Kivikirveitä ja kangastuksia

Onko taiteessa erinomaisuuden taso, jota ei voi ylittää? Onko tämä taso aikakaudesta ja kulttuurista riippumaton ”luonnonvakio”?

Artikkeli on ilmestynyt Tanssi-lehden numerossa 3/2008.

 

Kivikirveitä ja kangastuksia

 

Yksi vahvimmista koskaan kokemistani taide-elämyksistä tuli vastaan taannoin British Museumissa. Olin vaellellut päivän valtavassa museossa, ja päädyin saliin, jossa oli vaihtuva näyttely remontin alta siirretyistä kokoelmista. Esillä oli museon vanhimpia esineitä, paleoliittisia kivityökaluja.

Joukossa oli teos, joka sai hiukset pystyyn ja vedet silmiin. Se oli yli 10 000 vuotta vanha veistos, joka esitti syleileviä rakastavaisia, miestä ja naista. Oli vavahduttavaa tajuta, että joku, jossakin, tuhansia sukupolvia aiemmin, oli kokenut samoja elämän tärkeimpiä asioita kuin mekin, ja halunnut tallentaa ne – taiteeksi. Huimaavaa oli paitsi tämä yhteyden kokemus yli maailman ajan, myös se, että pieni kiviveistos oli taitava teos nykypäivänkin mittapuulla.

Pidämme luontevana ajatusta, että taide ”kehittyy eteenpäin”. Kuitenkin jos katsoo 5 000 vuotta sitten valmistettua vasarakirvestä, on selvää, ettei kukaan ole sen koommin luonut esinettä, joka olisi designiltaan parempi tai kauniimpi. Jos tämä ei vakuuta, voi tähytä kauemmaksikin – Lascaux’n yli 15 000 vuotta vanhat luolamaalaukset puhuttelevat edelleen täydellisellä eläinhahmojen tyylittelyllään.

Esimerkit eivät ole tanssin kannalta parhaita, mutta kivikauden tanssiesityksistä meillä ei valitettavasti ole säilynyttä aineistoa. Toki yhtä hienoista töistä on nautittu halki vuosituhansien, mutta jo yllä mainitut luomukset viittaisivat siihen, että on olemassa jokin ”ultimaalinen” laadun taso, olipa sen ilmenemismuoto sitten kivikirves, romaani, oopperaesitys tai tanssiteos.

Vaan mitä tämä ”laatu” sitten on, kun jokainen tunnistaa, että sellainen on olemassa, mutta kukaan ei osaa määritellä sitä? Puhumattakaan siitä, että laadun havaitseminen usein edellyttää tietyn kulttuurin tai taidegenren tuntemusta… Vai edellyttääkö?

Suhteellista vai universaalia

En usko siihen mantraan, että erinomaisuus on täysin suhteellista ja vapaasti määriteltävissä.

Laatu voi ilmetä erilaisin keinoin ilmaistuna, ja sen läsnäolosta tietyssä teoksessa voidaan olla rajusti eri mieltä. Opitulla arvostuksella on merkitystä, mutta jos joku kehtaa väittää, että erinomaisuus on pelkkä senhetkisiin yhteiskuntanormeihin sidottu harha, lupaan itse viedä hänet Kansallismuseoon katsomaan mainitsemaani vasarakirvestä.  

Taide ei ole urheilua, jossa saavutukset on tehty ylitettäviksi. Jos hylkäämme imartelevan illuusion siitä, että tänään kaikki on taitavampaa ja  parempaa kuin eilen, emme voi väittää, että kukaan voisi tanssia erinomaisemmin kuin Pavlova. (Toisaalta on mahdollista, että vaikkapa jossain flamencobaarissa joku tanssii tälläkin hetkellä yhtä hienosti.)

Tästä seuraa, että joudumme suomaan saman erinomaisuuden myös menneisyyden artisteille, sillä mitä syytä on uskoa, että tietyn vuosiluvun jälkeen parhaan taiteen taso olisi merkittävästi noussut? Jos Lascaux’n maalaukset antavat käsityksen silloisen taiteen tasosta, meidän on oletettava, että tuossakin kulttuurissa on ollut tanssijoita, jotka ovat kyenneet yhtä upeisiin suorituksiin kuin 2000- tai 1900-luvun parhaat taiteilijat – tietysti omassa esitysgenressään.

Laatu ja maailmankuva

Yhdysvaltalainen Robert Pirsig (s. 1928) on pohtinut kiinnostavalla tavalla sitä, miten laadun kysymykset laajenevat arvojen ja moraalin alueelle. Suositussa filosofis-omaelämäkerrallisessa romaanissaan Zen ja moottoripyörän kunnossapito (1974) sekä myöhemmissä teksteissään Pirsig on rakentanut laatuun pohjautuvan maailmanselityksen, joka haastaa kiinnostavalla tavalla perinteiset ajatusmallimme.

Pirsigin zen-vaikutteisessa metafysiikassa laatu (Quality, isolla alkukirjaimella) ei ole asian ominaisuus, eikä katsojan kokemus, vaan itse todellisuus. Kaikki asiat ja tapahtumat nähdään tämän Laadun erilaisina ilmentyminä.

Hyväksyipä (tai ymmärsipä) tämän melko mystisen ajatuksen tai ei, siinä on jotain oudon rauhoittavaa. Jos Laatu on tosiaankin ”itse todellisuus” tai ainakin jokin perustava maailmankaikkeuden voima, ei tarvitse pohtia, miten helkkarissa 10 000 vuotta sitten on osattu tehdä niin hienoa taidetta, tai oliko Callas ”yhtä hyvä” taiteilija kuin Nižinski. Moisista kysymyksistä tulee yhtä absurdeja kuin jos kysyisi, ”oltiinko kivikaudella olemassa?” Laatu ei yhtäkkiä olekaan jokin vaikeasti tavoitettava kangastus, jonka olemassaoloa tarvitsee epäillä.

Kallioluolista oopperatalojen näyttämöille… ehkä laatu ei sittenkään ole jotain, joka pitäisi purkaa osiin, luokitella ja mitata. Kenties sen voi huoletta antaa jäädä määrittelemättömäksi, ja yrittää vain parhaansa mukaan tuoda sitä näkyväksi omassa elämässään ja työssään.

Mutta miten tämä tehdään – siinä onkin jo pidemmän tarinan ainekset…

Thomas Freundlich

Kirjoittaja on koreografi ja tanssija.