeilla ja tanssijoilla on utopia siitä miten näyttämö on muutakin kuin maailman toisinto, että näyttämöllä voi vaikuttaa asioihin tekemällä näyttämöllä niin kuin haluat maailmassa tehtävän ja sen olevan, voi koreografi ja tanssijat tulla läheisemmäksi itselleen ja toisilleen. Tämä lähentyminen aiheuttaa sen, että on mahdollisuus kohdella toista siten kuten toivot itseäsi kohdeltavan. Tanssijasta tulee koreografin lähimmäinen ja toisinpäin. Tämä voi välittyä katsojalle siten, että koreografi ja tanssijat ovat katsojan sijaislähimmäisiä. He ovat yhtymä- ja eroamiskohtia omaan elämään. Samaistuttavia tai ei samaistuttavia, peili ja kannustin johonkin.
Onko utopian kirkkauden puute koreografilla ja tanssijoilla syy siihen, miksi nykytanssi jossain määrin on hallittavissa olevassa keskinkertaisessa paketissa, josta puhutaan usein hyvin samalla tavalla tiettyjä ilmaisuja käyttäen? Kun olen katsonut joitakin nykytanssiteoksia, olen lähtenyt pyörittelemään seuraavaa ajatusta: mikäli teos on representaatio olemassaolevasta, tanssijoiden näyttämöllä olo on usein sellaista mitä näkee monesti. Näen että näyttämöllä tehdään teoksesta toiseen samoja liikkeitä, näyttämöllä on samankaltaista olemisen tapaa, samankaltaisia äänimaailmoja kuten huminaa, elektronisesti tehtyä ns. tietokone-soundia, samankaltaista valosuunnittelua ja puvustusta. Tämä on mielenkiintoista. Ajattelen tämän ilmiön osuvan kysymykseen representaatiosta ja osittain utopian ja vimman epäkirkkaudesta. Jos utopiaa ei ole, nykytanssi jää toistamaan sitä miten on totuttu tehdä. En väitä sen olevan väärin. Väitän, että täytyy tulla tietoiseksi siitä miten tekee ja mitä tekee, sekä nykytanssin tekijän, että nykytanssin olemuksen näkökulmasta. Jos haluaa representoida nykytanssia, se täytyy tehdä itselle selväksi ja iloita ja nauttia siitä. Väitän myös, että on ihan aiheellista nykytanssin kehityksen nimissä pohtia utopian kautta näyttämölle asettumista, meni teos kriitikoiden mielestä perseelleen tai ei. Näyttämölle asetettu utopian haaste, joka ei representoi todellisuutta vaan etsii tulevaa, olevaa, ehkä parempaa, on riskin ottamista. Riskin ottaminen ei ole itsetarkoituksellisesti oikeampaa suhtautumista näyttämöön vaan myös todella tapa esitellä utopiaa. Siksi myös se täytyisi ymmärtää kritiikeissä tiedostettuna rakentamistapana huonosti tekemisen sijaan.
Jään joskus miettimään, miksi nykytanssia representoivista nykytanssiteoksista huokuu ulos sellaista, että tanssijat näyttävät siltä kuin heissä ei tapahtuisi oikein mitään vaikuttumista tekemisestä ja teoksesta psykofyysisesti havaittuna? Miksi tanssiminen kätkee jotain ihmisen ilmiölle olennaista? Miksi ihmisen ilmiö täytyy tanssissa peittää? Hetkinen. Haluanko siis että ihmistä representoidaan kun haluan nähdä psykofyysisen ihmisen näyttämöllä? Onko toiveeni katsojana, koreografina ja tanssijana kokonaisen ihmisen tekoineen ja tunteineen näkymisestä utopiaa vai representaatiota? Jos haluaa nähdä psykofyysisverbaalisen ihmiskuvan toteutumisen näyttämöllä, kuinka voin koreografina sysätä tanssijassa liikkeelle sellaisen prosessin, joka olisi eettisesti hyvin esiin houkuteltu, maailmankuvaan, arvoihin ja utopiaan linkittyvä? Ehkä liikuttumista, surua, onnea, epätoivoa, toivoa, riemua, vimmaa, järjellisyyttä, järjettömyyttä, jotain johon tulkinnallisesti voi tarttua, kinesteettisen empatian kautta tulkitsemisen lisäksi. Tämän kaiken sisältävä ilmaisu olisi nykyaikaisesti taitavaa nykytanssia sisällön ja tekniikan suurella yhteydellä.
Draamateatteri usein representoi todellisuutta. Näin draamateatteri ylläpitää tiettyjä todellisuuden ilmenemismuotoja, väitteitä siitä mitä todellisuus pitää sisällään. Nykytanssin itsensä representointi ylläpitää näin käsityksiä nykytanssista. Mielestäni tässä on suuri ristiriita, koska nykytanssi on nykytaidetta. Nykyistä. Nykyinen tarkoittaa tässä ja nyt päivitettyä taidetta, tätä päivää, vaikuttuneisuutta tästä päivästä ja hetkestä. Päivitetty tanssi tarkoittaa sitä, että tanssi oikeasti etsii joka hetki ilmenemismuotoaan teosten harjoitusprosesseissa, tanssiin liittyvässä ajattelussa ja siinä, kuinka tanssista kirjoitetaan, puhutaan ja kuinka sitä koetaan. Näin ollen nykytanssi ei ole paketti, jota voi hallita ja määritellä. Se on kunkin tekijänsä ilmaisua. Liian usein nykytanssi palautetaan teatterin tai performanssin lainalaisuuksien alle jos nykytanssiesityksessä on vähänkin liikkeen lisäksi toisenlaisia ilmaisukeinoja. On jo vähintäänkin poliittista sanoa että nykytanssija on tanssija silloin kun tekee muutakin kuin liikkuu. Kaiken voi myös suvereenisti asettaa ilmaisun alle. Olemme maailman ilmaisijoita tässä ja nyt, eilen ja tulevassa. Tärkeämpi kysymys on minusta se, mitä ja miten me tanssijoina ja koreografeina teemme mistäkin syystä kuin vain se, että mitä me teemme ja jäädä asettelemaan sitä johonkin kastiin. Luulen, että saamme enemmän irti nykytanssista utopioiden näkyväksi saattajana kysymällä mitä, miten ja miksi.
Halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska olin keskustelussa, jossa tanssija sanoi että tanssijan työ on toteuttaa koreografin visio. Kiinnostava väite, jota on syytä purkaa. Taide on humaaniutta ja humaaniuteen kuuluu ajatus tasavertaisuudesta. Jos oletetaan että näin on, niin kenelle koreografi on silloin vastuussa? Hän voisi olla vastuussa visiolleen. Tasavertaisuuden nimissä sekä tanssijan että koreografin olisi syytä olla vastuussa jollekin. Keskustelusta kävi ilmi myös se, että joskus tanssija ei tajua mistä teoksessa on kyse, mutta koska työmoraali on korkea, hän suoriutuu teoksesta näyttelemällä näyttämöllä että ymmärtää. Tämä tuntui olevan ihan ok. Samalla väitän, että niin kauan kuin se on ok, tanssijalla on vaara ”henkisesti laiskistua” ja muuttua ikään kuin välinpitämättömäksi totuuden etsinnän kanssa. Totuuden etsintä kuitenkin lisää vimmaisuutta ja vimmaisuus tuo voimaa tehdä tätä työtä, koska totuuden etsinnän kautta tanssija ja koreografi linkittyvät henkilökohtaiseen. Henkilökohtaisuuden kautta on vaikeampaa olla välinpitämätön?
Jos lähdetään nyt siitä oletuksesta liikkeelle, että tanssijalle olisi ihanampaa ilmaista kun hän ymmärtää miksi, miten ja mitä, niin koreografin olisi hyvä auttaa tanssijaa. Jos koreografi ei ymmärrä visiotaan kirkkaasti, tanssijalla on mahdollisuus auttaa koreografia. Myös koreografin on helpompi auttaa tanssijaa kun hänkin pyrkii päivitetysti ymmärtämään mistä teoksessa tai kohtauksessa voisi olla kyse. Tämä vastavuoroisuuden tieto laajentaa koreografin ja tanssijan apparaatteja ilmaisijoiksi, pedagogeiksi, visionääreiksi, filosofeiksi, aiheen tilapäisluennoitsijoiksi ja arvojensa mukaisesti eläviksi olennoiksi. Arvojen kautta eläminen mahdollistaa onnellisen olon elämään, koska ei tarvitse valehdella. Ei kai se voi tehdä hyvää teokselle tai sen tekijöille, jos täytyy valehdella jotta teos olisi olemassa? Peräänkuulutan sitä, että koreografit harjoittelisivat halunsa kielellistämistä ja tanssijat harjoittelisivat läsnäoloa feidaamisen ja välinpitämättömyyden sijaan silloin kun eivät ymmärrä. Koreografi ja tanssijat voivat siirtää näyttämölle uskomattoman rikkaita ja kirkkaita maailmankuvia ja suhtautumistapoja toistensa sekä katsojien peilattaviksi olemalla yhteydessä omiin maailmankuviinsa.
Kun ihminen hankkii romaanin luettavakseen, hän ei täysin voi hallita sitä että romaanin lauseet osuisivat hänen henkilökohtaiseen olemiseensa. Ne lauseet, näkyjä antavat ilmaisut, joihin on vaikea samaistua mahdollistaa ihmiselle hetken oppia uutta ja vaikuttua tuntemattomasta. Hänellä on mahdollisuus hulahtaa uuteen maailmaan. Romaani kuin puhaltaa ytyä lukijansa nuotioon. Koreografin työ ihanimmillaan on etsiä omaa henkilökohtaisuutta, tanssijan henkilökohtaisuutta, tarjota itselleen tanssijan omuuden kautta hulahtamista uusille vaikutteille ja tarjota uusia vaikutteita tanssijoille omuutensa kautta. Ajattelen, että koreografin tehtävä on puhaltaa tanssijan nuotioon ytyä ja tanssijan tehtävä on puhaltaa koreografin nuotioon ytyä. Molempien tehtävänä voisi olla sitoutuminen ajatukseen ”tee toiselle kuin toivot itsellesi tehtävän”, etsiä toistensa upea laaja potentiaali ja kannustaa tärkeiden asioiden esiin tuloa näyttämöllä ja harjoitusprosessissa. Koreografin ja tanssijan työn hienous on siinä että he voivat luodessaan ja esiintyessään olla ihmisen kaikkeuden sijaiskehomieliä. Potentiaalin etsiminen ja löytyminen vaatii sitä, että teoksen maailman löytymiseen liittyvät tehtävän annot soivat tanssijalle ja koreografille. Molemmille. Koreografilla on oikeus näkyynsä ja tanssijalla on oikeus ymmärrykseen näystä ja omien näkyjensä läsnäoloon. Psykofyysisverbaalisesti kommunikoimalla näistä näyistä yhteinen humaani näyttämö on mahdollinen.
Elina Pirinen
