Olli Ahlroos: Flamencoa ja vääriä odotuksia
Flamingo-festivaalin sooloilta ylsi ajoittain hurjaan pyöritykseen, mutta kokonaiselämys jäi vaisuksi.
Flamingo -nykyflamencofestivaali
Kolmen soolon ilta
Kaksi unta yhdessä
Compañia Kaari Martin
Koreografia ja tanssi: Kaari Martin
Sävellys ja sanat: Roni Martin
Muusikot: Thierry Boisdon, Ramón Maronier, Sanna Salmenkallio, Rauli Rantanen, Karo Sampela
Las-Alas
Koreografia ja tanssi: Katja Lundén
Musiikki: Vicente Amigo: Silia y el tiempo (Farruca)
Poemas que Bailan (kantaesitys)
Ángel Rojas Project
Koreografia ja tanssi: Ángel Rojas
Sävellys: Roni Martin, Daniel Jurado
Aleksanterin teatteri, Helsinki
5.4.2007
Flamencoa ja vääriä odotuksia
Olen taipuvainen ajattelemaan, että joillakin taiteenaloilla sentimentaalisuus on ajoittain onnistuttu viemään äärilleen, jolloin se ei enää toimi vastaväitteenä sisällölliselle taiteelle. Tällöin taiteen sentimentaalisuudesta on tullut jollakin tavalla metafyysistä. Se lakkaa vetoamasta tunteisiin, toimii kuitenkin tunteiden kautta mutta osuu tunteiden läpi ihmisenä olemisen pohjattomuuteen ja perusteettomuuteen: esimerkiksi Fernando Pessoan runous. Tähän kategoriaan olen joskus kuvitellut esimerkiksi fadon ja ehkä myös flamencon parhaimmillaan. Taisin sortua odottamaan liikoja Flamingo-festivaalin sooloillalta.
Kirjoitan tämän kuitenkin täysin tietoisena siitä, etten tiedä flamencosta yhtään mitään. Millaista esimerkiksi on nykyflamenco, siitä minulla ei ollut aiemmin mitään käsitystä.
Kaari Martinin esitys paljasti, että nykyflamenco näyttäisi olevan flamencoa ilman niitä mahtavia asuja, joita olen nähnyt flamencotanssijoiden käyttävän. Lavalle oli kannettu ”lavasteita” tai rekvisiittaa, jolla ei näyttänyt olevan muuta virkaa kuin koristeena oleminen. En tiedä perinteisen flamencon ja nykyflamencon mahdollisesta jännittyneisyydestä mitään, joten on vaikea sanoa oliko niillä jokin perinteisestä flamencoesityksestä etäisyyttä tavoitteleva ja alleviivaava merkitys? Yhdenmukainen, ”hassu” ja perinteestä poikkeava pukeutuminen tuntui myös häiritsevän sisällöttömältä ratkaisulta.
Odottamaani intensiteettiä – jonka luulin kuuluvan erottamattomasti flamencoon – sai todella odottaa. Varsinaista tanssia oli vähän ja se oli hetkittäistä ja katkonaista. Välissä oli minuutteja kestäviä ”dramatisoituja” kasvomimiikkaan ja muuhun sisällöttömään miimiseen käyskentelyyn liiaksi luottavia ja tyhjyyttään ammottavia jaksoja. Sinänsä taitava kitaristi teki vielä kaikkensa rikkoakseen hataran ja hitaasti kasvavan intensiteetin raapimalla hiljaisina hetkinä hajamielisen näköisenä partaansa ja kaivamalla nenäänsä! Roni Martinin musiikki ei yksinään ollut niin mielenkiintoista, että se olisi aukkokohtia pelastanut. Ajattelin, että flamencon on oltava fyysisesti niin raskasta, että tanssijan on pidettävä pakostakin tämänkaltaisia taukoja? Pikku hiljaa esitys tiivistyi. Liike ja flamencon sielua riipivä rytmiikka pääsivät esiin ja ajoittain jopa valloilleen. Tanssissakin olin näkevinäni harjaantumattomilla silmilläni jotain tavanomaisesta flamencosta poikkeavaa liikettä, omintakeista oikukkuutta, leikkisyyttä ja huumoria. Hienoa sinänsä. Kaiken kaikkiaan esitys oli kuitenkin kovin pitkä ja siinä tuntui olevan kovasti liikaa sisällötöntä täytettä.
Lundénin soolo oli silmilleni puolestaan puhtaasti perinteisemmän flamencon asialla, vaikka käsiohjelmassa minulle entuudestaan tuntematon Lundén esiteltiinkin nimenomaan omatyylisenä ja perinteisiä rajoja rikkovana koreografina. Lundénin esitys oli edellisen esityksen jälkeen koruttomuudessaan piristävä ja asiallinen. Se vastasi enemmän ennakkokäsitystäni flamencosta. Kuitenkin Lundénin karisma ja tulisuus tuntui harjoitellulta siinä missä sen olisi toivonut olevan aitoa. Vaikutti siltä, että tietystä, sukupolvia vanhasta elämänmuodosta ja sille ominaisesta temperamentista ammentavan taiteen aitoutta on mahdoton jäljitellä.
Aitouden kaipuuni sai jonkinlaisen vastauksen viimeisessä esityksessä. Käsiohjelmassa Ángel Rojasin kuva lupaili perinteiseen flamencoon kohdistuvien ennakko-odotusteni täyttyvän lopullisesti. Kuvassa sliipattu, mustiin pukeutunut adonis katsoo tulisilla silmillään olkansa yli suoraan silmiin vasemmassa kädessään kastanjetit. Ohjelman liitteenä jaettiin vielä Rojasin omia, ällö-sentimentaalisia runoja kokonaisen A4:n verran. Mutta odotusteni käsikirjoitus näytti menevän heti alussa pieleen: lavastus oli kuin jostain mauttomasta nuorisomusikaalista. Rojas tanssi tavallisissa trendifarkuissa, jotka eivät meinanneet pysyä jalassa. Roni Martinin musiikki oli kelvollista mutta yllätyksetöntä. Esityksen rakenteessa oli tiivistämisen varaa ja puolivillainen miiminen dramatiikan tavoittelu ei oikein enää jaksanut innostaa. Mutta se tanssi (sitten kun sitä sinne tänne esitykseen oli ripoteltu)! Sanat eivät riitä kuvailemaan kaikkea sitä mitä Rojas ehti jaloillaan tehdä. Hiki lensi kuin nyrkkeilijällä, kun hän pyöri ja hakkasi jalkojaan lavaan. Hurjassa pyörityksessä Rojasin trendifarkut repesivät nivusista aivan auki. Mahtavaa! Kuitenkin tunteen palo muuttui vaivaannuttavaksi, kun nauhalta tulleen musiikin seassa alkoi kuulua lakkaamatta ja kaikuefektein höystettynä Rojasin runoja herran itsensä lausumina. Lopussa tanssikin jäi lopulta sivuseikaksi kun mies alkoi ilmaista elämäntuskaansa päättymättömän tuntuisesti siirappisen mimiikan keinoin. 
Olli A. Ahlroos
Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän suorittaa työharjoittelua Liikekieli.comissa kevään 2007.
olli.ahlroos@helsinki.fi
Kuva: Johannes Romppanen
